maanantai 26. huhtikuuta 2021

Aivastus ja tykinlaukaus

 

Aivastus taidenäyttelyn ovella

 

Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021, 234 s.

 

Eräässä tämän kirjan esseessä kerrotaan taidenäyttelystä, jossa esillä oli lappusia, jotka näyttivät mitättömiltä tuherruksilta ja jopa pelkiltä tahroilta.

Taiteilija kuitenkin kertoi kehitelleensä tekeleitä jopa vuosia, mikä sai kriitikon kuvittelemaan oivaltavansa tahrojen todellisen merkityksen: pettämällä meidän toiveemme ja odotuksemme ja tarjoamalla taiteenkaltaisia korvikkeita hän (taitelija) ohjaa huomiomme sivuun pääasiasta. Kriitikko kehotti katsojaa tarkkailemaan omia reaktiotaan tämän nerouden edessä (termi minun).

Krohn ei mene vipuun, vaan väittää, että taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Työtuntien määrä ei asiaa muuksi muuta.

Galleriasta poistuessa kirjoittajalta pääsee aivastus, joka emojin tavoin kuittaa nähdyn suurieleisen poseerauksen arvon. Hän nyt ei yksinkertaisesti viitsi tulla huijatuksi.

Minusta tämä kohtaus on hyvin kuvaava koko kirjalle ja sen sanomalle. Kirjoittajalta ei todellakaan puutu herkkyyttä, sitä hänellä on koko ikänsä ollut vaikka muille jakaa. Sitä vastoin hän ei ole kiinnostunut herkkyyden falskista esittämisestä, vaan haluaa mieluummin olla tekemisissä sen kanssa, mikä maailmassa hänestä on aitoa ja todellista.

Kirja koostuu monenlaisista aineksista, mutta pysyy koko ajan kertojan subjektin ympärillä. Jo lapsesta saakka kirjoittaja ymmärsi olevansa erilainen, hän itse diagnosoi tilansa jo hyvin nuorena tajunnan laajenemiseen liittyväksi ahdistukseksi.

Kuten muistamme, tajunnan laajenemisesta puhuminen oli muotia 60-luvulla, jolloin William Jamesin Uskonnollinen kokemus ja Aldous Huxleyn Doors of Perception tulivat muotiin.

Sittemmin ne ovat menneet pois muodista ja jälkimmäisestä kirjasta muistetaan tuskin enää muuta kuin sen nimi, jonka muuan yhtye teki kuuluisaksi: Doors.

Kyseessä on vaikeasti tutkittava maailma, mutta sen todellisuudesta ei ole mitään epäilystä, vaikka sen käsitteleminen objektiivisilla ja materiaalisilla termeillä on ilmeisen ylivoimaista.

Tähän maailmaan näyttää liittyvän aika erilaisia ja eritasoisia asioita, joista keskeisiin kuuluu mystiikka. Siinä taas kyse on haltuun ottamisen tavasta pikemmin kuin itse asioiden ominaisuuksista. Kaikkein tavallisin arkipäivä on myös samalla käsittämättömän outoa ja kiehtovaa, jos sen sellaiseksi ymmärtää.

Näinä aikoina, jolloin zen-buddhismi kuuluu normaaliin länsimaisenihmisen yleissivistykseen lähemmin kuin raamatun tunteminen, ei asiaa tarvitse sen enempää yrittää selittää. Mystinen kokemus joko on tai sitä ei ole. Tiettyä herkkyyttä siihen tarvitaan ja sellaista kirjoittajalla näyttää olevan yllin kyllin.

Maailman sielullistaminen tulee lapselle luonnostaan, mutta asiaa on tässä tapauksessa vahvistanut kirjailijan vanhempien viehtymys teosofiaan. Hän varttui sen ilmapiirissä.

Tämä merkitsi tiettyä jäämistä leirin ulkopuolelle. Edes yliopistollinen psykologia ei ollut lainkaan kiinnostunut sellaisista tosiasioista kuin ihmisen unet, parapsykologiasta nyt puhumatta. Itse asiassa hippikauden vastaisena reaktiona koko tämä maailma näyttää jääneen nyt tutkijoilta aivan heitteille.

