Itä ja länsi

 

Kyllä ja ei

Владимир Мальвин, Евразия и всемирность. Новый взгляд на природу Евразии. Рипол классик 2015, 350 с.

 

Vanhat katolisen kirkon tohtorit olivat usein mainioita loogikoita. Pierre Abélard kirjoitti traktaatin Sic et non, jossa hän paneutui siihen ongelmaan, että joissakin tapauksissa näytti olevan välttämätöntä todeta, että tietyt väitteet olivat samaan aikaan sekä tosia että epätosia. Ristiriidat oli sovitettava loogisella päättelyllä.

Normaalin länsimaisen logiikan mukaan väitteiden on oltava joko tosia tai epätosia. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, on tullut tavaksi sanoa: tertium non datur. Sattumoisin tämä oli myös 1980-luvulla Venäjällä ilmestyneen järeän perestroika-henkisen pamflettikokoelman nimi, venäjäksi Inogo ne dano.

Nimi symbolisoi sitä teesiä, että oli olemassa vain yksi inhimillinen sivilisaatio, joka oli länsimainen. Poikkeamat siitä kuuluivat barbarian ja humpuukin kategorioihin.

Perestroikasta on nyt aikaa vierähtänyt. Kuten tämän kirjan kirjoittaja todistaa, venäläiset eivät enää mene Eurooppaan silmät säihkyen, vaan käyvät siellä vain tarvittaessa asioillaan, tulevat sitten takaisin kotiin ja siinä koko juttu. Mukaan otetaan kukaties jotakin tarpeellista tavaraa. Kaukana ovat dekabristien ja vanhojen zapadnikkien ajat, jolloin himoittiin aatteita ja moderneja käytntöjä.

Tämän kirjan kirjoittaja on ilmeisen hyvä vanhan aasialaisen ja etenkin kiinalaisen ajattelun tuntija, monien klassikoiden kääntäjä, Venäjän tiedeakatemian tutkija ja professori sekä Moskovassa että Taiwanilla. Kirjoittaessaan vanhasta kiinalaisesta filosofiasta hän epäilemättä tietää, mitä puhuu.

Kirjan otsikko ei ole turhan vaatimaton. Teemana siis on Euraasia ja maailma, tai pikemminkin ”yleismaailmallisuus”. Kirjoittaja on hyvin innostunut käyttämään normaalikielestä poikkeavia käsitteitä ja pyrkii monin tavoin rajaamaan läntistä, rationaalista ajattelua aasialaisen ajattelun ulkopuolelle ja päin vastoin. Merkittävää on, että hän hyvin määrätietoisesti myös sijoittaa Venäjän Aasiaan, ei pelkästään 1920-luvun euraasialaisfilosofian tapaan Euroopan ja Aasian välille.

Kirja on ilmestynyt kiinnostavasti vuonna 2015, jolloin Putin astui niin sanotusti Rubiconin yli ja esitti haasteen lännelle. Kirjoittaja huomaa asian käänteentekevän merkityksen ja kehottaa myös intelligentsijaa kääntymään aasialaisen ajattelun puoleen. Valitettavasti sillä ei ole siitä vielä juuri mitään käsitystä.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään toimintaohje, ainakaan sitä ei tarvitse sellaisena käsittää. Pikemmin se on maailmoja syleilevä tulkinta siitä, millainen on toisaalta ihmisen suhde maailmaan ja vieläpä konkreettisesti omaan maantieteelliseen ympäristöönsä ja millaisia toisaalta ovat eri maantieteellisten, ”geopoliittisten” kokonaisuuksien eroavaisuudet tässä suhteessa.

Kuten kirjassa mainitaan, 1920-luvun ”euraasialaisia”, kuten Nikolai Trubetskoita, vähäteltiin aikoinaan sanomalla, että he esittävät tunnelmia, joita haluavat kutsuttavan filosofiaksi.

Itse suhtaudun Maljaviniin aika lailla samaan tapaan. Ihmisen ongelmaa kosmoksessa ja konkreettisten maantieteellisten alueiden asemaa maailmanpolitiikassa on luultavasti mahdotonta sovittaa mielekkäällä tavalla osaksi samaa kokonaisuutta, ellei nyt sitten tyydytä triviaalisti sanomaan, että esitetty laaja argumentaatio vain osoittaa, ettei niitä voi ainakaan joka suhteessa mitata samoilla mitoilla eikä kannata yrittää hallita samoilla periaatteilla.

Toki Maljavin esittää paljon kiintoisalta kuulostavia paradokseja. Hän toimii osittain samoin kuin Oswald Spengler, joka teki huikeita johtopäätöksiä siitä, millaisissa luonnonoloissa ihmiset asuivat. Englantilaiset olivat Spenglerin mielestä olemukseltaan merirosvoja, metsissä asuvat germaanit taas pyrkivät valoa kohti ja avointen kenttien kasvatit pyrkivät siltä piiloutumaan. Natsit sitten sovelsivat näitä viisauksia omalla tavallaan.

