Kolmas kotimainen

 

Rakas englantimme

 

Joku Mika Waltarin henkilö sanoi joskus, että on kaksi asiaa, joista voi puhua loputtomasti: tähtitaivas ja lampaan maksa.

Nuo mainitut tarkastelun kohteet sisälsivät tiettävästi avaimen koko maailman, mukaan lukien tulevaisuuden ymmärtämiseen, niitä piti vain osata lukea ja niinpä kunnanhimoisia yrittäjiä riitti polvesta polveen.

Nykyäänkin on muutamia tyhjiin ammentamattomia puheenaiheita ja mielenkiinnon kohteita, joista jokaisella on mielipide ja näkemys, usein jopa hyvin ankara ja oikeaoppinenkin.

Kyseessä ovat Venäjän maa ja englannin kieli. Toki muitakin on, mutta ei tässä elefanttia ruveta kokonaisena syömään. Otetaan nyt siis vaikka pinnalliseen tarkasteluun pelkästään englannin kieli.

Monet pitävät kieltä suurena siunauksena ja koko maailman yhdistäjänä. Sen kauttahan koko wikipedia ja moni muukin nettiresurssi kulkee ja käännöskoneet tekevät hyödyllistä työtään. Englannista on tullut koko maailmalle jonkinlainen Jumalan äidinkieli, kuten patrioottiset britit aikoinaan lienevät vakavissaan uskoneen.

J.V. Stalin pohdiskeli 1920-luvulla ja sitten myöhemminkin sitä, mikä tulee olemaan kielten kohtalo maailmassa. Selväähän oli, että tulevaisuuden luokattomassa (!) maailmassa myös kielet kokisivat kohtalonsa, porvarillisten yhteiskuntien puhetavat antaisivat tilaa proletaarisille ja kapitalismin luomien kansallisvaltioiden hävitessä myös kielten kohtalona oli jyrkkä muuttuminen.

Tulevaisuuden kieli ei olisi venäjä enempää kuin saksakaan, arveli Stalin 1920-luvulla. Englanti ei tainnut tulla vielä hänen mieleensäkään. Syntyisi uusi kieli, kuten kansatkin tulisivat uusiksi. Selvää oli, että pienten kielten kohtalona olisi häviäminen, mutta suuretkaan eivät olleet täällä jäädäkseen.

Stalinin mielipiteet kehittyivät ajan myötä ja tultuaan 1940-luvulla maailman suurimmaksi kielitieteilijäksi, pääsihteeri ja generalissimus alkoi korostaa kielten erilaista kykyä jäädä henkiin. Venäjä oli kieli, jolla oli poikkeuksellisen suuri kyky selviytyä ja levitä. Se oli otettava huomioon tosiasiana. Muut kielet saivat väistyä, koska niiden objektiivisesti katsoen oli pakkokin niin tehdä. Asiaa ei saanut keinotekoisesti jarruttaa.

Englannin ilmaantuminen kiistattomaksi maailmankieleksi on aikamme merkittävimpiä ilmiöitä. Vielä 1960-luvulla sen, joka matkusti Ranskaan, oli syytä osata maan kieltä ja sama koski myös Saksaa, Ruotsia, Espanjaa ja monia muita maita. Yleinen koulutustasokin oli yhä matala, eikä kansainvälisen kielen tarvetta vielä tunnettu.

Muistan hyvin, kun itsekin olin 1990-luvulla järjestämässä yliopisto-opetuksen ”kansainvälistämistä”, johon saatiin erityinen määräraha. Yriteltiin vähän myös muita kieliä, mutta se oli toivotonta. Saksalaista luentoa tuli muutama kuuntelemaan, mutta ruotsinkielistäkään(!) kurssia ei saatu menestymään. Sama koski venäjää, joka oli yhä kovin harvinainen kieli. Kaikkien oli jo puhuttava englantia, vaikka se usein oli aika kammottavan kankeata.

George Orwell, suuri kriittinen patriootti kirjoitti sodan aikana englannin kielestä esseen, joka julkaistiin sodan jälkeen.

Siinä hän totesi, että englannissa on kaksi perusominaisuutta, joista sen omituisuudet enimmäkseen selittyvät: laaja sanavarasto ja kieliopin yksinkertaisuus.

Edellinen liittyy siihen, että englanti on itse asiassa kahden kielen risteytymä, germaanisen ja latinalaisen. Kun taivutuksia on lakattu käyttämästä -ehkä siksi, ettei ole osattu- on syntynyt kiinan tapainen kieliopista vapaa puhe, joka sen sijaan sisältää loputtomasti idiomeja ja antaa erityisen paljon mahdollisuuksia erilaisten sävyjen käytölle.

