Paluu menneeseen

 

Kovan miehen taistelu ja tuho

 

Hannu Raittila, Miesvahvuus. Proosaa. WSOY 1999, 246 s.

 

Raittilan kirjassa on muitakin novelleja, mutta Kotia päin tuntui erityisen kiinnostavalta. Siinä mies painuu, muille asiasta pukahtamatta, suoraan teiltä ja pelloilta pois, korpeen. Toki hänellä on asianmukaiset selviytymisvarusteet mukanaan. Tiettömien taipaleiden kautta hän palaa 50-luvun romahtaneeseen kotiinsa, josta löytyy vielä puisia pyttyjä, ruosteisia työkaluja, huopikkaat ja monot sekä peräti sälesukset -aikansa muotivehkeet.

Elämä Suomen metsissä on hankalaa, vaikka mies olisi Tarzan, kuten Veikko Huovinenkin on ajatellut. On se sen verran vaativa ja vaikea ympäristö. Kalaa saa kyllä jopa mukana kulkevilla pyydyksillä ja entisestä kodistakin löytyy säkillinen heinäsuolaa. Haulikollakin saa yhtä ja toista pientä ja täyteispanoksilla vähän isompaakin.

Sankari noudattaa täysin kestämätöntä elämäntapaa. Miten monelle perheelle suomalaisesta metsästä riittäisikään riistan puolta, vaikkapa nyt metsäkanalintuja? Eivät meidän järvetkään kovin monta ihmistä jaksaisi elättää saati nyt taata niin sanottua elintasoa edes nimeksi.

Mutta kyllä sieltä herkkujakin aina löytyy. Suolattua, savustettua ja kuivattua kalaa ja lihaa on vaikka lampaat söisi. Heikommin on leivän kanssa ja sitä varmasti alkaa kaivata eläinperäisen dieetin täydennykseksi. Onneksi naapurin erakolta saa perunaa, sipulia ja pontikkaa, joskus kahviakin.

Kotiinsa 50-luvulle palannut ja tietojenkäsittelyn johtoryhmän äkillisesti taakseen hylännyt mies on aluksi tarkka kuin kamreeri. Kaikki merkitään muistiin ja tarvittava kalorimäärä arvioidaan, rasvakerrosta yritetään ajoittain kasvattaa tositarkoituksella. Paino kuitenkin putoaa.

Sitten alkaa rappio. Naapurin erakko tekee tarpeensakin tuvan viereen, kun taas ATK-päällikkö tai mikähän lienee, hyödyntää ne rationaalisesti karikkeeseen sotkemalla, odottaen viljelyskautta.

Mutta rappio, kuten sanottu, tulee vääjäämättä. Miehellä riittää aluksi ilmeisen palkitsevaa harrastusta kaikenlaisissa henkiinjäämistä palvelevissa käden töissä. Mutta sitten iskee masennus. Vahingossa tai ei tulee lyötyä kirveellä jalkaan ja vain mukaan otettu penisilliinikuuri pelastaa haavakuumekuolemalta.

Mutta kun portaissa liukastuu ja särkee selkänsä, alkaa loppu häämöttää. Sitä ei tarkemmin selosteta, mutta näkeehän sen muutenkin. Ei tainnut olla lopullista kotia maan päällä tälläkään miehellä palattavaksi. Yritys toki oli jotenkin kiehtova ja taidot olivat miehellä kyllä hallussa.

Tulee mieleen, etten muista ulkomaisesta kirjallisuudesta -jota tunnen huonosti- paljoakaan vastaavia pakoja erämaahan. Jack Londonilla taitaa kyllä joku sellainen olla ja tietenkin Daniel Defoella ja hänen jäljittelijöillään.

Joka tapauksessa suomalaisillakin niitä on paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Lisäksi tulee vaikkapa Arto Paasilinnan Ulvova mylläri, jokunen Veikko Huovisen novelli ja onhan niitä.

Robinsonilainen elämä kiehtoo ja sen kuvitteleminen on kiinnostavaa. Mitä tarvittaisiin eloonjäämiseen tässä maassa, sen talvessa ja tuiskussa, kun järvi on jäässä eikä puiden oksiltakaan ole hedelmiä poimittavissa?

 Kova mies pystyy, kun on tarpeeksi erätaitoja, kyllä sinnittelemään. Onhan sitä ennenkin eletty, rintamalla ja käpykaartissakin vuosia korsuissa. Berliiniläiset sotilaat samaan aikaan Itä-Karjalan korvessa olivat säälittävä näky ja perikadon partaalla.

Mutta kyllähän sodassa joukkoja aina sentään huollettiin ja käpykaartilaisillakin oli aina joku muonittaja. Virossa ja Latviassa metsäveljet asuivat maakuopissaan monia vuosia, ruokaa omasta takaa kai hankkimatta. Leipää ja läskiä -soolapekk- heille kuitenkin täytyi tuoda melkoisia määriä.

Mutta entäpä tuo henkinen puoli? Sotilailla on aina itsesäilytysvaiston ohella keskinäinen solidaarisuutensa, joka tekee elämästä mielekästä. Metsäveljiä elähdytti myös kosto. Nykyaikaa paenneella uusrobinsonilla ei sen sijaan tainnut olla mitään niin sanotusti positiivisia päämääriä. Oliko edes nostalgiaa? Taisi olla vain palaaminen luontoon viherhihhuleiden tapaan. Ero kulttuurista johti aika nopeasti rappioon ja tuhoon.

On kiinnostavaa havaita, että vuonna 1999 olivat yhteiskunnassa jo kaikki ne asiat olemassa, joita meillä nytkin on ympärillämme. Vain sotahullut naapurit puuttuivat, mutta niitäkin kuviteltiin kertausharjoituksissa, joissa Venäjä muka oli vaatinut Suomea ottamaan Karjalan takaisin ja pitämään hyvänään. Sitä piti jo vastustaa aseellisesti.

No, ei sellaista vakavissaan voinut ajatella. Uskallan näin sanoa, kun olin siihen aikaan Pietarissa ja tuttavapiirini oli hyvin laaja. Toki asiasta vitsailtiin ja joku haastateltava saattoi Venäjän puolella sanoa, että jos suomalaiset tulisivat ja valloittaisivat alueen, ei siihen olisi pahaa sanaa sanottavana. Mutta tokihan meillä olivat tuohon aikaan päättäjät järjissään.

Joka tapauksessa siis työelämä, johon tarjotaan vain nopea kurkistus, vaikuttaa täysin modernilta, kuten se on muistikuvissammekin. Loputtomat kehittämiset ja arvioinnit olivat alkaneet ja koneistot jauhoivat täydellä teholla ns. hevonpaskaa (oikeastaan härän: siis bullshit).

1950-luku oli jo toivottoman kaukana eikä suurin osa enää edes muistanut sitä. Paluu oikean aidon elämän lähteille, jossa miehinen mies pärjää omalla voimallaan ja taidollaan, ei ollut mahdollista yhden miehen kapinassa eikä tietysti muutenkaan. Yritystä voi toki pitää urhoollisena.