torstai 2. marraskuuta 2017

Korutonta kertomaa



Korutonta kertomaa

Jalmari Kara, Jääkärin muistelmia. Kirja 1918. 348 s.

Se, joka on lukenut Matti Lackmanin kirjoja jääkäriliikkeestä, ei liikoja kuvittele asian ylevästä ja romanttisesta puolesta.
Olihan niitä idealisteja ja jaloja sieluja mukana, mutta hyvin monet saatiin sinne muilla keinoin. Osalle, etenkin merimiehille, kyseessä oli vaihtoehto Saksan vankiloille, osa lähti seikkailemaan tai rötöksiä karkuun ja moni, kovin moni suorastaan huijattiin mukaan.
Tämä vaikutelma tulee Jalmari Karan tuoreeltaan kirjoitetusta muistelmakirjasta, jossa ei vielä lainkaan ollut sitä kultausta, jonka jääkäriliike sitten myöhemmin sai, kun nuori Suomi tarvitsi sankarinsa.
Lähtiessään jääkärit saivat yhteiskunnan vastuunalaisilta voimilta peräänsä kirouksen ja syytöksen veneen keikuttamisesta: koko Suomi joutuisi vielä kalliisti maksamaan muutamien hurjapäiden maanpetoksesta, siitähän oli juridisesti kysymys. Parempi ja uskottavampi vaihtoehto olisi ollut niin sanotut Mannerheimin jääkärit eli liittyminen vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Niitähän oli satoja, kuten tiedetään.
1920-luvun alkuvuosina jääkäreillä oli myös aika hurja maine. Lehdissä kerrottiin alinomaa juovuspäissä tehdyistä miestapoista, joissa jääkärit olivat mukana. Uusi Suomi kuuluttikin tuolle joukolle toverikuria, jonkinlaista kollektiivista vastuuta, koska jääkärien nimen pilasivat muutamat lurjukset. Itse asiassa kyseinen lehti ei koskaan ollutkaan jääkärimielinen.
Joka tapauksessa, rämä kirja on jääkärin kirjoittama ja päivätty kesäkuussa 1918, siis aikana, jolloin saksalaisten valta maassa oli korkeimmillaan. Kirjoittaja kyllä esittää saaneensa tekstin jääkäritoveriltaan, mutta kyseessä on aivan ilmeisesti vanha konsti, joka auttoi panemaan paperille myös arkaluontoista materiaalia, jota ei omissa nimissään olisi kehdannut julkaista.
Joka tapauksessa kirjan kuvaukset Lockstedtin leiristä ja Misse-joen sodasta ovat karmeaa luettavaa. Preussilainen äksiisi oli suomalaiselle niin käsittämättömän typerää ja epäoikeudenmukaista, että se ei voinut olla herättämättä vastarintaa, josta tietenkin saatiin sitten kärsiä.
Kollektiivinen kurinpito heijastui sitten miehistön keskuudessa remmiapelleihin. Se onneton, jonka takia koko porukka oli saanut kärsiä, sai nyt maistaa sakinhivutusta. Sieltä se perinne tuli myös Suomen armeijaan ja vaikka se nykyään on jo hävinnyt, muisteli isävainaa sen vielä sodan ajan koulutuskeskuksissa olleen voimissaan.
Toki ihmisten rääkkääminen yli voimiensa antoi tavallaan myös haasteita, joiden voittaminen ehkä toi itsetuntoa. Joka tapauksessa tähän touhuun liittyi selvästi sadistisia ja epäreiluja piirteitä, jotka saivat suomalaiset takajaloilleen. Kirjoittaja arvelikin, että Saksan armeijassa mies tahallaan kiusattiin niin loppuun saakka, että hän suorastaan iloitsi päästessään rintamalle.
Suomalaisten ja saksalaisten välillä olikin koko ajan jännitettä. Herrakansan edustajat epäilivät suomalaisten lahjoja ja kykyjä, mutta saivat tosipaikan tullen huomata jäävänsä kakkosiksi. Saksalaiset olivat myös kovia varastamaan ja hämmästelivät suomalaisten rehellisyyttä. Mutta itsepäisiä suomalaiset olivat. Kapinallisten hengen nujertaminen osoittautui preussilaisilla keinoilla toivottomaksi.
Varkaita ja huijareita löytyi kaikkialta. Talousaliupseerit varastivat suomalaisten ruokaa Misse-joella ja se krooninen nälkiintyminen, joka koko ajan vallitsi, alkoi muuttua akuutiksi. Epärehellisiä olivat myös ne värvärit, jotka oleilivat Ruotsissa ja houkuttelivat miehiä Saksaan kertomatta, mistä oikein oli kysymys. Taisivat he rahojakin pimittää.
Näitä syytöksiä petollisesta värväyksestä sitten alkoi yhä enemmän sinkoilla miehistön keskuudesta ja tilanne muuttui jo uhkaavaksikin. Kirjoittaja ei suinkaan torju noita syytöksiä, vaan näyttää ymmärtävän täysin niiden oikeutuksen. Uskon puutehan se silloin vaivasi, mutta lopulta kohtalo loi tilanteen, jossa kaikki näytti taas selvältä. Vähän liiankin selvältä.
Suurin osa saksalaisista esimiehistä oli epämiellyttäviä rähisijöitä ja jo ensimmäiset kosketukset preussilaiseen äksiisiin olivat tyrmääviä: ”Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy?”
Sotilaan alistaminen oli itsetarkoitus ja siihen kuului myös, ettei mistään asiallisuudesta saati oikeudenmukaisuudesta ollut tietoakaan. ”Nahkapojat” olivat elukoita, eikä jääkärin kohdalla asia ollut paljoakaan paremmin. Mutta sitä samaahan maailman armeijoissa oli muuallakin, niin Ranskan muukalaislegioonassa kuin myös Venäjällä.
Sadomasokistinen oireyhtymä, jollaisesta preussilainen henki freudilaisen tulkinnan mukaan kärsi, ei lainkaan viehättänyt kirjoittajaa. Sen sijaan hänen teksteistään pilkahtaa useinkin tietty humanistinen pohjavire. Linjojen takana partiossa ollessaan hän kuulee venäläistä haikeaa laulua. Miten oli edes mahdollista, että tällaisena kauniina yönä ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?
Kaiken kaikkiaan kirjoittajan antama todistus saksalaisesta sotilaselämästä kuvasi sen suomalaiselle luonteelle ja maailmankatsomukselle niin vastenmieliseksi ja kouluttajat sellaisiksi elukoiksi että aseveljet, jotka sitä mahdollisesti lukivat tai joille sitä ystävällisesti käännettiin vuonna 1918 lienevät kuunnelleet korvat punaisina.
Veikko Antero Koskenniemi runoili Versailles’n rauhan jälkeen, Saksan armeijasta, että sen kunniakkaan asetakin alla/ viel’ ihmiskunnan suurin sydän lyö. Kara tiesi toki paremmin.
Mutta kyllähän siinä romantiikka käy vähiin, kun äkseerataan väkeä totaaliseen sotaan nälkärajalla eläen. Rudyard Kiplingin runo Tommy Atkinsista sisältänee universaalisesti päteviä aineksia:
We aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,
But single men in barricks, most remarkable like you;
An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,
Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;