Tämä edellyttää kuitenkin sanojen konnotaatioiden tunnistamista, mikä taas on yhteydessä luokkien ja ryhmien kielipelien hallintaan. Englanti on erittäin herkkä turmeltumiselle, sanoo Orwell ja tarkoittaa erilaisia jargoneja, amerikkalaisia älyttömiä koristeluita ja niin edelleen. Englantia on erittäin helppo puhua ja se tarkoittaa, että sitä on erittäin helppo puhua huonosti.

Vaarana englannin puhumisessa -ja etenkin kirjoittamisessa- on epämääräisyys ja hämäryys ja myös houkutus koristaa sanontoja tarpeettomasti latinan ja kreikan sanoilla, jotka muutenkin käsittävät asiatekstistä usein jopa puolet sanoista.

Tulee mieleen, että ellei englannin puhuja noita kieliä osaa, ei hän itse asiassa ymmärrä edes sitä, mitä puhuu. Toisaalta monilla näyttää olevan suuri houkutus puhua konstikkaasti ja käyttää fraaseja ja sellaiseen, itse asiassa kelvottomaan puheeseen englanti antaa poikkeuksellisen suuret mahdollisuudet.

Orwellin ihanteena on selvästikin puheen tarkkuus ja yksinkertaisuus: Rem tene, verba sequentur. Kun asiasta pidetään tiukasti kiinni, tulee kielestäkin hyvää. Yksinkertaisuus voi olla myös kaunista, sillä helppohintainen koristelu, jolla moni yrittää briljeerata, on kuin onkin pelkkää kantinkultaa, joka todistaa vain puhujan/kirjoittajan henkisestä tyhjyydestä.

Orwellin mielestä englannin kieli oli hänen siitä kirjoittaessaan rappiotilassa, mikä johtui ennen muuta Englannin anakronistisesta luokkayhteiskunnasta. Yläluokkainen kieli oli irronnut työväenluokan kielestä eivätkä ne rikastuttaneet toisiaan.

Halveksituin murre oli lontoolainen cockney, joka oli myös levinnein. Toinen ongelma oli amerikkalaisuuksien leviäminen. Amerikkalaiset rääkkäsivät kieltä muun muassa lisäämällä siihen tarpeettomia apusanoja ja nielemällä puhuessaan sanojen loput. Paljon muitakin syntejä heillä oli. Heidän kielensä oli American, eikä English.

Mitä ääntämykseen tulee, viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana syntynyt ”koulutettu” ääntäminen (epäilemättä BBC:n standardisoivan vaikutuksen tuloksena) oli hyvin huonoa…

Moni pitää etenkin amerikanenglantia hyvin rumana kielenä ja ymmärrän kyllä miksi. Sen sijaan saattaa olla suoranainen nautinto kuulla sivistynyttä Oxfordin englantia, mutta se onkin jo harvinaista herkkua.

Nuoriso ymmärrettävästi etsii sellaista puheenpartta, joka erottaa sen niistä ryhmistä, joista se haluaa erottautua. Kielen on oltava amerikkaa, ja slangi on kunniassa, erityisesti slummien puoliälytön mongerrus, jonka omaksuminen antaa kuulijoille halutun viestin. Tarkoituksena on erottautua normaalista poroporvarillisuudesta.

Englanti on ehkä ainoa kieli Kiinan länsipuolella, joka on lähes kokonaan vapautunut taivutuksista, kuten Orwell toteaa. Vielä keskiajalla se oli yhtä konstikasta kuin nykysaksa. Jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, siitä tulee yhä enemmän pidgin-kielen tapainen eli pannaan vain sanoja peräkkäin. Tosin idiomien ongelma ei siitä vähene vaan sen kuin lisääntyy. Sama koskee sanamäärää, sillä näyttää olevan taipumus kasvaa loputtomiin.

Onko englannin ylivalta maailman kansoille kirous vai siunaus, jätän ratkaisematta. Ainakin se nykyään tarjoaa ainoan väylän koko ihmiskunnan kulttuureihin, tosin samalla suodattaen kaiken omien omituisuuksiensa läpi.

On selvää, että englannin on nykyään kuuluttava yleissivistykseen kuten siihen aikoinaan kuului latina ja sittemmin ranska. Triviumin tasolla asiassa ei ole suuria ongelmia, mutta sitten kun mennään syvemmälle, ovat myös muut kielet välttämättömiä. Luultavasti tärkeintä jokaisella olisi oppia kunnolla oma äidinkieli.

Esimerkit lapsista, jotka eivät osaa kunnolla yhtään kieltä, ovat kovin masentavia ja vastaavat tapaukset aikuisten joukossa suorastaan kammottavia.