Ajan hengessä

 

Suvorov Venäjällä nyt

 

Hurraaisänmaallisuuden korkea veisu

 

А. Замостьянов, Генералиссимус Суворов. Битвы, походы, триумфы, награды. Яуза-пресс, Москва 2016, 536 с.

 

Aleksandr Vasiljevitš Suvorov on kaikkien venäläisten tuntema ja useimpien ihailema hahmo, voittamaton sotapäällikkö. Hän ylisti venäläisyyttä ja uskoi ymmärtävänsä sotimisen idean paremmin, kuin muodikkaat preussilaiset mestarit, joiden metodina oli äksiisi ja välineenä keppi ja jotka luulivat voivansa suunnitella taisteluja ja voittaa ne koneeksi kehitetyllä armeijallaan.

Suvorov uskoi sen sijaan sotilaan hyökkäyshenkeen ja luottamukseen rivimiehen ja komentajan välillä. Hänen mielestään taistelukentällä ei voitu etukäteen suunnitella mitään: päällikön silmämitta (glazomer), toiminnan nopeus ja joukkojen määrätietoisuus ratkaisivat.

Taistelun tärkein väline oli pistin eikä kuula, uskoi Suvorov ja hänen jälkeensä yhä uudet upseerien sukupolvet, aina toiseen maailmansotaan saakka.

Suvorovin aikaan oli järkevää pyrkiä nopeisiin ratkaisuihin eikä esim. ratkaista linnoituksen kohtaloa pitkällä piirityksellä, joka oli lähes aina hyvin kuluttava myös piirittäjälle huolto-ongelmien ja tautien takia.

Jos käytäntö on teorian kriteeri, pitää uskoa Suvorovin olleen oikeassa. Kuudestakymmenestä taistelustaan hän ei hävinnyt yhtäkään. Joukot seurasivat häntä karuimpiinkin olosuhteisiin ja jopa Hannibalin tapaan ylittivät alpit.

Korkeimman tahon kanssa Suvorov ei pysynyt sovussa. Hänen kansansuosionsa paisui hankalan suureksi ja uhkasi jättää varjoonsa jopa keisarinna Katariinan omat suosikit. Paavalia taas loukkasi se avoin halveksunta, jota Suvorov osoitti keisarin ihailemille preussilaisille.

Kaikki mahdolliset kunnianosoitukset Suvorov sentään sai: hän sai korkeimman kenraalinarvon (general en-chef) ja sitten sotamarsalkan arvon ja lopulta jopa äärimmäisen harvinaisen generalissimuksen kunnianimen. Taistelujensa ansiosta hänestä tehtiin Rymnikin kreivi ja lopulta peräti Italian ruhtinas!

Suvorovin hauta Aleksanteri Nevskin lavrassa sijaitsee luostarialueen sisääntuloportista vasemmalle sijaitsevassa rakennuksessa ja yksinkertaiseen hautakiveen on kirjoitettu vain kolme sanaa: tässä lepää Suvorov (Здесь лежит Суворов). Enemmät selitykset olisivat turhia.

Suvorovin hahmo on monessa suhteessa kiinnostava. Hän ei ollut mikään tavanomainen kenraali eikä lainkaan hovimies. Hän käyttäytyi sen verran omaperäisesti, että häntä pidettiin suorastaan hieman hulluna tai hassahtavana (tšudak). Hän eli hyvin yksinkertaisesti, pärjäsi vähillä vaatteilla ja voimisteli säännöllisesti.

Juhlallisuudet tuottivat hänen mielestään maailmaan vain ikävyyttä ja harmia, hänen joukkonsa eivät tähdänneet paraateihin, vaan vihollisen kukistamiseen vieläpä pistinhyökkäyksellä.

Suvorovista on loputtomasti anekdootteja ja häntä siteerataan vuosisadasta toiseen, yhä uudelleen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suvorov ). Hänestä on tullut yksi venäläisyyden symboleista ja tietenkin hänen hahmonsa nostetaan esille aina silloin, kun isänmaa on vaarassa tai sen halutaan osoittaa olevan vaarassa.

Näin tehtiin Stalinin aikana ja näin on tehty nyt jälleen. Käsillä oleva Zamostjanovin vuonna 2016 ilmestynyt kirja on aika järkyttävä osoitus siitä chauvinismin aallosta, joka Venäjällä nousi sen jälkeen, kun se joutui lännen kanssa vastakkain Krimin ja Ukrainan kysymyksissä.

Kirjan alkuun sijoittuvassa venäläistyylisessä tiivistelmässä julistetaan, ettei Suvorov ollut pelkästään nero (Myös suomalainen Kauko Rekolan elämäkerta nimittää häntä neroksi), vaan suorastaan sodanjumala (Bog vojny, isolla kirjaimella).

