sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Nationalismi saa haastajan?



Nationalismi vastatuulessa

Lauri A. Puntila kiteytti puolen vuosisadan takaisessa kirjassaan Bismarckin Ranskan-politiikka Napoleonin sotien jälkeisen kehityksen tärkeimmäksi trendiksi politiikan kansanvaltaistumisen, mikä puolestaan johti kansallisten vastakohtien syvenemiseen ja politiikan kangistumiseen.
Kansallisuusaate eli nationalismi ”puhtaimmillaan” johti Puntilan mukaan kansat kunnioittamaan toistensa oikeuksia. Kieroon kehitettynä tai väärin ymmärrettynä, yksipuolisesti omaa suosivana se taas vieroitti kansoja toisistaan ja siihen vetoamalla oli mahdollista lietsoa kansallisuusvihaa.
Kun Puntilan teos vuonna 1952 ilmestyi, oli toinen maailmansota ja vieläpä ensimmäinenkin hyvin muistissa. Siitä huolimatta eivät merkittävät intellektuellit rynnänneet kilvan tuomitsemaan kansallisuusaatetta sotien syynä. Sellainenhan se tuskin olikaan.
Ensimmäinen maailmansota, toisen maailmansodan välttämätön ehto, syttyi valtapoliittisista syistä ja kansallisuusaate mobilisoitiin laajasti sen palvelukseen vasta myöhemmin, suurelta osin petollisin lupauksin ja epäoikeutettuja intohimoja lietsomalla.
Rauhan tekeminen muutoin kuin näännyttämällä vastustaja henkihieveriin osoittautui mahdottomaksi, kuten Puntilan kuvaama päätöksenteon kankeus edellytti. Voittajien kansallisia intohimoja tyydytettiin sitten rikkomalla häpeämättömästi saksalaisten, itävaltalaisten  ja unkarilaisten oikeutta kansalliseen itsemääräämiseen.
Toinen maailmansota oli ensimmäisen elimellistä jatkoa ja toisti pitkälti sen virheet lukuun ottamatta sitä, ettei suurimpia hävinneitä kansoja nyt samassa määrin nöyryytetty eikä pieniä ole suurpolitiikassa tapana ottaa erityisemmin huomioon.
Nationalismi oli epäilemättä tärkeä toisen maailmansodan syttymisen syy ja Saksa saattoi siihen vedotessaan rakentaa sille oikeutetulle katkeruudelle, jota Versailles’n vääryydet olivat herättäneet.
Niinpä olisikin oikeampaa sanoa, että toisen maailmansodan keskeisenä syynä olivat nationalismin –saksalaisten oikeutettujen kansallisten vaatimusten- loukkaamiset kuin selittää se nationalismin aiheuttamaksi sinänsä.
Epäilemättä Saksalla sitten oli myös imperialistisia päämääriä, jotka olivat huonosti kätkettyjä ja sen markkinoima Uusi Eurooppa tuskin olisi voinut ylpeillä suurella oikeudenmukaisuudellaan ja jäsentensä tasa-arvoisuudella.
Tai ylpeillä toki olisi voitu. Juuri sitähän Neuvostoliitto koko ajan teki mainostaessaan olevansa nimenomaan tasa-arvoisten kansojen vapaaehtoinen liitto. Harva kai asiaa sanan varsinaisessa mielessä uskoi, mutta sen lavasteisiin uhrattiin paljon resursseja ja sille osoitettiin rituaalista kunnioitusta.
Euroopan unioni on myös valtioliitto, joka esiintyy oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden tunnuksin. Sen alkuna ollut hiili-ja teräsunioni pyrki takaamaan rauhaa alistamalla keskeiset varustelumateriaalit yhteishallintaan.
