Papinplanttujen historia

 

Papiston metamorfoosi ylioppilaiden tasolla

 

Tarja-Liisa Luukkanen, Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallinen toiminta 1853-1918. SKS 2005

 

Tämä on väitöskirja, jonka antia ja ansioita en tässä lainkaan yritä ruveta arvostelemaan. Blogin lajityypin mukaisesti kirjaan vain omia mieleen juolahduksiani, ettei kirjan lukeminen mene ihan hukkaan ja sen sisältö tyystin unohdu.

Jokainen vanhempaa suomalaista kirjallisuutta tunteva muistaa vanhojen pappiloiden luonteen paikallisina herrasväen majataloina, jonne sivistyneet matkustavaiset aina saattoivat majoittua. Ne tunnettiin myös iloisten illanviettojen tyyssijoina, joissa viini ja toti eivät loppuneet. Pianoakin soiteltiin ja pelattiin seurapelejä.

Suomalainen papisto oli aikoinaan Euroopan sivistyneintä, muistelen Faddei Bulgarinin sanoneen. Sehän oli yliopistossa loppututkinnon suorittanutta ja pappi saattoi useinkin olla maisteri, joka tunsi erinomaisesti niin klassista kirjallisuutta kuin luonnontieteitä.

Pappiloissa siis vaalittiin ajan kulttuuria ja siellä tunsivat olonsa kotoisaksi muutkin kuin teologit. Pienessä yliopistossamme useimmat opiskelijat ja opettajat tunsivat toisensa ja olivat yhdessä viettäneet ylioppilaselämää, joka ei ehkä ollut niin huoletonta kuin olisi toivottu, mutta usein ainakin hilpeää.

1800-luvun puolivälin paikkeilla ei kysymystä kulttuurin mahdollisesta syntisyydestä vielä esitetty papistonkaan piirissä. Herännäispiirit olivat toista, mutta ne oivat talonpoikaisia ja yleensäkin epäilyttäviä.

Mutta kehitys edistyi. 1880-luvulla kirkko ja koko kristillisyys joutuivat jo meilläkin Mikko Juvan termiä käyttäen rajuilman alle. Uskonto menetti sivistyneistön piirissä asemiaan ja arvovaltaansa ja taistelevaakin kirkonvastaisuutta alkoi esiintyä myös meillä.  Darwinin, Straussin ja Feuerbachin ajatukset tulivat tutuiksi.

Modernisaatioksi kutsuttu ilmiö, johon liittyy vanhan elämäntavan ja traditionaalisen yhteiskunnan hierarkioiden murtuminen, on aina aiheuttanut fundamentalismin nousua kautta maailman. Myös meillä reaktio kulttuurisiin uutuuksiin aiheutti kulttuurisen uutuuden: uudesta pappispolvesta tuli tiukkapipoista, raittiutta ja hurskautta korostavaa, kirjallisuuden ja teatterin tapaiset ilmiöt tuomitsevaa joukkoa.

Luukkanen on tutkinut teologian ylioppilaita, joiden aineyhdistys oli jo alkuvaiheessaan 1850-luvulla suomenmielinen, vaikka käytännössä yhä ruotsinkielinen, ruotsinkielisen koulun kasvattama ja kotoisin maaseudulta.

1880-luvulla jumaluusopin ylioppilas oli isänmaallinen, talonpoikaistaustainen, suomenkielisen koulun käynyt ensimmäisen polven sivistyneistön edustaja, joka vastusti naisemansipaatiota, kristinuskosta irtautunutta kulttuurielämää ja maallisia huveja. Sille sivistyneistön elämäntapa oli vieras.

Vuosina 1870-1905 34% teologian ylioppilaista oli talonpoikaistaustaisia, kun taas akateemisesti koulutetuista perheistä tulevia oli vain noin 10%. Tätä voidaan vielä tarkentaa toteamalla, että esimerkiksi vuosina 1870-1875 teologian opiskelijoista talonpoikaistaustaisia oli 20%, kun luku oikeustieteellisessä tiedekunnassa oli 2,8, historiallis-filologisessa 7,4 ja fyysis-matemaattisessa tiedekunnassa 2,5%.

Suurlakon jälkeinen teologian ylioppilaiden sukupolvi koostui jo suomenkielisen koulun käyneistä, usein myös työläis- tai torpparitaustaisista nuorista, jotka kannattivat täysraittiutta. Sosialismin yhteiskunnalliset pyrinnöt saivat tältä ryhmältä osakseen ymmärrystä, mutta arvot nousivat talonpoikaisesta uskonnollisuudesta. Sosialistit taas omaksuivat jyrkästi kirkon- ja papistonvastaisen kannan, vaikka itse uskonnon arvostelua usein vältettiin.

Teologian ylioppilaat olivat selvästi alaluokkaisin ja suomenkielisin opiskelijaryhmä, joka alkoi 1880-luvulla myös loitota muissa tiedekunnissa opiskelevien toveriensa harrastuspiiristä. Tässä voinee nähdä sekä yhteiskuntaluokkaan ja kieleen että myös maailmankatsomukseen liittyviä tekijöitä.

Koulutus ymmärrettiin Suomessa tieksi sosiaaliseen nousuun ja ettei muutoinkin pieniä tiloja ylen määrin pilkottaisi, pantiin poikia opintielle. Alkava teollistuminen ja puun kantohinnan synty tarjosivat mahdollisuuden kouluttaa poikia pois tilaa jakamasta. Metsää siinä samalla tietysti kaatui.

Kaksi kolmannesta teologian ylioppilaista kuului jo 1880-luvulta lähtien ensimmäisen polven sivistyneistöön ja suomesta tuli tähän aikaan jo tämän ryhmän normaali käyttökieli eikä vain sellainen periaatteessa arvostettu kieli, jota käytännössä osattiin huonosti, kuten se oli ollut 1850-70-luvuilla.

Naisasiaa teologit vastustivat, mikä tuntuu ymmärrettävältä. Eihän raamatussakaan tunneta naispappeja, vaan puhutaan sen sijaan papittarista, jotka kuuluivat pakanauskontoihin.

Muodonmuutos joviaalista totiveikosta tiukkapipoiseksi syntien tuomitsijaksi tapahtui siis teologian opiskelijoiden tasolla 1800-luvun lopulla.  Samaan aikaan taisi papiston arvostus yleensäkin laskea ainakin sivistyneistön ja radikalisoituvan työväen piirissä.

Vuosi 1918 oli sitten ilmiö sinänsä. Sodan aikana murhattiin kymmenen pappia ja valkoisten joukossa taistelevia teologeja kaatui myös kymmenkunta.

Punaisten puolella ei ilmeisestikään kaatunut pappeja tai teologeja. Vastakkainasettelu sodassa oli ollut hyvin selvää. Kuitenkin teologien piirissä heräteltiin yhä myös huolta siitä, että sodan jälkeen oli vaalittava sitä, mikä työväenliikkeen piirissä oli ollut oikeutettua ja arvokasta.

Kansalaissotaan joka tapauksessa päättyi se toiveikkuus, jota sosialismiin nähden oli suurlakosta lähtien elätelty myös teologien piirissä. Sen jälkeen nouseva papisto aktivoitui AKS:n kansalliseen ideologiaan.