Tiivistelmä päättyy suvorovilaisiin tunnuksiin: ”Me olemme venäläisiä- -mikä riemu!” ”Me olemme venäläisiä! Jumala on kanssamme!”, ”Me olemme venäläisiä, vihollinen vapisee edessämme!”

Useimmat kai arvelevat, että Suvorovin hahmo ja hänen filosofiansa kuuluvat kaukaiseen menneisyyteen. Zamostjanovilla on toinen näkemys.

Hän julistaa, että ”viholliset pelkäävät rauhallista itsevarmuutta, venäläistä herkkää mielenjaloutta, pelkäävät epäitsekkyyttä ja taitavuutta (professionalizm)”. Sangen merkillepantava on hänen lausahduksensa, että ”ne pelkäävät myös sitä luovaa imperiaalista ideaa, joka yhdistää kansankerroksia ja kansoja. Ne pelkäävät sitä, mitä Suvorov olennoi.”

Sana imperski/aja (имперский) on tyypillinen venäläinen luomus, jonka avulla väistetään sanaa imperialistinen (империалистичсекий).

Kysymys on tietenkin käytännössä aivan samasta asiasta. Suvorov oli hyökkäävän armeijan kenraali, eikä osallistunut yhteenkään puolustussotaan. Siihen aikaan sellainen taisi ollakin vain Kustaa III:n sota.

Suvorov ei siis koskaan taistellut suomalaisia/ruotsalaisia vastaan. Sen sijaan hän puhui heidän sotilaallisista kyvyistään mitä ihailevimmin, esimerkiksi G.M. Armfeltille, kuten Kauko Rekola kirjassaan kertoo. Hän kertoi myös aina olevansa ruotsalaista eli siis Suomesta tullutta sukua ja esi-isänsä muuttaneen Venäjälle vuonna 1622.

Tämän tulkinnan Zamostjanov torjuu, ilman sen pätevämpiä todisteita. Suomalainen/ruotsalainen esi-isä ei toki kuitenkaan tekisi Suvorovista suomalaista sen enempää kuin Mannerheimin suvun hollantilainen alkuperä tekee hänestä hollantilaista.

Kuten tunnettua, Suvorov oleskeli Kustaan sodan jälkeen pari vuotta Suomessa, jossa hän johti linnoituslinjan ja kanavien rakentamista rajan itäpuolelle. Tämä oli ”puolikarkoitus” hovin läheisyydestä, mutta nero hoiti tämänkin tehtävän mallikelpoisesti ja jopa palautti muutamia kymmeniä ruplia ja kopeekoita saamistaan määrärähoista. Venäjällä moinen oli ennenkuulumatonta.

Suvorov oli syvästi uskonnollinen, mistä tietenkin neuvostoaikana vaiettiin. Toinen valkoinen aukko oli hänen toimintansa Pugatšovin kapinan tukahduttajana ja Puolan rauhoittajana. Varsovan Pragan esikaupungissa järjestettiin hänen sitä estämättä verilöyly, jota ei Puolassa ole vieläkään unohdettu eikä unohdeta.

Sotapäällikkö saattoi olla alallaan nerokas, mutta mitäpä hän muuta oli viime kädessä kuin tappaja -dušegub? Sellaisen ihailussa on pakostikin jotakin raakaa ja primitiivistä, ajattelee varmaan moni.

Suvorov itse kertoi, että hän oli kyllä pannut veren vuotamaan jokina -ihan sitä myötätunnosta itsekin vapisi sitä ajatellessa- mutta itse ei ollut tappanut ketään, ei edes yhtään hyönteistä, suurta eikä pientä. Yhtään kuolemantuomiota hän ei myöskään ollut allekirjoittanut.

Uskoo nyt ken tahtoo. Sangen erikoislaatuinen psyyke tällä tšudakilla sentään oli, yhtä ristiriitainen kuin erinäisillä Dostojevskin henkilöillä.

Luulenpa, että tällaisten hagiografioiden merkitys on lähinnä siinä, että ne antavat eväitä anti-intellektuaaliselle henkilönpalvonnalle. Niistä yksinkertaisesti otetaan irti aina kulloinkin se, mitä tarvitaan.

Suvorov on sen verran suuri historian hahmo, että hän ansaitsisi kaikin mokomin uuden, kriittisen elämäkerran, jossa ei kuvata sodan Jumalaa, vaan ihmistä, kaikessa ristiriitaisuudessaan. Myös Suomen kannalta tämä kelpo soturi on hyvin kiinnostava eikä vain sen takia, että hän vaikutti tehokkaasti Vanhan Suomen linnoittamiseen, minkä jälkiä voimme tänäänkin havaita.