Liberalismista irtautumisen strategia
1.12.2014 julkaisin blogin, jossa käsittelin erittäin outoa kirjaa, sittemmin kirjasarjaa, jota Kreml sponsoroi ja levitti virkamiehilleen opiskeltavaksi ja opiksi.
Kyseessä oli Projekt Rossija, josta kirjoitin seuraavasti (kursiiveja lisätty myöhemmin):
"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja
Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”. ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.
Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä.
Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässäkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin teksti jo ainakin pääpiirteissään julkaista.
Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.
Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.
Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.
Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.
Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?
Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.
Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.
Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.
Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin. Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.
Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?
Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.
Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.
Näin siis kahdeksan vuotta sitten. Vrt. myös wikipedia: (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9F%D1%80%D0%BE%D0%B5%D0%BA%D1%82_%D0%A0%D0%BE%D1%81%D1%81%D0%B8%D1%8F_(%D0%BA%D0%BD%D0%B8%D0%B3%D0%B8) Kehotan kiinnittämään huomiota siihen, että tuossa vaiheessa varottiin vielä taktisista syistä -kuten avoimesti kerrottiin- esiintymästä demokratiaa vastaan, sillähän oli kansan parissa paljonkin kannatusta.
Sen sijaan kehotettiin kaikkia niitä, joita idea elähdytti, tekemään näkymättömästi työtä uuden systeemin puolesta eräänlaisena salaisena veljeskuntana.
Suurena mysteerinä esitetty kirjasarjan tekijyys ”paljastettiin” sitten lopulta väittämällä sen olleen jonkin täysin obskyyrin henkilön käsialaa. Itse asiassa miljoonapainoksena ilmestynyt kirja, jonka tekstejä levitettiin kremlin toimesta virkakunnan keskuuteen jo ennen julkaisemista, ei tietenkään ollut mitään yksitysyritteliäisyyttä.
Intelligentsijan piirissä kirja otettiin vastaan enimmäkseen -mutta ei pelkästään- nyrpistellen, kyseessä oli eklektinen, lahjaton kyhäelmä, jonka kahlaaminen oli tuskallista. Viktor Senderovin teilaus on herkullinen: «Проект Россия» — это «малограмотный политический манифест», «плод титанических усилий графоманов, явно неспособных сдать ЕГЭ по основам истории. Или по арифметике: они безнадёжно путают умножение с делением».[
Mutta samoinhan suhtauduttiin aikoinaan myös Mein Kampfiin.
Kirjassa esitetyt lähitavoitteet on nyt saavutettu: presidentti ei ole enää mikään tilapäistyöntekijä, vaan hallitsija, jonka palvelusaika ja valtuudet ovat rajoittamattomat. Informaatiotila on nyt myös ”omien” hallussa.
Aleksandr Yanov (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ) puhui jo 1970-luvulla(!) dystopiasta, jonka ytimenä oli ortodoksinen fasismi. Sittemmin hän näyttää tulleen optimistisemmaksi.
En itse eikä juuri kukaan muukaan ottanut aikoinaan noita puheita vakavasti, mutta nyt viimeistään on aika tarkistaa näkemyksiä.
Juuri tämän projektin se kreml taisi omassa maassaan toteuttaa. Valitettavasti se ei näytä riittävän, vaan muukin maailma on onnellistettava ja vapautettava yksin tein.
Blogistimme on osoittautunut suorastaan pelottavan tarkaksi profetaaksi: tuo programmi on sisäpoliittisesti pantu täytäntöön ja nyt on ulkopolitiikan vuoro. Taistelu mammonismia vastaan on aloitettu Ukrainassa ja jatkuu kunnes Pyhä Venäjä on sen voittanut koko maailmassa taikka jokin vastavoima on sen pysäyttänyt. Putin onn ymmärtänyt, että menestyvä suurvalta tarvitsee ideologian. Sen ei tarvitse olla hyvä eikä syvällinen, siksi tuollainen käytännöllinen ortodoksinen fasismi riittää.
VastaaPoistaValta turmelee ja varsinkin ehdoton valta ehdottomasti. Lännessäkin tuo tahtoo unohtua, mutta tuntuu että Venäjällä sitä ei ole koskaan edes opittu. On jo kyllin kamalaa että Putin on jälleen antamassa meille kauhuesimerkin liiallisen vallan turmeluksesta, sillä samalla kun me kauhistellaan Putinin toilailua, niin jää huomaamatta oman demokratiamme turmelus.