Naiset olivat jääkäriliikkeen piirissä aliedustettuina, mikä mahdollisesti johtui heihin kohdistetusta rakenteellisesta väkivallasta, en tiedä. Joka tapauksessa pataljoonan miesoletetuilla yleensä oli flamma kotimaassa, ainakin itse kukin oli tullut jotakuta ajatelleeksi.
Tämän kirjan sankarillakin sellainen oli, mutta palatessaan kotimaahan pommarimatkalle hän löysikin kuumia kirjeitä lähetelleen morsiamensa venäläisten upseerien pöydästä…
Kovastihan venäläiset, saksalaiset ja jopa kiinalaiset olivat viime aikoina naissukupuolta kiehtoneet, kertoo kirjoittaja, mutta toteaa, että olihan niitä nyt sentään myös kunnon naisia, vaikka kuinka.
Katkeruutta miehessä joka tapauksessa oli ja ilmeistä on, että veljessodan kokemukset raaistivat entisestään kirjoittajaa, joka alun perin ja pohjimmiltaan tuntuu olleen herkkä sielu.
Mikäli kirjoittajaa ja julkaisijaa pidetään samana henkilönä, mikä mielestäni on aivan ilmeistä, kannattaa sitäkin enemmän ihmetellä, että hän kansalaissodan aikana ”kunnostautui” aivan erityisesti punaisten teloittajana muun muassa Kouvolassa.
Hän oli esiintynyt kirjailijana jo ennen maailmansotaa ja sen jälkeen hän julkaisi muutamia yltiöisänmaallisuudessaan sangen muistettavia kirjoja nimimerkillä Kapteeni Teräs. Hän kirjoitti myös nimimerkillä Eero Kaski.
Jostakin syystä pidän kirjoittajan henkilökuvaa varsin kiinnostavana. Aion oitis lukea hänen romaaninsa Nuoren Sylvi-tytön koettelemukset (1927) jahka saan sen käsiini.

