Sentimentaalinen tarina

 

Melodraama

 

Stefan Zweig, Malttamaton sydän. Suomentanut Lauri Hirvensalo. WSOY 1951 (2. painos), 453 s.

 

Jotkut kirjat ovat kiinnostavia lähes pelkästään tekijänsä ja julkaisuajankohtansa takia. Tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1939 ja suomennos ilmestyi seuraavana vuonna.

Tekijä oli meilläkin hyvin tunnettu historian popularisoija, juutalainen Stefan Zweig, joka teki vaimonsa kansa kaksoisitsemurhan Etelä-Amerikassa vuonna 1942 masentuneena aikakauden menosta.

Kirjan tarina sijoittuu Itävalta-Unkarin viimeisiin aikoihin ja päättyy maailmansodan alkamiseen. Sen päähenkilö on nuori ratsuväen luutnantti ja jossain määrin kiinnostavaa onkin vertailun vuoksi lukea itävaltalaisen rykmentin elämästä, rykmenttihän oli upseerin koti monessakin mielessä. Yhtäläisyydet Venäjään ovat monet, eikä eroja itse asiassa edes huomaa olevan.

Kirjan kehyskertomuksessa erään upseerin tavattomia sotilaallisia ansioita kehutaan maailmansodan jälkeen, mutta sitten tämä itse alkaa kertoa, miten itse asiassa oli. Koko sotilasuran kuolemanhalveksunta perustui yhteen onnettomaan kohtaloon, jonka selostamiseen meneekin sitten koko kirja.

Tarinan keskushenkilö on upporikkaan maa-aatelisen rampa tytär, jonka mielenliikkeiden mukaan kaikki tanssivat. Hän rakastuu intohimoisesti kyseiseen upseeriin, joka taas ei pysty vastaamaan tunteeseen, mutta ei voi loukatakaan onnetonta.

Tarinassa on ex machina-kohtauksia ja yhä uusia laskemattomia tunnemyrskyjä. Viimein upseeri sotkee  asiansa ja rikkoo kunniansa vaatimuksia ja rykmentin sopivaisuussääntöjä vastaan ja aikoo ampua itsensä. Onneton rampa tekee itsemurhan.

Nämä nyt ovat kirjan sentimentaalisen nyyhkytarinan aineksia ja loputtoman psykologisoinnin ja jaakopinpainien aiheita. Asiaan kuuluu, ettei kyseinen maa-aatelinen itse asiassa olekaan ehta tapaus, vaan juutalainen, entinen keinottelija ja koronkiskuri, jota syntyperänsä vuoksi halveksitaan rykmentin sukuselvissä ja rotutietoisissa piireissä. Tämäkin lisää omat mausteensa soppaan.

Sääli on keskeinen niistä tunteista, jotka elähdyttävät päähenkilö-luutnanttia. Se selitetään sydämen malttamattomuudeksi, reaktioksi, jonka tarkoituksena on auttaa mahdollisimman pian vapautumaan vieraan onnettomuuden herättämästä mielenliikutuksesta.

Sen lisäksi kerrotaan olevan olemassa myös toisenlainen, ei tunteileva, mutta luova sääli, joka tietää mitä tahtoo ja joka on päättänyt kärsivällisesti ja toisen myötä ja mukana kärsien kestää voimiensa äärimmäisillerrajoille ja vielä siitäkin ohi.

Näin siis psykologisoidaan, kuten viimeisten aikojen kaksoismonarkian tunnelmiin sopii. Luutnanttiparkaa viedään kuin kauppatavaraa ja lopulta rampa itse kihlaa hänet.

Maailmansota tulee juuri sopivasti ja peittää yhden kuolemantuottamuksen, joka luutnantilla on tunnollaan, niiden lukemattomien muiden varjoon, joita nyt tehtaillaan koko Euroopassa.

Siinähän sitä oli luettavaa sota-ajan Suomessa ja sitten uudelleen 50-luvulla. Kirjaa ilmeisesti pidettiin hyvänä ja ainakin ruotsalainen arvostelija suorastaan haltioitui tästä taideteoksesta.

Ei sitä nykyään oikein jaksa lukea.