VastaaPoistaPari sanaa puun takaa.
VastaaPoista//
Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.
//
Listalla on kokonaisia tai osittaisia juutalaisia, joista voi ihan syystä sanoa, että he astuivat mammonan palvelukseen, eivät tiedon saralle tai lähimmäisten auttamiseen.
Mietin, että oliko Boris Berezovskin kuolema itsemurha vai järjestetty. Hänessä meni taas kerran yksi lahjakkuus manan majoille ennenaikaisesti. Hänenkin olisi ollut parempi käydä tiedon teitä eikä eksyä tieltä pois, kun raha houkutteli.
Hodorkovski, joka nykyään esiintyy ihmisoikeusihmisenä, hankki aiemman elämänsä omaisuuden epärehellisesti. Silloin, kun hän vielä eli Venäjällä ja häntä onnisti, hän oli megarikas. Eräs venäläinen proffa sanoi minulle joskus 2000-luvun alkuvuosina, että kukaan (venäläinen) ei usko, että Hodorkovski on hankkinut omaisuutensa rehellisin keinoin.
//
Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin. Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.
//
Se kokemus, mikä minulla on ortodoksisuudesta tai ortodoksiasta (uskonkäsityksestä), on sellainen, että siinä on paljon muotomenoja, joista seurakuntalaiset eivät saa sieluilleen ravintoa ja joista ei siksi loppujen lopuksi ole juurikaan hyötyä melko passiiviselle kirkkokansalle.
Kyllä tosiasia on niin, että se oli protestanttisuus, ja erityisesti luterilaisuus, mikä muutti ihmisen ja maailman parempaan suuntaan.
Ortodoksia ei ole kokenut uskonpuhdistusta (en käytä nykysanaa reformaatio, koska se vesittää alkuperäisen ajatuksen), joten se ei ole uudistanut ortodoksista kirkkoa sisältä päin eikä juuriaan myöten, niin kuin Lutherin uskonpuhdistus, mikä uudisti myös kirkollisen musiikin. Ortodoksinen veisuu ei ole kirkkokansanveisuusta niin kuin luterilainen.
En usko, että ortodoksisuus on yhtään humaanimpaa tai suvaitsevampaa kuin luterilaisuus. Itse asiassa luterilaiset ovat niissäkin kunnostuneet paremmin kuin ortodoksit.
Tiedän, että ortodokseissa on nöyriä ja ihmisrakkaita, mutta ne monet ortodoksipapit- ja piispat, joiden kanssa olen ollut tekemisissä eivät ole vaikuttaneet Kristuksen seuraajilta vaan aika ylpeiltä ja kääntymättömiltä. Puhun Suomesta.
M
Juutalainen tai ei, onko sillä oikeastaan merkitystä? Markkinataloudessa kukin kumminkin "uskonee" rahaan, toisinsanoen henkilökohtaisella uskomustraditolla ei ole merkitystä, kuin henkilölle itselleen, mahdollisesti seurakunnalla mihin kuulunee. Oli kyse sitten juutalaisista, kristityistä tai muslimeista. jne. Listaa voisi jatkaa.
PoistaJos taas ei kuuluisi mihinkään seurakuntaan niin ei se kylläkään päästäisi niin sanotusti pälkähästä.
”Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta.”
VastaaPoistaTämä ”aate” ei olekaan neukkujen keksintö. Kirjat ja elokuvat kertovat siitä, että jo Pietari Ensimmäisen aikana viljeltiin pyrkyrien tapaa päästä ylimystöön: ”iz grjazi da v knjazi” (loasta ruhtinaaksi). Tapana oli mainostaa itseään rakastavansa Venäjän imperiumia ylitse kaiken: ”Za derzhavu obidno”. Talonpoikaisorjakin saattoi saada ruhtinaan tittelin ja maa-alueet orjineen päivineen.
Venäläiseen sieluun kuuluu hyvin oleellisesti kaikenlainen aivotyö ja pohdinta lähes loputtomiin. Musikka istuu päälle laukeavan tuvan rappusilla pohtimassa metafyysisia ongelmia ja pohtii, että lähtisikö kevennykselle? No, lähtee sitten sinne pihan perälle pensaan juurelle, kun ei ole sitä hyskääkään tullut rakennettua tärkeiltä ajatustöiltään.