13 kommenttia:

  1. "kannattaa sitäkin enemmän ihmetellä, että hän kansalaissodan aikana ”kunnostautui” aivan erityisesti punaisten teloittajana"

    Mitä tuossa ihmettelemistä: hyväuskoinen idealisti, joka tulee mielestään väärinkohdelluksi, jolloin väärydet pitää kostaa niille avuttomille onnettomille, jotka vastaan tulevat. USA:ssakin monilla ns. sarjamurhaajilla on itsellään ollut kaltoinkohtelun, usein väkivallan kohteena olemisen tausta.

    Solzenitsynillä taisi olla ajatus, että "siniset" vai oliko se leirin vartijat piti kouluttaa "tarpeeksi vihaisiksi".

    VastaaPoista
  2. Lackmanin kirjassa paljastuva luokkajako jääkärien keskuudessa oli suuri yllätys. Hierarkin ylätasolla oli ruotsinkieliset jotka hyvän saksankielen ansiosta ylenivät nopeimmin kuin yläluokan suomenkieliset (2. luokka). Kaikkein heikointa oli tietysti suomenkielisten maatalon poikien keskuudessa (3. luokka) puhumattakaan työväenluokkaisesta taustasta tulleista (4. luokka). Oman erikoisen värikkään lauman muodosti veijarit, merimiehet ja sattumakorpraalit (5.luokka) jotka kai tekivät kaikkensa että olisivat olleet aivan jossain muualla kuin historiaa tekemässä.

    Lackmanin mukaan ainakin 350 jääkäriä jätettiin Saksaan odottamaan miten sisällissodassa käy.

    VastaaPoista
  3. Karan kertomus on varmasti enimmäkseen totta hänen omalta kohdaltaan. Valtaosa jääkäreistä tiesi, miksi he olivat Saksaan lähteneet, saamaan parasta siihen aikaan saatavissa olevaa sotilaskoulutusta ja kestivät sen. Preussilaisuus ei enimmäkseen ollut sadismia, jos ollenkaan, vaan valistusta ja preussilaisia hyveitä.

    VastaaPoista
  4. " Suurin osa saksalaisista esimiehistä oli epämiellyttäviä rähisijöitä ja jo ensimmäiset kosketukset preussilaiseen äksiisiin olivat tyrmääviä: ”Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy?”
    Sotilaan alistaminen oli itsetarkoitus ja siihen kuului myös, ettei mistään asiallisuudesta saati oikeudenmukaisuudesta ollut tietoakaan. ”Nahkapojat” olivat elukoita, eikä jääkärin kohdalla asia ollut paljoakaan paremmin. Mutta sitä samaahan maailman armeijoissa oli muuallakin, niin Ranskan muukalaislegioonassa kuin myös Venäjällä."

    Tuo preussilainen malli taisi kulkeutua 1800-luvun mittaan myös Venäjälle, jonka armeijaa ja (tuolloinkin) varsinkin laivastoa pidettiin, kaiketi kokolailla syystä, hyvin epämiellyttävinä palveluspaikkoina.