Erityistä intoa uuteen sotaan tuskin sen jäsenmailla olikaan, olihan myös niiden kansojen oikeutettua nationalismia vältetty sodan jälkiselvityksissä loukkaamasta, sikäli kuin asia koski kansallisia vähemmistöjä. Niiden muodostamat ongelmat ratkaistiin yleensä väestönsiirroilla, ei tosin lännessä.
Kuten tunnettua, EU:n piirissä on vallinnut kaksi näkemystä yhteisön olemuksesta. Toinen, jota Charles de Gaulle aikoinaan ansiokkaasti edusti, puhuu isänmaiden Euroopasta ja toinen taas haluaa kehitystä liittovaltion suuntaan.
On tietenkin selvää, että nämä kaksi lähestymistapaa ovat keskenään ristiriidassa ja tarpeeksi pitkälle vietyinä myös keskenään sovittamattoman vihamielisiä.
Kuten politiikassa ja lääketieteessä yleensä, tässäkin ratkaisee annoksen määrä. Sopiva annos edistää terveyttä ja hyvinvointia, liiallinen annos tappaa.
Yhdysvalloissa demokraatit ja republikaanit ovat jo vuosisatoja painiskelleet saman ongelman kimpussa ja päätyneet yleensä kompromissiin. Silloin, kun se osoittautui mahdottomaksi, päädyttiin erittäin veriseen sisällissotaan, jolle sitten keksittiin erilaisia, yleviäkin perusteita. Olennainen taustatekijä oli kuitenkin kysymys liittovaltiosta ja osavaltioiden oikeuksista.
Euroopan unionin piirissä voidaan nyt todeta ryhdytyn ratkaisemaan hyvin vaikeaa ja räjähdysaltista kysymystä, kun on otettu esille liittovaltiokehityksen suuntaan vieviä aloitteita.
Huomiota herättää, että tämän suuntauksen kannattajien keskuudessa on nostettu esille nationalismin vastainen tunnus. Nationalismi on leimattu kirosanaksi ja siihen on ilmeisesti haluttu liittää kansalliskiihkoiseen obskurantismiin kuuluvia piirteitä.
Tämän käsitteen tällaisen käytön tunnemme Neuvostoliiton ja sen johtaman imperiumin historiasta.
Neuvostoliitossa kaikkinainen nationalismi leimattiin henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, olihan kansakunta nimenomaan kapitalismin luomus ja sen mukana sen tuli kadotakin. Nationalismin tilalle piti tuleman proletaarisen internationalismin, johon liittyi sosialistinen patriotismi.
Neuvostojen maan tasa-arvoiset kansallisuudet ymmärsivät, että heidän kansalliset intressinsä tulivat parhaiten turvatuiksi nimenomaan ja ainoastaan neuvostokansojen tasa-arvoisessa perheessä. SEV:in ja Varsovan liiton rajaamissa sosialistisen maailmanjärjestelmän puitteissa taas kansainvälinen työnjako toteutui ainoalla oikeudenmukaisella ja rationaalisella tavalla.
Oli selvää, että vain kansan viholliset ja imperialismin agentit saattoivat kieltää nämä ilmeiset tosiasiat ja jopa taistella niitä vastaan.
Mutta tämähän kuuluu siihen kylmän sodan aikaiseen historiaan, joka päättyi Neuvostoliiton ja neuvostoimperiumin hajotessa. Silloin lienee yleisesti uskottu, ettei vastaavanlaisia valheellisia tunnuksia ja tulkintoja enää vastedes kehdattaisi nostaa julkisuudessa esille.
Vaan mitä on nyt sanottava siitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden johdossa olevat henkilöt ovat taas nostamassa esille väitteitä nationalismin turmiollisuudesta, sen keinotekoisuudesta ja sen kannattajien roolista vieraan vallan agentteina?