Tulkoon mainituksi, että jo syvällä neuvostokaudella tämä aihepiiri oli naapurimaassamme tutkimuksen kohteena. Muuan merkillinen mies, Wolf Messing julkaisi jopa 1960-luvulla suomeksi muistelmakirjan Salattu tietoni. Sittemminhän koko Venäjä täyttyi monen moisesta huuhaasta jo perestroikasta lähtien. Mutta vakavaa tutkimustakin siis oli jo varhain tuossa niin sanotun materialismin maassa.

Kirjoittaja pitäytyy totuuteen eli siihen, mitä itse saattaa pitää totena. Teeskentelevä poseeraus on hänestä vastenmielistä, vaikka sitten olisi enemmänkin teeskentelevää. Hullunkurista on, että samaan aikaan, kun läntinen maailma vannoo materialismin nimeen, sen muodikkain (anti)intellektuaalinen hysteria asettuu hyvin vahvasti äärimmäisen idealismin kannalle.

Kielen ja käsitteiden raiskaaminen ja normaalien asioiden vääntely muodikkaiden aivokummitusten vaatimalla tavalla eivät saa kirjoittajalta sympatiaa.

Kun häntä pyydettiin kirjoittamaan osakin itselleen tärkeästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta, Krohn kertoi olevansa mieluummin naiskirjailija tai vaikkapa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija. Toimittaja valitteli, että rajauksen artikuloiminen oli hankalaa, mikä sai Krohnin miettimään, miten tällainen hankaluus oikein oli yhtäkkiä päässyt syntymään. Miksei muka voi puhua miehistä ja naisista, jotka sentään tämän maailman täyttävät, parhaasta päästä.

Tuo maailman täyttyminen todella onkin sen suurimpia ongelmia ja on lähes uskomatonta, ettei kukaan ole asiaa edes huomaavinaan. Kohtuuttoman suuri syntyvyys etenkin Afrikassa on maailmamme kohtalonkysymys ja siitä vaikeneminen on itse asiassa hirvittävä asia.

Koko helppohintainen cancel-kulttuuri saa kirjoittajalta selkeän ja yksiselitteisen hylkäyksen. Se että maailmanlaajuisten muotien apinoijat poseeraavat muka suurella herkkyydellään aivan joutavissa asioissa samaan aikaan kun he pysyttelevät täysin sokeina ja mykkinä maailman kohtalonkysymysten edessä, on muuan tämän ajan ja kulttuurin paradokseja.

Kirjoittajan ihanteiksi nousevat ne, jotka uskaltavat sanoa sen mitä ajattelevat silloinkin, kun he hyvin tietävät, että tästä rohkeudesta on heidän omalle maineelleen pelkkää harmia.

Tämähän varmasti koskee myös niitä pohdintoja yliluonnollisesta, joita Krohn aika lailla tässä kirjassa harjoittaa. Muotipellet ovat aina tiukasti sidoksissa omaan patentti-ideologiaansa, jolle rehellisyys ja aitous ovat myrkkyä. Surullista on, ettei tälle falskiudelle nykyään näy vakavia vastavoimia.

Sellaisia sentään ovat ja kukaties voivakin olla vain yksilöt. Krohn näkee mainiosti, että keisari on alasti, eikä kaihda sanomasta asiaa ääneen. Hyödyttömien idioottien laumat hyökkäävät tämän takia tietenkin hänen kimppuunsa, mutta hän ei ole valmis ostamaan hyväksyntää sielunsa hinnalla.

Dixi et salvavi animam meam, sanottiin aikoinaan vastaavissa tilanteissa. Tämän kirjan arvo on juuri tässä, älymystön ikiaikaisen tehtävän uskollisessa täyttämisessä.