    Niin, ja jääkäreiden matkassahan tuo preussilainen sotilasperinne, jos sitä näiltä osin ansaitsee sillä nimellä kutsua, kulkeutui sittemmin Suomeenkin. Ainakin kuvauksista päätellen palvelusolosuhteet ovat muistuttaneet lähinnä vankeutta tai pakkotyötuomiota aina jonnekin 60-luvulle saakka (esim. Halstin muistelmat, osa I). Itse kun olen armeijan käynyt sen verran myöhemmin, että nuo ajat olivat silloin jo onneksi takana päin.

    Kuinkahan moni muuten nykyjään suostuisi edes armeijan käyntiä yrittämäänkään, jos varusmiespalveluksen olosuhteet olisivat edelleenkin jossain tuolla "schweinehund"-osastolla? No, Venäjällä ym. X-Varsovan liiton maissahan tuota käytäntöä taitaa edelleenkin tavata, ja niissä maissa joissa asevelvollisuus vielä on, armeijasta koettaa lintsata niin moni kuin vain kynnelle kykenee. Enkäpä minä voi heitä siitä syyttää, kukapas nyt teurastamoon vapaaehtoisesti menisikään.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  5. En enää muista mistä luin mutta Stålbergin kyyditys 1930 olisi ollut Saksassa käyneiden jääkäreiden toteuttama. Nämä eivät unohtaneet koskaan sitä Stålberg oli syyttänyt heitä maanpetoksesta.


    VastaaPoista
  6. Voi vattu kun muumittaa. Harva valhe tuntuu istuvan ihmisten ajukopassa kuin käsite "preussilainen sadismi". Ilmeisesti liian monelta on jäänyt lukematta mm. Mikko Laaksosen kirja Punanatsi. Laaksonenhan oli sosialidemokraatti, joka palveli Saksan armeijassa 1944 - 1945 ja kävin sitten Suomen armeijan 1950-luvulla. Laaksonen muistelee, että hänen Wehrmachtin koulutus oli sotilaalliselta teholtaan aivan ylivoimainen verrattuna myöhempään suomalaiseen, ja olennainen ero oli, ettei ainakaan hän törmännyt samanlaiseen simputukseen kuin Suomen armeijassa.

    Laaksosen näkemyksiä tukee mm. RUK:n 90-vuotisjuhlakirjaan haastatellut suomalaisen SS-pataljoonan miehet, joista moni sai sekä SS:n että RUK:n upseerikoulutuksen. Esim. Konstantin Cande toteaa, että mitään niitä sen ajan RUK:ssa tuttuja simputuksia ei saksalaisten upseerikouluissa ollut.

    Wolf Halstia en puolueettomana lähteenä käyttäisi mihinkään. Hänhän oli mm. sitä mieltä, että johtajia ei saa kouluttaa yhteiskunnalisesti alemmista luokista, vaan johtajien pitää olla "eliittiä". Juuri tuo selittää Halstin vihan Waffen-SS:ää kohtaan, koska Waffen-SS:ssä pääsi ylenemään pätevyydelläkin, ei pelkällä sopivuudella. Ja nyt ei kannata sitten vedota muutamiin katkeriin lausuntoihin esim. Sepp Dietrichistä. Dietrich oli pätevämpi armeijankunnan- tai armeijankomentaja kuin vaikkapa kenraalia-ei-saa-häiritä-yöllä-Laatikainen. Dietrichin alaisuudessa ei taatusti olisi sallittu linnoitustöitten ym. laiminlyöntiä.

    Kaikkeen edellä mainittuun liittyy se minusta käsittämätön jermuilun ja vastaranannankiiskeilyn ihailu. Ei tunnuta käsitettävän sitä, että juuri jermuilu on merkki kurittomuudesta, jolla on veriset seuraukset. Esimerkiksi "Kannaksen halkijuoksu" ja muut vastaavat tapahtumat sodissamme ovat pohjimmiltaan lähtöisin kurittomuudesta. Kurittomuus räjähti käsiin asemasodan aikana ja tunnusmerkkejä siitä olivat mm. puhdetyöt ja muu joutava. Kurittomuus maksoi verta. Kurittomuus vaivasi myös ylijohtoamme. Nimenomaan ylijohdon velvollisuus on pitää huoli joukkojen kurista. Pahin esimerkki em. ylijohdon kurittomuudesta oli vihollisen kykyjen kehittymisen aliarviointi. Meillä ei otettu saksalaisten kokemuksista vaarin. Suhteellisen rauhallinen asemasotavaihe olisi antanut hyvän mahdollisuuden kehittää armeijaamme, mutta tyypilliseen suomalaiseen tapaan vötkyiltiin. Asiaa ei helpottanut Mannerheimin surkea henkilöjohtaminen (esimerkkinä Laatikaisen hyssyttely), heikot esikuntataidot sekä ala-arvoinen ylimmän sodanjohdon organisaatio.

