Sovdepiassa

 

Kurjuuden pohjamudissa

 

Olli Jalonen, Johan ja Johan. Otava 1989, 383 s.

 

En voi olla tapani mukaan asettamatta tätäkin kirjaa ilmestymisvuotensa kontekstiin.

1970-luvulla edistyksellisin nuoriso kieltäytyi tietämästä mitään Venäjän historiasta ja masturboi sen sijaan ihanteellisilla kuvitelmilla, jotka kehitti osittain ihan itse ja osittain sai valmiina bolševikkien väärennöstehtaasta.

Tunnettu Musta kirja osoitti anti-intellektualismin koko syvyyden tuomitessaan kapitalistiseksi valheeksi ja parjaukseksi eräänkin kovin vaatimattoman maininnan bolševikkien historiasta, joka kertoi, että Lokakuun ns. vallankumouksen jälkeen Venäjällä seurasi aluksi sekasorto. Tällainen väitehän ei lainkaan sopinut etummaisen nuorison kuvitelmiin proletariaatin tiukasta ja armottomasta, mutta niin kovin oikeudenmukaisesta komennosta…

Tuolloin aikalaiskuvauksille neuvostolan kansalaissodan vuosien kurjuudesta naurettiin intellektuellien piirissä ja joku ”punaisen hämärän maa” alkoi jo pelkällä nimellään symbolisoida niin sanottua valkoista valhetta. Neuvostovastaisuudesta tuli meilläkin tietyissä piireissä rikoksista pahin: ajatusrikos.

Jalonen oli jo tätä kirjoittaessaan kuitenkin jo jostakin, ei kuitenkaan suomeksi julkaistusta historiallisesta kirjallisuudesta, joka tapauksessa saanut toisenlaista valistusta ja kirjoittaa tarinansa sen mukaisesti.

Hänen kuvaustaan vuosien 1919-1921 Pietarista pidän varsin asianmukaisena. Muistan hyvin, miten järkyttävää oli 1990-luvun alussa lukea dokumentteja ns. loikkarien kohtalosta Itä-Karjalassa. Riipaisevissa kirjeissä saatettiin kehottaa yksin tein tappamaan koko porukka, joka nyt oli toivottomana nääntymässä korvessa ilman alkeellisimpiakaan elämän ehtoja.

Jopa keittoastiat saattoivat puuttua, kuten raporteissa kerrottiin, asiallisesta vaatetuksesta, ravitsevasta ruoasta ja polttoaineistapuhumatta. Lapset kuolivat siellä nopeasti ja lihaksikkaat, vähärasvaiset miehet nälkiintyivät pian luurangoiksi.

Ajattelin, että tätä tarinaa ei Suomessa ollut viedä kukaan kertonut ja olenkin tässä nyttemmin odotellut, mitä uudella projektilla on asiasta sanottavaa, kunhan se alkaa valmistua.

Tietenkin se, joka halusi tutustua asioihin, löysi muilla kielillä, vaikka venäjäksi ja englanniksi, runsaasti materiaalia, joka kertoi vaikkapa nyt sellaisenkin hätkähdyttävän seikan, kuin Pietarin miljoonakaupungin asukasluvun putoamisen yhteen kolmasosaan. Se oli rauhan aikana hurjin vastaava tapahtuma koko historiassa ja sen merkitystä voi vain kuvitella.

 Ellei mielikuvitus riitä, voi tutustua vaikkapa aikakauden lehdistöön, jonka aisoposmaisen kielen takaa paistaa vääjäämättä myös ajan todellisuus.

Ne, jotka olivat jääneet kaupunkiin, kituuttivat nälän ja mielivallan helvetissä, polttivat huoneisiin viedyissä peltikaminoissa eli buržuikoissa kaikkea, mikä paloi ja koettivat selvitä. Jostakin syystä kirjoittaja käyttää pikku kaminasta älytöntä sanaa buršinka, lieneekö lukuvirhe.

Kirjan kahdesta Johanista se, joka oli jäänyt Pietariin, oli joka tapauksessa Aatteen uskollinen poika ja yritti parhaansa mukaan palvella sitä proletariaatin diktatuurin edustajana, metallityöläinen kun oli ja luokkaselvä proletaari.

Hän oli kuitenkin myös vähemmistön edustaja ja joutui epäilysten ja epäreilun sorron kohteeksi. Se ei vienyt uskoa Aatteeseen, mutta suisti kyllä yhteiskunnan kaikkein alimmille portaille, mikä ei ajan oloissa ollut leikin asia.

Tie vei nälkäiseen elämään pikku kopperoissa ja loputtomiin onnettomuuksiin tautien kourissa. Työt muuttuivat osin makaabereiksi tilapäisurakoiksi heikentyneillä ruumiinvoimilla ja rikollinen mielivalta vaani kaikkialla. Vainajia ei kyetty hautaamaan, vaan kaikki työnnettiin vain jään alle. Seksuaalinen läheisyys toi synkkyyteen toivonsäteen ja myös lapsen kaikkine siitä koituvine seuraamuksineen.

Vanhukset ja lapset kuolivat kukin aikanaan, mutta keskushenkilö ja hänen liiviläinen morsiamensa eivät kaikesta huolimatta liittyneet Kronstadtista kapinan aikana Suomeen suuntautuneeseen exodukseen, vaan suuntasivat sen sijaan lounaaseen, kohti morsiamen tarumaista liiviläiskylää ja joutuivat loputtoman keväisen jääkentän helvettiin.

Kuten tunnettua, Kronstadtin kapina oli se kulminaatiopiste, jonka jälkeen bolševikkihallinto joutui tekemään äkillisen täyskäännöksen ja henkihieveriin pahoinpidelty talouselämä alkoi yllättävän nopeasti toipua, mutta se ei kuulu enää tämän kirjan tarinaan.

Kirjan toinen Johan on tuon edellisen poika, joka asuu Suomessa. Typerän ja väkivaltaisen isäpuolen kurituksessa hänestä tulee myös väkivaltainen ja salavihainen luonne. Pirtutrokauksen ja kaupankäynnin ansiosta kuitenkin ajeltiin jo 20-luvulla autolla, vaikka elämä muuten oli monessa suhteessa ankeaa ja ympäristö yhä uudelleen joka taholla vihamielistä. Rakkaustarinakin sentään löytyi ja kesti läpi vuosikymmenten.

Ilmeisesti tarinat jatkuvat myöhemmissä kirjoissa. Tämä on sen verran masentava tematiikaltaan, että sen lukeminen on ajoittain aika raskasta. Ainakin oikeassa historiassa ajat joka tapauksessa olivat kirjan loppuun päästessä jo paranemassa ja tekeepä mieli katsoa, miten se näkyy myöhemmissä osissa.

Aikalaiskritiikki alkoi myös hieman kiinnostaa.