Mikäli EU nyt pyrkii keskitetyksi imperiumiksi, kohtaa se samat ongelmat kuin kaikki muutkin historian vastaavat luomukset aikoinaan.
Imperiumien luonnollisena ja väistämättömänä ongelmana on aina ollut keskusvallan ja alueiden eli metropolin ja periferian välisten intressien ristiriita.
Se muodostui kerran hyvin syväksi myös Yhdysvalloissa, vaikka nationalismi siellä tuskin sanan varsinaisessa merkityksessä näytteli asiassa mitään osaa.
Asian ratkaiseminen vaati kaamean veronsa.
Venäjän imperiumin romahtamiseen tarvittiin maailmansota, mutta sen jatkoksi rakennettu neuvostoimperiumi hajosi jo sitten rauhanomaisesti.
Tämä hajoaminen oli ennen muuta nationalismin tulosta ja harva taisi siihen aikaan syyttää tuota ideologiaa suuresta ihmisvihamielisyydestä ja taantumuksellisuudesta. Näin taisivat tehdä vain kommunistit.
Nationalismin merkitys, kuten sanottu, muuttuu olennaisesti sen mukaan, millaisena annoksena sitä on saatavilla.
Hyväätekevä ja hedelmällinen roolinsa on aina ollut sellaisella nationalismilla, jonka päämääränä on rakentaa kansallista kulttuuria ja kohottaa sen väestö korkeammalle sivistystasolle.
Tämä rooli sillä on ollut Suomessa Snellmanista lähtien ja sitä saamme kiittää siitä, että tällä hetkellä yleensä sijoitumme kansainvälisten rankkausten kärkeen kaikilla tai ainakin useimmilla myönteisillä mittareilla. Tämä on  ratkaisevalta osin myönteisen nationalismin ansiota, mitä tuskin kukaan kieltää.
Mutta loukattu nationalismi on myrkkyä ja politiikassa se saa aikaan pahaa. Tästä Euroopan historian pitäisi antaa riittävästi todisteita.
On murheellista ja masentavaa nähdä eurooppalaisten valtiomiesten joukossa sellaisia, jotka eivät halua uskoa historian opetuksia, vaan yrittävät jääräpäisesti ja tyhjiin fraaseihin nojautuen hallita vastoin kansojen oikeutettuja ja selkeästi ilmoitettuja pyrkimyksiä.
Mikäli suurin osa tai ainakin hyvin merkittävä osa jonkin maan kansalaisista ilmaisee pitävänsä kansallisten oikeuksiensa loukkaamisena vaikkapa uuden siirtolaisvirran ohjaamista maahansa, on sillä siihen oikeus ja sen kantaa tällaiseen kansallisesti keskeiseen asiaan on kunnioitettava.
Imperiumin keskusvallan kannalta mahdollisesti jostakin syystä hankalien asenteiden leimaaminen obskurantismiksi ja järjen vähyydestä johtuviksi takapajuisuuden osoituksiksi on populismia, eli katteetonta demagogiaa.
Mikä on vielä pahempaa, tuo asenne saattaa olla merkki ylimielisyydestä, joka mahdollisesti johtaa sellaisiin poliittisiin päätöksiin, joita herkkä kansojen konsensus ei kestä. Yhdysvaltojen 1800-luvunesimerkki on tietenkin äärimmäinen, mutta myös Neuvostoliiton kohtalon pitäisi riittää varoittamaan.
Internationalismilla on rajansa eikä nationalismi häviä maailmasta sillä, että se julistetaan aikansa eläneeksi ja taantumukselliseksi. On aika myös EU:n piirissä herätä huomaamaan, että kyseessä on valtava voima, jota voidaan käyttää hyödyksi kaikkien onneksi tai sitten jääräpäisesti uhmata kaikkien vahingoksi.