    VastaaPoista
  7. Luehan nyt vähän enemmänkin niitä SS-muistelmia, onha siellä Lauttamusta, Lappi-Seppälää jne. Jos jollakin oli hyvä tuuri Saksassa ja huono Suomessa kouluttajien suhteen, niin eipä se maailmoja mullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä lukenutkin. Mm. virolaisia, saksalaisia, hollantilaisia, belgialaisia, ruotsalaisia. Ainoat säännölliset kitisijät ovat olleet hurreja, jotka olivat tottuneet ruokahuoltoon, jossa ei evästä säästelty.

      Ottaen huomion, että Lappi-Seppälä kirjoitti tekeleensä jo ollessaan kommunistien riveissä ja Lauttamus taisi ainakin yrittää itsemurhaa, niin enpä heidän luotettavuudelleen korkeaa arvosanaa antaisi. Samaa sarjaa joku Eric Nupnau.

      Eniten muuten näitä suomalaismuisteloita on julkaistu Achtungissa.

      Kannattaa myös muistaa tapaus Mikko Pöllä. Pöllähän oli jo saanut Mannerheim-ristin en en komennustaan RUK:hon. Ja simputus alkoi heti, kunnes joku Pöllän tuntenut selitti simputtajille, että nyt pojille taisi tulla eteen Mannerheimristinritari.

      Jos oikein rääkkäävää koulutusta etsii, niin kannattaa perehtyä jenkkien maahanlaskujoukkojen koulutukseen. Siellä oli vallalla aito gangsterimentaliteetti. Sen seurauksena mm. tapaus, jossa 1 heikäläinen tappoi brittitaksikuskin tämän vaadittua jenkkisankaria maksamaan taksimatkansa. Ja nyt se gansterimaisuus: sen sijaan, että miekkosen jenkkiesimiehet olisivat pitäneet alaisensa rikosta törkeänä aseveljen loukkauksena, he vaativat brittejä painamaan tapauksen vilkaisella, koska urhea jenkkigansgteri oli tullut meren yli brittien avuksi! Vastaavassa tilanteessa saksalainen sotaoikeus olisi antanut varmaati kuolemantuomion. Tietääkseni Suomessa saksalaisia tuomittiin kuolemaan suomalaissiviileiltä varastelustakin. Se on oikeaa kuria.

      Jenkkielukkamentaliteettia kuvaa hyvin se, että em. tapauksesta kirjassaan kirjoittanut ja jenkkiesimiesten toiminnan täysin hyväksyvä Mark Bando on taustaltaan poliisi!

      Poista
  8. "Juuri tuo selittää Halstin vihan Waffen-SS:ää kohtaan"

    Saattaapa olla juu, tai onhan siihen antipatiaan voinut vaikuttaa semmoinenkin seikka, että hän oli jatkosodan aikana mm. Kiestingin suunnalla, jonneka myös saksalaisia (ja myös niitä Waffen-SS- joukkoja) oli sijoitettuna enemmänkin. Suomalaiset (Halsti mukaan lukien) yrittivät myös kouluttaa heikäläisille talvisodankäyntiä, mutta hieman askarteluksihan se taisi mennä. Korpisota ei ollut saksmannien varsinainen leipälaji (kuten ei oikeastaan ollut venäläisilläkään), mutta turha heitä siitä on sinänsä moittia, kun koulutus oli suunnattu enemmänkin Keski-Euroopan olosuhteita silmällä pitäen. Muistelmien luotettavuuteen (Halstin kohdalla tai ylipäätäänkään) en ota kovin voimakkaasti kantaa, sehän kun on tunnetusti juurikin se kertomakirjallisuuden laji, jossa ihmiset ovat kaikkein luotettavimmillaan ja objektiivisimmillaan... Mutta tuskinpa ne nyt ainakaan kokonaisuudessaan silkkaa satujen sepittelyäkään sentään ovat.

