Vuoden hurjin

Vuoden hurjin

Arto Luukkanen, Todellinen Sorsa. Nordbooks 2017, 270 s.

Arto Luukkanen on ainakin minun mielestäni maamme tämän hetken kiinnostavin kaunokirjailija. Tämä arvio toki perustuu hyvin kapeaan otantaan eikä tarkoita, että Luukkasen kirjat olisivat vailla vikoja ja ongelmia. Harvoinpa täällä valmiita ollaan, sanoi Jukolan Timokin.

Luukkasen aiempaa kirjaa vertasin taannoin Gogolin teoksiin ja tiettyä sukulaisuutta taitaa tälläkin opuksella niihin olla. Yhtäläisyys alkaa jo hahmojen hullunkurisista nimistä. Tässä on vankimielisairaalan ylilääkäri Porkka Guba, tuossa demarit Elmeri Gepardi, Lortsi Ylönen ja Nestori Metusalemi. Kepulaisiin taitavat kuulua Persualdo ”Roikale” Japponen ja ikinuori Emeraldu ”Partasuti” von Kvisling.

Ylevää –itse asiassa pöyristyttävän katalaa- poliittista evankeliumiaan saarnaa kirjassa toimittaja Rasmus Svinälskare ja kaikkein korkeinta tahoa edustaa komissaarien komissaari Krank Wunderbar, joka muuten ei ollut mikään herrasmies, vaan pesunkestävä luxemburgilainen moukka.

Hahmojen ulkonäkökin on tyrmäävä: Muuan hahmo muistutti suurta peikkoa, joka oli saanut muotivaatteet…(siinä) seisoa pännätti mahtavana jättimäisen muhkea nainen, jonka lyhyt tukka törrötti ylöspäin… Naisella oli iso laatikkomainen jenkkitukka. Sen alapuolella isot ja sangen tyylittömät huulet jöröttivät paksuina…päällään jonkinjlainen fantasia-jakkupuku, jonka kunniolitettavan mahakummun päällä maata lötkötti värikäs epäsopiva solmio. Tämä kaikki auktoriteetin varmistamiseksi.

Sitäkin huikeampia ovat luonnekuvaukset. Muuan herra oli kotoisin Pöljän kylästä ja niin lahjaton, että hänet lähetettiin suoraa päätä politiikkaan… oli aikansa ilmiö ja niin nöyrä, ettei häntä lopulta voinut edes ajatella tarjoilijakouluun. Ajat kutenkin muuttuivat ja kyvykkyyden sijasta tarvittiin nöyräpäistä ja hötelöä miestä tekemään miesten puolesta –lasten töitä.

Paitsi karikatyyrien luojana, Luukkanen on suorastaan nerokas myös tunnelmien ja tilanteiden kuvaajana.  Kliimaksinsa teksti saavuttaa erilaisten seurakuntien kokouksia kuvatessaan. Vanhat kekkoslaiset kokoontuvat UKK:n kuvan edessä ja toimitusta johtaa egyptiläisen papin pukuun pukeutunut mies, jonka etumukseen on tatuoitu Kekkosen kuva. Hypnoottisesti nouseva ja laskeva ääni muistuttaa herätysteltan todistusääniä.

Monenlaista kokousta Luukkasen luomat oliot pitävätkin. On kustantamon kevätjuhlaa, runstadiolaisten herättämöjuhlia, demarien kokousta, Demlavipon  (Demokraattisten lakimiesten, virkanaisten ja poliisien) rentoutumiskursseja ja niin edelleen.

Koko kirjaa kansoittavat groteskit hahmot, joiden eloa ja oloa kuvataan niin vuolaasti, että ne todella näyttävät päässeen irti jostakin vankilasta. Muistaakseni Nietzsche jossakin J.A. Hollon suomennoksessa puhui kielevyyden eri lajeista. Olisikohan tässä nyt, edelliseen viitaten vihan kielevyyttä?

Koko Suomi näyttää olevan yksi Augiaan talli, jossa kaikki on roistojen käsissä ja jossa EU:ta mielistelevät lurjukset harrastavat lasten paritusta ja ihmissalakuljetusta Ukrainasta Kauhavalle ja sieltä synnin Baabeliin eli Brysseliin.