28 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Hipit olivat oikeilla jäljillä ja ehkä sieltä olisi noussut jotain olennaisemapaa, ellei koneisto olisi torpannut psykedeelejä. Samoihin aikoihin nykytaide alkoi muuttua suurelta osin ongelmajätteeksi. Aikaisemmin huono taide kelpasi aina jonnekin, kuppiloiden seinille, huonomakuisten ihmisten seinille ja sen semmoisiin. Nyt roskan loppusijoituspaikka vaatii jo ihmisten höynäyttämistä.

      Joka tapauksessa psykedeelit ovat uudelleen tulossa ja nyt vähän enemmän tiede edellä. Ayahuasca tulee. Oletko valmis. Itsekin katselin seuraavaa lomapaikkaa yhdestä Etelä-Amerikan hörhöpaikasta. Joogan ja hengitysterapiat osaan jo, mutta ihmisen ulottuvuudet ovat kiintoisat. Aivojen neuroplastisuus on muotia, mutta myös tieteellistä. Näin kalkkiviivoilla tuollaiset asiat voivat olla enenmmän paikallaan, kuin nuorempana. Kyllä niillä dementiaa voi lykätä muutamalla vuodella.

      Poista
  2. Taidenäyttely jossa on lappusia seinällä kuvaa hyvin nykyisen taiteen alennustilaa. Itse kävin viimeksi taidenäyttelyssä jossa taiteilija oli pujottanut hirvenpapanoita lankaan ja tehnyt nistä erilaisia himmeleitä. Myös männyn kävyillä täytetty laatikko oli olevinaan taideteos. Aiemmin tämmöisiä taidettiin kutsua askartelutöiksi.
    Kun kävin Kiasmassa, niin ensimmäinen taideteos oli tuoli jonkä päällä oli haljennut kivenmurikka ja tuolin edessä toinen samanlainen. Vieressä oli selitys, että teoksen jännittävyys on siinä kun siihen poratussa reiässä on etanadynämiittiä ja jännitetään koska kivi halkeaa. (Etanadynamiitti on ainetta jota laitetaan porattuun reikään ja kastellaan. Turvotessaan se halkaise aikanaan kiven.) Paljonkohan näistäkin yhteiskunta on maksanut? Taiteen kantasana on ymmärtääkseni taito. Taideteoksessa pitäisi olla estetiikkaa ja sellaista kädentaitoa jota ei jokaisella ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NL-projekti "monta kansaa, yksi tulevaisuus", hajosi. Erottajan aukiolle pystytetyssä kiveen on kaiverrettu teksti "kaksi kansaa, yksi tulevaisuus". Lauttasaaren tien ylle rakennetaan IKEA-tavaratalo.

      Pariisin riemukaareen on kaiverrettu Napoleonin kenraalien nimet. Voisiko kansankielistä kulttuuria uhata hiljainen näivettyminen elävältä? Ranskalaisten mielestä ei, ei enää.

      Poista
    2. Taiteen kantasanana todella on taito, taitaminen, osaaminen. Mutta minkä osaaminen? Joskus aikoinaan kuvataiteilijaa pidettiin käsityöläisenä, korkean luokan korkeasti arvostettuna ammattitaitoisena käsityöläisenä. Ammatin ytimessä oli visuaalisen esityksen eli kuvan tai veistoksen tekemisen osaaminen, olipa kyseessä sitten esittävä teos tai abstrakti teos, olipa tekijänä sitten Michelangelo, Goya, Monet tai Picasso. Ja itse asiassa näin on suurimmalta osin edelleen. Jossakin vaiheessa mukaan vain tuli niin taiteen mystifiointia ja politisointia kuin puhdasta sana-akrobatiaa ja humpuukiakin. Joku Duchamp kävi virkistävästä vitsistä, hän kun oli ensimmäinen, joka hoksasi esittää pisuaarin taide-esineenä. Nykyisin se seitsemässadas korillisen likapyykkiä näyttelyyn kantava tekijä on yksinomaan ikävystyttävä. Eikä asiaa yhtään auta verbaalisten kommervenkkien ja hämäräilmausten osaaminen koska ne puppuilmauksetkin on nähty yhtä monta kertaa. Mutta. Onneksi tuossa on kyse sittenkin pelkästä pintailmiöstä. Hyviä taiteilijoita on edelleen meilläkin ja he tekevät hyviä teoksia. Ne vain tahtovat jäädä mediassa näiden pinnallisten temppuilijoiden varjoon, mikä tietysti kertoo aika paljon mediasta.