VastaaPoistaToiset puhuvat ja toiset tekevät, näinhän se menee maailmassa. Venäläiset ajattelevat, mutta eivät tee, siksi mistään ei oikeastaan tule mitään, eikä ole koskaan tullutkaan. Luonnonlapsi voi olla tavattoman ihastuttava, mutta käytännön elämän eväät tahtovat olla vajavaiset. Luonto lienee asettanut niin ja sen asian kanssa on vain elettävä.
Suunnitelmia Venäjällä on aina harrastettu, mutta se sosialismikin katosi aina horisonttiin yhtä matkaa kun edistyttiin sen pari askelta sosialismin rakentamisessa. Tässä venäjän suunnitelmassa taitaa käydä samalla tavalla?
Voisinpa väittää, että "Projekti Venäjä" kuuluu niihin aloittamista vaille valmiisiin projekteihin, jos kohta Ukrainan sota onkin aloitettu osaltaan tätä projektia varten. Vaikea on uskoa, että venäläiset lähtisivät, ainakin suurin joukoin haikailemaan mennyttä "suuruutta", sillä liian suuri osa kansalaisista on päässyt nauttimaan lännen ja kapitalismin mädännäisyydestä!
Venäjällä ei tunnu oikein olevan tietä mihinkään järkevään ja realistiseen suuntaan. Yksi asia on varma, sodan on jatkuttava vaikka ajan loppuun. Minkäänlainen rauha ei tule kysymykseen, sillä se tarkoittaisi nyky regiimin loppua. Venäjällä on korttitermein ilmaistuna huono käsi, eikä se aikaa pelaamalla muutu yhtään paremmaksi, mutta ajatustyötä ja suunnitelmia toki löytyy.
"Vaikea on uskoa, että venäläiset lähtisivät, ainakin suurin joukoin haikailemaan mennyttä "suuruutta", sillä liian suuri osa kansalaisista on päässyt nauttimaan lännen ja kapitalismin mädännäisyydestä!"
PoistaMarkkinataloudessa itsessäänhän ei ole mitään vikaa. Hyvin kätevää vaihdantaa ja yksilöillä on mahdollisuus hankkia sen mitä tarvitsee hyvin helposti, kuin myös valtion toimintakyky on helpompaa. Olettaisi näinollen että kyse on arvoista mitä markkinoidaan. Niitähän ei ole pakko ostaa.
Markkinataloudessa on omat vikansa, pääosin lyhyt näköisyys: tämän päivän voitto on huokuttelevampi kuin sen mukanaan tuoma huomisen tappio.
PoistaAnonyymi (4. elokuuta 2022 klo 6.52) muun muassa kirjoitti:
VastaaPoista"Venäläiseen sieluun kuuluu hyvin oleellisesti kaikenlainen aivotyö ja pohdinta lähes loputtomiin. Musikka istuu päälle laukeavan tuvan rappusilla pohtimassa metafyysisia ongelmia ja pohtii, että lähtisikö kevennykselle? No, lähtee sitten sinne pihan perälle pensaan juurelle, kun ei ole sitä hyskääkään tullut rakennettua tärkeiltä ajatustöiltään."
Eräs Suomessa jo pitkään (perheensä kanssa) asunut, tänne kotiutunut ja täällä työskentelevä venäläinen totesi, että suomalaiset ystävykset eivät keskustele selvin päin syvällisistä asioista.
Kyllä me suomalaiset (ainakin itärajalla asuvat ja karjalaiset) osaamme keskustella syvällisiä ilman väkeviäkin.
Venäläinen tiede ja klassinen musiikki eivät olisi niin korkealla tasolla, jos Venäjällä ei olisi nähty vaivaa ja tehty työtä niiden eteen.
Suomen musikkaa ainakin on jymäytetty.
M
"Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.".
VastaaPoistaAivan vain pienenä yksityiskohtana tuli mieleen taas vanha havainto: Kun kaduille ilmestyvät valtava mainoslakanat, niiden levittäjiin on syytä suhtautua hyvin varautuneesti, suorastaan epäluuloisesti. Varsinkin silloin, kun ne ovat ideologisia tai poliittisia lakanoita. Useammin kuin keskimäärin niiden taakse on kätketty totalitaristisia tavoitteita.