Muuan suuri taustavoima on Maalaisvoi-osakeyhtiö, jota pyörittävät runstadiolaiset, joiden vanhimmat myös jakavat toiminnan valtavat tulot.

Näiden voimien kanssa ei leikitä ja ainoastaan uudemman ajan Peppi Pitkätossu kykenee tekemään selvää tuosta joukkiosta. Oikeastaan hän pystyisi kyllä pelastamaan koiko Suomen, mutta intressinä sattuu nyt olemaan vain poikaystävän, reilun savolaisen poliisimies Mähösen pelastaminen.

Toki loppumetreillä selviää, että myös runstadiolaisista ja heidän kataluuksistaan tehdään selvää reiluilla salaisen agentin metodeilla. Peppi niputtaa koko rosvojoukon kätyrilauman jesarilla ja nippusiteillä ja puristaa heistä esille totuuden, jota Suomen maassa on yritetty kaikin keinoin ja kaikkien valtaapitävien tuella kansalta salata.

Kalevi Sorsan haamu on kehyskertomuksen tai yhden sellaisen alkupäässä tärkeä hahmo ja näyttää syntyneen Finlandia-palkintoa vaille jätetyn kirjailijan tuskaisesta mielikuvituksesta. Siinä kävi vähän kuin Waltarille aikoinaan.

Hieman yllättävästi kyllä, Sorsa on reilu toveri ja juuri hänenlaisensa henkiin heräämistä tarvitsisi se nuljakkeiden lauma, joka nykyisin muodostaa puolueen.

Usko Sotamiehen vanhastaan tunnetulla, mutta ilmeisesti ei enää juuri muistetulla, nimellä reinkarnaatio saapuukin ja villitsee joukot. Jossakin päin innostutaan jopa yrittämään lentämistä navetan katolta käsin, muitta tuloksena on vain kahdeksantoista reisiluun katkeamista.

Luukkasen taito kuoliaaksinaurattajana on ihailtava. Luulen, että samanlaisia vaikutuksia saattoi olla sillä, kun  aikoinaan ensi kertaa keksittiin piirtää ihmisistä eläinhahmoisia karikatyyrejä. Nehän ovat selvästi jotakin muuta kuin esikuvansa, mutta tiettyä yhtäläisyyttähän niissä on. Eivät ne muuten naurattaisi.

Mutta asioilla on puolensa ja puolensa. Kirjoittaja on myös aktiivipoliitikko ja siitäkin saattaa johtua, että jokin puolue kirjassa jää tykkänään vaille sitä groteskia kuvausta, joka tulee muiden osaksi. Ei taida se puolue ainoana liittyä edes mihinkään rikolliseen salaliittoon?

Mutta ei tämä nyt kirjaa pilaa. Ei ole kohtuullista pitää sitä vain poliittisena pamflettina, mitä se ei edes ole. Vai voisiko joku kuvitella, että kirjassa kuvataan ihan tosissaan suomalaisen politiikan salaisia rakenteita ja taustavoimia?

Mutta miksi siinä yleensä tarvitaan kaiken maailman rikostarinoita ja Peppi Pitkätossuja? Eikö olisi mahdollista noilla kertojan lahjoilla kirjoittaa saman tein sellainen kirja, joita Gogol kerran teki?

Pitääkö hahmoilla edes olla liian ilmeisiä ja hurjasti väänneltyjä esikuvia? Eikö hienovarainen ja selvästi realistinen kerronta olisi jopa tehokkaampaa?

Klassinen kysymys mille nauratte? on tämänkin kirjan kohdalla hyvin kiinnostava. Valmis vastaus itsellenne nauratte, ei kuitenkaan oikein taida saada nyt katetta.

Totta on, että ainakin minua tämä kirja naurattaa aivan hillittömästi, mutta kyllä sen pitäisi olla hieman erilainen, jotta suostuisin uskomaan, että nauran itselleni.

Kyllä tässä loistavan kirjan aineksia on, mutta jotakin puuttuu ja jotakin taitaa olla liikaakin. Ehkä nyt ensi kerralla sitten? Lykkyä tykö vaan, hauskaapa oli lukea.