      Poista
    3. Haavikon muistelmien ("Prospero") yllättävimmässä kohdassa kirjailija työntää nurin kuuluisan kuvanveistäjän patsaan, kustantamon juhlissa. Selityksenä teolle ehkä käy Haavikon koko tuotanto. Keskeistä esim. tämän blogin kannalta: ei ole ihmisiä, on vain miehiä ja naisia, eikä lapsi ole ihminen. Varmasti näissä provokaationkin elementti mutta eivätpä ainakaan kuulosta hallitusohjelmasta lainatuilta. -jussi n

      Poista
    4. Itse asiassa Duchampin edustama art pour art -liike oli taiteen surma: niin kauan kun taitelijat olivat maksettuja käsityöläisiä, heillä säilyy yhteys tilaajan edustamaan yleiseen makuun. Kun tämä yhteys on kadonut ja taitelijat siirtyneet omiin sfääreihinsä, yhä useampi alkaa kysyä, miksi heidän pitäisi maksaa taitelijoiden elämänvalinnat, jos niiden jälki ei heitä tyydytä.

      Antti Nylenin Nälkä ja Partasen sen johdosta kirjoittama pamfletti on kiinnostava keskustelu tuosta.

      Syvin nykytaiteen ongelma on siinä, että kun länsimainen kulttuuri on ehtynyt, taide vain heijastelee sitä.

      Poista
  3. Ajattelun kerroksellisuutta ei tietenkään kannata kieltää. Ei myöskään inhimillisen kehityksen kerroksellisuutta -- on osattava puhua totta ennen kuin hallitsee valehtelemisen.

    Sosiaalisen lajin suuressa kehityskuvassa alkulaumoja organisoinut "valta" on miljoonien vuosien mittaan metamorfoitunut kokemukseksi yksilöllisestä "tahdosta", joka kuitenkin erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen voidaan edelleen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin "tahto" yllättäen siirtyykin henkilöltä toiselle.

    Ja hypnoosi-ilmiö voi edellen opettaa myös sen, että taannutettaessa nykyihmistä elämänsä aiempiin kehitysvaiheisiin, taantuma tapahtuu hyvinkin kerroksittain. Vieläkään yleistietoon ei kuulu minkäänlaista käsitystä siitä, että kognitiiviset kykymme kytkeytyvät toisiinsa ja "kehitys" muodostuu "kerroksista".

    Kuvittelemme, että yliyleistävillä yleiskäsitteillä voidaan ratkaista ymmärtämisen ongelma. Tästä täydellisestä väärinymmärryksestä on hirvittävimpänä seurauksena usko niin sanottuihin "ihmisarvo- ja -oikeusideologioihin", jotka perustuvat totaalisen harhaiseen ihmiskuvan. Siis käsitykseen ihmisestä ylihistoriallisena, ylikulttuurisena, ylikansallisena ja yliyhteisöllisenä yliyksilönä, eli eräänlaisena yli-ihmisenä, jolle kuuluvat kaikki "oikeudet" ja "vapaudet", jotka jokin ihmeellinen taikavoima tai -seinä panee toimeen.

    Se on pelkkää skolatista käsiterealismia. Taantuma takaisin keskiajalle. Silloin ei parodia kukoistanut. Suuressa maailmankirjallisuudessa kerroksellisen ajattelun koko ongelmatiikan toi ensimmäisenä esille uuden ajan airut, Diderot. "Jacques fatalisti" --

    Nykytaiteen tragikomedia on tyylikkäästi käsitelty -- ihan kertakaikkisesti -- Rben Östlundin "The Squaressa". Ja kehitykseltään erilaisten kulttuurien keskinäisen täydellisen yhteensopimattomuuden ongelma on vakavasti kuvattu saman ohjaajan "Play"ssa.