Venäläisille, kuten muillekin euraasialaisille on tekijän mielestä ominaista autiomaan kasvatin antropologia (антропология пустынножительства/пустынничества). Se tarkoittaa asumista ihmisistä ja heidän keskeisistä suhteistaan erillään. Silloin näkee parhaiten sen, mikä on näkymätöntä, eli oman itsensä. Sokeat näkevät itse asiassa tarkimmin, sanoo kiinalainen viisaus.

Mitä sokeat (ja mahdollisesti myös venäläiset) sitten näkevät? Merkittävä eroavaisuus läntiseen ajatteluun verrattuna on itämaisen ajattelun tapa käsitellä asioita kokonaisuuksina. Silloin päästään binäärisen kyllä-ei-ajattelun yli ja voidaan hyväksyä, että keskenään ristiriitaiset väitteet eivät sulje pois toisiaan.

Tämä itämaisen ajattelun piirre on saanut länsimaalaiset pitämään itämaalaisia usein petollisina ja viekastelevina, vaikka siitä ei ole kyse. Myös venäläisten taipumus valehtelemiseen (k vranju) ja ”hlestakovilaisuuteen” tulkitaan usein itämaiseksi viekkaudeksi, mitä se ei kirjoittajan mielestä itse asiassa ole.

Mitä euraasialaisuuteen sitten kuuluu? Kirjoittaja ei nähdäkseni määrittele asiaa tarkemmin, mutta ainakin jossakin kohdassa sulloo koko IVY-alueen samaan kaavaan. Luulen, että monet saattavat olla asiasta eri mieltä.

Euraasialainen ajattelu joka tapauksessa on kirjoittajan mielestä myös venäläisyydelle luonnollista, vaikka asiaa ei toistaiseksi ymmärretä. Humanistinen totuus (gumanitarnaja istina) kuuluu aina jonkin ilmeisen ja mahdollisen piiriin, mutta sen sijaan elämän totuus (pravda žizni) on jotakin salattua ja mahdotonta, koska se todistaa todellisuudesta, joka ei voi olla olematta juuri siksi, ettei sitä kaikkien logiikan sääntöjen mukaan voi olla, selittää kirjoittaja hieman arvoituksellisesti.

Itse asiassa länsimaiseen sivilisaatioon ilmestynyt postmoderni vaihe sopii hyvin yhteen juuri edellä mainitun itämaisen ei-binäärisen ajattelun kanssa, arvelee kirjoittaja.

Onko sitten taas tekeillä suuri synteesi, jossa itä ja länsi kohtaavat? Vai onko ajateltava, että ne ovat ikuisesti vihamielisiä ja tuomittuja myös keskinäiseen taisteluun vallasta?

Mikäli nyt olen oikein ymmärtänyt kirjoittajaa, mistä ei kyllä ole mitään takeita, kirjoittaja edellyttää, että itä ja länsi jatkavat elämäänsä rinnakkain, paralleelisina ja jopa jonkinlaisessa symbioosissa.

Tämä ainakin kuulostaa lohdulliselta.

Kirjassa on silloin tällöin viittauksia Venäjään ja sen entisyyteen ja nykyisyyteen. Mielestäni hauska on se kohta, jossa väitetään, että Venäjällä on poliittinen ajattelu liikkunut akselilla tsaarista varkaaseen (tsar – vor). Käsittämättömällä tavalla molemmat ovat yhtyneet tiedustelijan (=tšekistin, Putinin) urotyössä (podvig). Kun tämä henkilö nyt on noussut kansalliseksi johtajaksi, hän venäläisen tavan mukaan myös kumoaa sen, mikä toi hänet valtaan, pähkäilee kirjoittaja enempiä selittelemättä.

Joku merkittävä englantilainen filosofi luki aikoinaan Immanuel Katin teoksia ja lausahti: ymmärrän hyvin, mitä Kant parka on halunnut sanoa. Tosiasiassa hän tukin ymmärsi juuri mitään.

Maljavinin suhteen taidan olla samassa asemassa kuin tuo mainittu henkilö. Kirja on ilmeisen vakavissaan kirjoitettu yritys sovittaa yhteen asioita, jotka tuskin ovat yhteen sovitettavissa. Itämaisessa ja länsimaisessa ajattelussa ja kulttuurissa on kyllä epäilemättä eroja, jotka on syytä tunnustaa ja hyväksyä realiteetteina. Tämä on kuitenkin vain pieni osa kirjan tematiikkaa.

Sen sijaan eksistentialismia lähenevien ajatuksenjuoksujen ja politiikan, saati niin sanotun geopolitiikan kytkeminen yhteen tuskin kannattaa. Pelkään pahoin, että siitä syntyy pahimmillaan pelkkää sotkua ja parhaimmillaankin vain enemmän tai vähemmän kiinnostavia ajatusharjoituksia.

Vastoin yleistä käytäntöä, kirjasta ei ilmene painosmäärä. Uskon sen olevan korkeintaan tuo normaali puolitoistatuhatta. Ei tämä mikään varsinainen populaariteos ole, mutta käynee esimerkkinä uusista intelligentsijan kiinnostuksen kohteista.