Kaksi kysymyst' Vihavaiselle:
VastaaPoista1)Kirjoitit joskus, että Venäjä pettyi aikananaa, että sitä ei huolittu "eurooppalaiseen" perheeseen. Näetkö siis, että Venäjä kääntyi tuon hylkäämisen takia omaan ideologiaansa? Vai oliko tuo uuden ideologian suunnittelu siksi, että lännen vaihtoehtoa pidettiin huonona?
2)Muistan, että mainitsit jo kauan ennen Ukrainan sotaa, että Putin oli imperialisti. Mitkä tapahtumat erityisesti saivat sinut vakuuttumaan tuosta? Milloin tuo tuli sinulle selväksi?
1.Siltähän se nyt näyttää ja näytti kyllä silloinkin. 2. Myös Putin sanoi jo kauan sitten että Venäjä on pakostakin imperiumi. Sen sisällä on sen verran ei-venäläisiä alueita,ettei se voi olla puhdas kansallisvaltio.
PoistaSuomalaiset näyttävät haluavan taloudellista itsemurhaa. Poliittinen itsemurha tulee siinä samalla.
VastaaPoistaJos raha on uskoa ja ollaan eurossa. Niin kun sitten taas identiteettipolitikointi on markkinoitu ja moni tahtoo olla suomalainen niin kuka sen taloudellisen itsemurhan tehnee?
PoistaVäkeä on Suomeen muuttanut vuosikymmeniä toisaalta joten he on yhtä suomalaisia kuin suomenruotsalainen tai suomenvenäläinen.
Jotenkin kyllä outoa, että tällaiseenkin tilanteeseen on tultu. Ei ole oikeastaan mitenkään järkevää, että Euroopan ja Venäjän välit ovat tässä tilanteessa, että Euroopanm liittolainen on Pohjois-Amerikka ja vihollinen naapuri Venäjä.
VastaaPoistaJos esim. demografiaa katsoo, niin tuntuisi itsestään selvältä, että eurooppalaisille ihmisille vähänkään pidemmällä tähtäimellä Venäjä olisi luontevampia liittolainen. Pohjois-Amerikkaahan johdetaan paljolti näiden vasemmistolaisten yliopistojen toimesta, missä mm. halutaan alkaa syrjiä positiivisesti "rodullistettuja" ja mustia valkoisten kustannuksella.
Venäjältä on aivan amatöörimäistä politiikkaa, että Eurooppa on ottanut liittolaisekseen Pohjois-Amerikan eikä Venäjän.
Minkälaisen projektin republikaanit ja demokraatit ovat Yhdysvalloissa luoneet? Ihmetyttää tuo, kun olet niin älykäs mies, mitä yksinkertaista sanomaa esität. Kyllä sinun pitäisi syvemmälle nähdä. Ei ole oikeaa eikä väärää, ei mustaa tai valkeaa. Yhdysvallat voi olla sekä paha että hyvä. Ainoastaan ihmisten hulluus, se on varmaa. Me saatamme todellakin olla kulkemassa kohti ydinsotaa. Jos professori ei näe, niin tuskin sitä voi voi insinööreitä ja lammaksilta odottaa länsipropagandan keskellä. En tarkoita, että kukaan olisi väärässä. Voi tuntea niin julmetusti olevansa oikeassa, mutta eihän maailmanpolitiikkaa voi perustaa omiin tuntemuksiinsa, vaan harkintaan. Jos ei tarvitse osallistua sotaan ja ihmisten tappamiseen, niin miksi Suomen valtiojohto pyrkii siihen päämäärätietoisesti? Parjaamasi Kekkosen politiikka perustui aivan eri periaatteisiin kuin sinun. Vaikutat pohjimmiltasi samanlaiselta kuin vastustamasi vihervasemmistolaiset tunneälyköt. Kun tarpeeksi väärässä olevat ihmiset löydetään, heidät voidaan lynkata. Ukrainan sotakin on meidän ihmisten välinen konflikti. Mistä nämä Amerikan ja Euroopan jeesukset pöllähtivät moraalista siipiään esittelemään?
VastaaPoista