    VastaaPoista
  4. Blogin ja erityisesti Kalle Hurmeen siihen esittämän kommentin innoittamana oma muistelma: maalaispoikana en ennen opiskelemaan tuloa ollut paljon taidenäyttelyitä nähnyt, mutta joskus 1960-70 -lukujen vaihteessa menin sitten Ateneumiin. Siellä oli jonkinlainen modernin taiteen näyttely. Huomioni kiinnittyi lattialla olevaan asetelmaan, jossa oli puolitoistametrinen, karkeasti molemmista päistään viistoksi veistetty hirrenpätkä, ja sen päälle poikittain asetettu vähän lyhempi samanlainen. Vieressä oli kyltti, jossa luki "Maaäiti" ja hinta, 6000 markkaa.

    Meni vuosia ennen kuin Ateneumin ovet seuraavan kerran avasin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse ihastelin aikanaan Taistelevia metsoja. Ei koulukirjat luoneet sitä samaa kuin sitten näki alkuperäisen. Kuinka valtava se työ todellisuudessa onkaan.

      Poista
    2. Nyt kannattaa käydä kun siellä on Repin. Liput menevät kuin kuumille kiville.

      Poista
  5. Aivastus ja tykinlaukaus

    Izborskin klubin pieraisu ja poliittinen onanismi.

    Сергей Черняховский: Фарс без трагедии, или Украинская государственность и химеры (Farssi vailla tragediaa eli Ukrainan valtiollisuuden höpö-löpö)
    https://izborsk-club.ru/20984

    Poliittista onanismia Черняховский:n farssissa edustaa haave, että kyllä se Ukraina on kohta taas Moskovan rakkauden puristuksessa.

    VastaaPoista
  6. Taiteilijalla on kai tarkoitus välittää teoksissaan elämyksiä ja ideoitaan katselijoille . Mutta tapahtuuko abstraktisessa maalaus ja veistotaiteessa näin? Onko katselijalle teoksesta muodostuvalla elämyksellä mitään yhteyttä taiteilijan elämyksiin? Onko tätä tutkittu.

    VastaaPoista
  7. Ruotsista katsoen Suomi on p: stä, josta Mellan Svensson ei tiedä edes kaksikielisyyttä koska hävettää elää niin tyhmien lähellä. Moni häpeäisi tietää, jos suomi olisi Venäjällä virallinen kieli vaikka "öökköset" ja "oikkoset" pitäisivät sitä fiksuna.

    Vihavaisella ollaan keskellä tunnetun runoilevan psykiatrin perintöä perattaessa. Kaikki liittyy kieleen, kaikkea on ollut ennenkin kuten Antonio Gramsci kirjoitti kulttuurihegemoniakritiikissään.

    VastaaPoista
  8. Wikipedia kertoo runoilija Pentti Saarikosken hylänneen 1960-luvulla modernismin vapausihanteita - ihminen on kaikki ja kokonainen eikä ole saatavissa mitään varmuutta ihmisjärkeä suuremman olemassaolosta - säilyttäen etujoukon marxilaisen "sotakommunismin" piirteitä.

    Saarikoski oppi sotalapsena lukemaan ja kirjoittamaan ruotsin kielellä Norrköpingissä 1944. Sillä samalla kiitostiellä Paavo Lipponen uhkailee muita nahkurin orrella Mauno Koiviston malliin, kuten hän muistaa tolkuttaa.

    VastaaPoista
  9. Leena Krohnin tykinlaukaus on samaa kaliberia kuin yhtä rohkean Pirkko Saison täysosuma vuonna 2017: https://yle.fi/uutiset/3-9624830

    Upeata, että edelleen löytyy niin suorapuheisia naisia kuin miehiä. Toivo elää, että intelligenssi pitää pintansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Douglas Murray kertoo kirjassaan miten länsimaiden intelligentsija luikki vastuutaan pakoon, kun sen olisi pitänyt nousta puolustamaan Salman Rushdieta ajatollah Khoimeinin julistamaa fatwaa vastaan. Vain muutama hyvin kontrovertti yksilö uskaltautui asettumaan kirjailijan puolelle. Murray mainitsee Fay Weldonin ja Oriana Fallacin.