10 kommenttia:

  1. Olen tullut jo aikoja sitten siihen tulokseen, että toinen maailmansota käytiin maailmantalouden hallinnasta ja siinä voittajia olivat USA ja Neuvostoliitto, kaikki muut hävisivät ja se oli koko sodan ilmeinen tarkoituskin.

    Nykyinen maailmanmeno on taas käymistilassa: Kiina ja Intia ovat nousevia tekijöitä ja Japani pyrkii pitämään asemansa. Nämä maat omaavat myös melko terveen nationalistisen olemuksen ja siksi niillä on etuna kansallinen ja kulttuurinen yhtenäisyys.

    Venäjä omaisi potentiaalin nousta mahtitekijäksi ja sitä se tietysti yrittää ja siksi sitä länsimaat koittavat estellä.

    Mutta entä länsimaat? USA:ssa on noussut kansallismielisyys pitkän internationalistisen taantuman seurauksena. Pääomilla ei ole isänmaata, mutta kansalla on, eikä kansa voi seurata ylikansallisen pääoman mukana sinne, missä voitot ovat suurimpia, vaan kansa on sidottu omaan kansakuntaansa.

    Eurooppa ja nimen omaan EU on kummajainen. EU voisi olla ja omaisi valtavan potentiaalin maailmantalouden suurtekijäksi, jossa itsenäiset EU:n maat kilpailisivat keskenään terveellä nationalistisella pohjalla, luoden maailman tarvitsemia innovaatioita.
    Mutta mitä tekee EU? Harjoittaa itsetuhoista maahanmuuttopolitiikkaa, millä seurauksella EU-maiden sisäinen järjestys horjuu ja aiheuttaa epäluottamusta ja depressioita.

    Ärhentelee Venäjälle, joka olisi potentiaalinen kasvualusta EU:n talousnousulle ja molemminpuoliselle kasvulle.

    Ärhentelee omille EU-maille, jotka pyrkivät ajattelemaan oman kansakunnan etua itsenäisinä EU-maina.

    EU pyrkii liittovaltioksi, jossa valta siirtyy sivuilta keskelle ja keskeltä ylös, jolloin on enää turha puhua EU:sta demokraattisena ja jäsenmaiden yhdenvertaisuuteen pyrkivänä tekijänä. Silloin on syytä kysyä, että kuka/mikä taho EU:ta johtaa ja mihin suuntaan? Jos EU ei ole omia kansojaan ja kansakuntiaan varten, niin mitä varten se sitten on olemassa ja onko sen olemassaololle näin ollen tervettä perustetta?

    Jos EU on olemassa ensisijaisesti globalistisia ja ylikansallisia tavoitteita varten, mukaan lukien ylikansalliset pääomat ja niiden voitontavoittelun maksimointi, niin sitten sillä ei ole olemassaolon oikeutta Euroopan kansojen olemassaolon ja hyvinvoinnin takaajana ja turvana, mikä käsittääkseni on se EU:n idea, jolla se on markkinoitu Euroopan kansoille. Ilmeisesti EU:n takuuaika on loppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "toinen maailmansota käytiin maailmantalouden hallinnasta ja siinä voittajia olivat USA ja Neuvostoliitto"

      Tämä on ollut taloustieteilijöiden ja marxilaisten näkemys (tosin herää kysymys, mitä NL tuossa teki). Poliittisen historian tutkijat näkevät sen taisteluna poliittisesta hegemoniasta. Realistit ymmärtävät, että poliittisesta hegemoniasta seuraa maailmantalouden hallinta ja päinvastoin, minkä Bacon puki parhaiten sanoiksi. Suurvallat ovat aikojen alusta tavoitelleet kumpaakin mahtia ja tavoittelevat vastakin.

      EU:n osalta on kuitenkin hyvä muistaa, että se on taannut pisimmän yhtäjaksoisen rauhan ajan. Ajatusleikki: kuinka todennäköisenä pidät Saksan ja Ranskan välistä sotaa vuoden, viiden vuoden tai edes kymmenen vuoden sisällä?

      Poista
    2. Kuinka todennäköisesti Ranska olisi jo hyökännyt Saksaan, jos EU:ta ei olisi ollut? Tai päin vastoin?