    "Esimerkiksi "Kannaksen halkijuoksu" ja muut vastaavat tapahtumat sodissamme ovat pohjimmiltaan lähtöisin kurittomuudesta."

    Tai sitten ylimmän sodanjohdon päätöksestä jättää Kannaksen linnoittaminen vähän sieltä tännepäin, joten tuskinpa se nyt ainakaan miehistön tai alemman päällystönkään syyksi on laitettavissa. Kyllähän linnoitustöitä toki tehtiin esim. Karhumäen suunnalla ym, mutta se kaikkein todennäköisin läpimurtautumissuunta jäi heikolle varmistukselle. Siinäpä sitä tutkimisen aihetta piisaisikin, miksi näin lopulta kävi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurittomuutta on myös johtoportaissa. Itse asiassa koko kurittomuus on johtajien vastuulla. Kuri lähtee aina yljäältä päin. Ei miehistöltä voi edellyttää kuria, jos johtajat elävät kuin pellossa. Esimerkiksi jos sotamies olisi menetellyt kuten Taavetti Laatikainen useita kertoja, olisi sotaoikeus syyttänyt häntä karkuruudesta.

      Sitten tuo sakujen soveltamattomuus talveen tai metsään: toisin kuin suomalaiset 1941-1945, sakut oppivat. Lapun sodassa tulokset näkyivät. Jos Lothar Rendulicilla olisi ollut käskynä pitää Lappi hallussa, suomalaiset takoisivat siellä päätään vieläkin.

      Poista
  9. Tässä kai oli kyse saksalaisesta (preussilaisesta) sotilaskurista, eikä esim. saksalaisten joukkojen kyvystä käydä talvisodankäyntiä Suomen oloissa. (Mikä sekin kyllä parantui huomattavasti sodan loppua kohti).

    Olavi Paavolaisen kirjassa "Kolmannen valtakunnan vieraana" kerrotaan, että preussilainen upseeri monokkeleineen oli kolmannessa valtakunnassa lähinnä koominen hahmo. Tämä tuo esille sen, että natsisaksassa ja ilmeisesti jo aiemmin, Reichweerissä, ennen kuin Werchmactia olikaan, oli mietitty uusiksi joitakin perustavan laatuisia asioita. Reichweer muodosti sitten myöhemmin kolmannen valtakunnan armeijan rungon ja taistelukyky oli huomattavan paljon parempi, kuin ensimmäisen maailmansodan saksan armeijalla. Reichweer ei voinut, olla teknisesti kehittynein armeija. Tästä syystä mm.johtamisoppeihin panostettiin ja aiemmat "preussilaiset" opit lensivät romukoppaan.

    Esimerkiksi Lauttamuksen kirjoista löytyy mielenkiintoisia kohtia, jotka paljastavat jotain olennaista silloisesta saksan armeijasta (ja ss-joukoista). Nämä asiat olivat täysin vieraita Suomen armeijalle. Esim. kirjasta vieraan kypärän alla löytyy kohta, jossa Lauttamus (Aihela) eksyy ystävineen oluttupaan, jossa ss-kapteeni istuskelee komppaniansa miesten (sotamiesten) kanssa ja keskustelullaan rohkaisee (motivoi) näitä tulevia koitoksia varten.

    Suomen armeijassa upseerit eivät ryypänneet alaistensa (miehistön) kanssa. Suomessa upseerit pääsivät ravintoloihin ja saivat ostaa alkoholijuomia Alkosta, miehistö pääsääntöisesti ei. Ero upseeriston ja aliupseerien / miehistön välillä oli varsin jyrkkä ja muistutti ensimmäisen maailmansodan saksan / Keisarillisen Venäjän oloja.