      Pelkureitahan intellektuellit tyypillisesti ovat. Poliisivarjeluksessa elävä Rushdie itse on sitä mieltä, että jos hän olisi kirjoittanut kirjansa nyt, hän ei enää olisi saanut suojeltavan statusta. Nyt hänet leimattaisiin "vihapuhujaksi", "islamofoobikoksi".

      Pirkko Saision tapaus oli tragikomedia, tai päinvastoin. Intelligenssi ei pitänyt pintaansa. Enpä usko että Leena Krohnkaan kääntää yhdenkään jäykkäniskan päätä. Ne jotka häntä nyt kiittelevät, eivät ole niitä joihin pitäisi tehdä vaikutus. Tietysti kriittisetkin aivot ovat alttiita ryhmävahvistautumiselle, mutta kuten on nähty, tosipaikan tullen ne häipyvät näyttämöltä.

      Poista
  10. "poseeraavat muka suurella herkkyydellään aivan joutavissa asioissa samaan aikaan kun he pysyttelevät täysin sokeina ja mykkinä maailman kohtalonkysymysten edessä, on muuan tämän ajan ja kulttuurin paradokseja."

    Ei se ole mikään paradoksi vaan aivan klassinen esimerkki sijaistoiminnasta: kun ei voida puuttua Afrikan maiden syntyvyyteen, heitetään patsaita jokeen.

    Harvinaisen täysipäinen henkilö tuo blogin aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, kumpa olisikin kyse vain siitä, ettei asiaan uskalleta puuttua, mutta kun sitä ei uskalleta edes ajatella.

      Poista
    2. Jokseenkin löydän nykyisin tuon syntyvyyteen puuttumisen hieman huvittavana. Puuttua nyt toiseen kulttuuriin ja sen seksuaalisuuteen. Lisääntyminen nyt kumminkin on ollut luontaista mihin päin maailmaa on menty. Teoreettisesti voisi verrata kait jos Venäjältä tai Ruotsista oltaisiin huolissaan suomalaisten lisääntymisestä. Jokseenkin veikkaan et Ruotsissa teoreettisesti voi huoli ollakkiin konkreettinen kun saa enää suomalaisia työläisiksi samoissa määrin (korvanneet sitä ongelmaa sitten kolmasista maista, asia taitas olla muuten ok, mut eivät tainneet ottaa huomioon uskonnollisen identiteetin vaikutetta kokonaisuudessa islam kun sitten on jotain muuta kuin ikuista anteeksiantoa, riippunee tosin vallitsevasta poliittisesta tilanteesta), mut se onkin heitin ongelma ei suomalaisten.
      Siinä kait mitään pahaa ole että tahtoo olla kiltti, hyvä ja auttaa. Mut realistisesti toisten ei pitäisi joutua siitä hyväntekeväisyydestä maksumiehiksi. Kai se on osin median vaikute kun osa ymmärrä ettei ne asiat ole niin yksiselitteisiä, saati yksinkertaisia.
      https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007635979.html

      Poista
    3. Niin, tosiaan. Jos suomalaisia olisikin tulossa miljardeja.

      Poista
    4. Älymystön "ajattelu" alkaa vasta kun jokin taho antaa siihen luvan.

      Vrt. Taistolaisiin kohdistettu ohjaus ja aivopesu - piti ajatella juuri oikealla tavalla, olla kirkasotsainen jne.

      "Älymystö" kokee tarvitsevansa jotain tämän tapaista ohjausta ja nuolee kiitollisena sitä kättä joka tarjoaa tämän ohjauksen.

      Kädessä oleva ruoska tekee nuolemisesta ja sormuksen suutelemisesta vielä märempää.