      Jatkokysymys: Kuinka Ukrainan kriisi olisi voinut syntyä ilman EU:n (ja Naton) itälaajemispyrkimyksiä?

      Poista
  2. Eniten minua kiusaa tässä ongelmassa se, että kuinka moni tietää ja puhua pälpättää siitä huolimatta kaikkea uussontaa, joita uusvasemmisto on keksinyt 60-luvulta lähtien ja kuinka moni on vain tavallinen laumaohjautuva. Jälkimmäisiksi veikkaan Kokoomuksen nykyjohtoa, mutta luulen, että Vihreissä ja Vassareissa on läksynsä lukeneita ja aatteen palolla huumattuja jo aika monta. RKP:hän menee aina sinne, missä luvataan, että te saatte elää niin kuin aina ennenkin ja puhua mitä lystäätte, jos kannatatte meitä. Sama koskee Maal,,, eiku Keskustaa, joka kannattaa kanssa mitä vain, kunhan tukiaisia tulee ja maalla olevat maalaiset pysyvät joten kuten Herran nuhteessa. Näiden kanssa sitä on pärjättävä, koska demokratia. Se on myönnettävä ja se onkin iso myönnytys, että Halla-aho ei kuuluu kumpaisenkaan leiriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei kuulu kun on yhden asian (maahanmuutto) mies ja olemukseltaan jotenkin aspegrenin oloinen. Pyydän anteeksi jo etukäteen jos loukkaa.

      Poista
    2. Syvälliseen lääketieteellisen asiantuntemukseen, huolelliseen henkilökohtaiseen tutkimukseen ja ennakkoluulottomaan lähestymistapaan perustuvat diagnoosit ovat aina tervetulleita.

      Niillä voidaan ohitaa asia-argumentit erityisesti silloin, kun niiden kumoaminen älyllisin perustein olisi kovin haastavaa. "Hulluhan se on ja aivan rumakin."

      Poista
    3. Pyydän toistamiseen anteeksi, yleensä pyrin välttämään argumentum ad hominemia. Kyseessä on kuitenkin politiikko ja sellaisen osalta arviointi kohdistuu paitsi asiakysymyksiin ja tavoittrisiin myös siihen, miten uskottavasti uskoo tietyn henkilön pystyvän uskottavasti edistämään noita seikkoja.

      Halla-Ahossa minua - vaikken ole erityisen hallitsemattoman maahanmuuton ystävä - ärsyttää se, että KAIKKI ongelmat nähdään maahanmuuttokysymyksen valossa. Kaiken lisäksihän on jossain itse kertonut, että tämä on taktinen valinta: kun kannattajakunta koostuu puoliksi työläisistä, puoliksi yrittäjistä ainoa yhdistävä seikka on maahanmuutto. Kyllä puolueella pitää olla kokonaisvaltainen linja kaikkeen yhteiskunnalliseen elämään. Kaiken lisäksi tuo linja on johtanut hoipertelevaan Venäjänpolitiikkaan.

      Poista
    4. Totta on, että Halla-ahon Venäjän-politiikan linja on melko tolkuton.

      Mutta toisaalta "populistipuolueelta" on melko kova veto se, että he ovat asettaneet vaaliohjelmansa yhdeksi lähtökohdaksi sen, että "sellaista ei voi jakaa, mitä ei ole." Jospa vaikka demarit sanoisivatkin samaa! (Vihreiltä moista realismia ei voi toivokaan.)

      Maahanmuttopolitiikan suhteen Halla-aho on mielestäni varsin oikeassa, vaikka sitä ei saisi nyky-Suomessa sanoa. Vielä.

      Poista
  3. Todennäköisesti sekä kansallisvaltiot että EU romahtavat samassa rytäkässä demografisen muutoksen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän siinä tapauksessa synny uusi nationalistinen vastakkainasettelu. Valtioiden sisällä.

      Poista

Kirjoita nimellä.