    Halsti muuten saapui ensimmäiseen palveluspaikkaansa nuorena luutnanttina monokkeli toisessa silmässään (vaikka ei edes käyttänyt laseja). Tämä tapahtui 1930-luvun alussa. Siis asussa, joka oli Saksassa jo muuttunut tuolloin yleisen huvituksen kohteeksi...

    Kerrottakoon tässä niille jotka eivät sitä tiedä, että Halsti ei ollut jääkäri ja oli vielä koulupoika vuonna 1918.

    VastaaPoista
  10. Keskustelussa haluan tähdentää että simputus jakautuu kahteen kategoriaan: toisaalta kantaupseerien ja -aliupseerien harjoittamaan höykytykseen, toisaalta "vanhojen" "monneihin" - tai mitä nimityksiä milloinkin käytetään - harjoittamaan pennalismiin. nnJälkimmäiseen tyyppiin kuuluu tietysti mm varusmiesalikersanttien valitettavasti erinäisissä tapauksissa harjoittama simputus. Jääkäripataljoona 27:ssä ei ilmeisesti pennalismia mainittavansti esiintynyt. Vastatulleita ei millään tavoin kiusattu eikä nöyryytetty. Ankara toverikuri remmiapelleineen oli toki jokseenkin jyrkkää menettelyä eikä periaatteellisesti lainkaan hyväksyttävää. Se on kuitenkin ymmärrettävissä reaktiona sellaisiin jonkun jääkärin tekemiin rikkomukSy8siin, jotka aiheuttivat myös tovereille suuria hankaluuksia. Toisinaan tällainen oman väen kesken annettu selkäsauna saattoi olla asianomaiselle vähemmän kohtalokasta kuin vaihtoehtoisen
    a menettelynä mahdollinen rikkomuksen ja sen tekijän ilmoittaminen saksalaiselle esimiehelle. Kaiken kaikkiaan ontodettava, että pennalismi, toverien ei Suomen armeijassa ole Jääkäripataljoona 27:n perintöä. Jääkäripataljoona 27:n kasvatteihin kuuluvien kantaupseerien ja -aliupseerien käyttäytymisestä miehistöä
    kohtaanSuomen armeijassa on luonnollisesti täysin mahdotonta esitt mitään keskiarvo-, mediaani- tai tyyppiarvolukemia saati tilastoja. Mikään ei viittaa siihen, että he olisivat tässäkään
    suhteessa olleet ainakaan huonompia esimiehiä kuin Venäjän tai itTse näisen Suomen armeijassa koulutuksensa saaneet kollegansa. Jokseenkin hyvän ja luotettavan kokonaiskuvan saanee, kun ajattelee, että 1) Suomen armeija oli viime sodissa verraten demokraattinen armeija, jonka toiminnassa oli hyvin merkittävä osuus eräänlaisella kurinalaisella tiimityöskentelyllä sekä lujalla yhteishengellä ja keskinäisellä luottamuksella. Ei pyritty brutaalilla ja epäinhimilllisellä kurinpidolla tai pikkumaisella muodollisuudella pitämään yllä taistelutahtoa, joka olisikin sellaisella pelillä saattanut pian olla saantasaaliissa. Tämä on siis yleiskuva.
    2. Armeijamme onnistui erinomaisesti tehtävässään, Suomen vapauden ja itsenäisyyden turvaamisessa ja säilyttämisessä.
    3.Suomen armeijan upseeriston johtava aines koostui pääosin jääkäriupseereista, ja se oli koulutettu hyvin paljolti jääkäriupseerien johdolla.
    Mitä tulee Waffen-SS-joukkojen päällystön sotilaalliseen ammattitaitoon ja pätevyyteen siinä suhteessa, niin siitähän vuosikymmenen mittaan esitetty hyvin erilaisia mielipiteitä. Haluamatta ottaa asiassa liian jyrkkää kantaa pitäisin huomattavan suurena heikkoutena sitä, että Waffen-SS-joukkojen oma upseerikoulutus niin sanotuissa junkkerikouluissa lienee kyllä jäänyt liian pinnalliseksi. Poliittinen koulutus vei mainituilla upseerikursseilla aikaa, mutta ennen kaikkea kurssien kestoaika oli liian lyhyt.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.