      Poista
    5. Torjuntaa herättävien ajatustapojen taustoihin kannattaa tutustua, ehkä vähän samassa mielessä kuin sodassa kannattaa yrittää selvittää vihollisen ajatuskulkuja.

      Lehti nimeltä niin&näin on omistanut viimeisimmän numeronsa feministisille filosofioille. Lehdessä haastatellaan mm. Minna Salamia.

      Salami on Suomessa syntynyt, Nigeriassa varttunut, Ruotsissa opiskellut ja Lontoossa elävä blogisti. Jutussa hän korostaa afrikkalaisuuttaan ja Nigerian vanhojen kansanuskontojen merkitystä oman ajattelunsa kannalta.

      Ei tuosta puolesta sen enempää. Se on paikoin jopa kiinnostavaa.

      Nigeriassa on n. 200 miljoonaa asukasta. Ennusteiden mukaan väkiluku nousee vajaassa 30 vuodessa yli kaksinkertaiseksi.

      Olipa tämä nyt hyvä tai huono asia, käsittääkseni nimenomaan nigerialaiset naiset nuo yli 200 miljoonaa lasta lähiaikoina synnyttävät.

      Tämän voisi kuvitella olevan sikäläisten naisten elämää tavalla tai toisella vahvasti määrittelevä asia.

      Salami ei tätä seikkaa mainitse eikä lehden haastattelija kysy. Jutun keskeinen teema on silti afrikkalainen feminismi.

      Nigerialaisista 50 prosenttia näyttää olevan muslimeja, 40 prosenttia kristittyjä. Lehden jutussa mainitaan kristittyjen kielteinen vaikutus.

      Poista
    6. Minkähänlaisessa yhteydessä kristityilä voisi ajatella olevan myönteinen vaikutus? Kuka julkaisisi ja millaisella forumilla?

      Poista
    7. Tuskinpa sellaista vahinkoa sattuu että kantasuomalaiset rupeaisi sikiämään miljardeja. Lessut kai yrittää mutta luonnonkiertoa hyökään voi nopeuttaa.
      Toisekseen en usko että siinä olisi ongelmaa riippuen miten sitten käyttäytyy sielä minne sattuu menemään.
      Kristinusko ei ole helppo uskonto, kuin myös siinä pitäisi ottaa huomioon sen historiakehitys. Symboliikkana kuten kieli riippuu miten se ymmärretään. Katolilaisuus, ortodoksisuus, luterilaisuus jne. on eri. Jokseenkin koen tämän ymmärryksen kannalta tärkeänä kun ottaa huomioon identiteettipolitiikan vaikutteen. Suomalaisena naisena sitä on väistämättä tietystä näkövinkkelistä aina "väärä uskoinen". Plus se näkövinkkeli on eri kuin miehellä.
      Ja jos miettii Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja mitä se teki väestölle, niin miettisin kaksi kertaa onko se sen arvoista.

      P.s. maskuliinisuudelle kyllä taitaa ain olla kysyntää (mistä nyt nainen sattuu viehtymään vastakkaisessa sukupuolessa), mutta kun naisetkin on erilaisia niin sanoisin että muunkin tyyppisille miehille on kysyntää.
      Ulkoinen habityshan on se mihin ensin kiinnittää huomiota, mutta pidemmässä juoksussa vaikuttaa kyllä mitä sielä pään sisällä liikkuu.

      Poista
  11. Eipä kai missään. Mitä n&n-juttuun tulee, kiinnostavinta siinä oli kaikki, mitä ei mainittu. Islam-teemaa täällä on käsitelty, mutta silti yhä ihmetyttää ns. edistyksellisten vaikeneminen sen kohdalla.

    Väkisin tulee mieleen, että tässä on myös jotakin seksuaalista; islamhan on vissiin viimeinen aidosti maskuliininen uskonto...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maskuliinisuudella on aina kysyntää, vaikka soijapojat eivät uskalla sitä edes ajatella.

      Poista

Kirjoita nimellä.