Juna taisi mennä jo

 

Venäjän valinta

 

Збигнев Бжезинский, Украинский шанс для России. Москва, Алгоритм 2016, 236 с.

 

Tässäpä on omituinen kirja. Sen on julkaissut moskovalainen kustantamo, joka on yleensä keskittynyt uuspatrioottisiin ja slavofiilisiin teksteihin. Huomattavan sovjetologin ja kulttuurikriitikon, muun muassa Jimmy Carterin neuvonantajanakin toimineen Zbigniew Brzezinskin nimi maitaan kyllä copyrightin omistajana, mutta hänen omaa rooliaan kirjan koostajana tai auktorisoijana ei ole mitenkään näkyvissä.

 Alkusanatkin on räätälöity parista Brzezinskin eri esiintymisestä. Kommentaarin nimellä otsikoiduissa jälkisanoissa taas V.S. Polikarpov ei puhu Brzezinskistä oikeastaan mitään, mutta sitäkin enemmän Amerikan mätänemisestä ja maailmasta Yhdysvaltojen herruuden jälkeen.

Päälle päätteeksi kirjan kannessa ja nimiölehdellä on teksti ”Salainen voima” (Tajnaja sila) ja kannen kuvituksessa näkyy dollariin painettuja mystisiä symboleja.

Kirjan painosmäärä on 1500, joka jostakin syystä on tällaisten, intellektuelleille lähinnä tarkoitettujen kirjojen normaali painos riippumatta siitä, miten isossa tai pienessä maassa ne ilmestyvät.

Kirjan sisältö tuskin vastaa esoteerisia paljastuksia odottavan lukijan odotuksiin, sillä siinä julkaistaan yksinkertaisesti Brzezinskin artikkeleita ja haastatteluja. Niiden julkaisemisen asianmukaisuudesta en uskaltaisi mennä takuuseen, koska kustantamolla on tässä suhteessa aika huono maine, mutta keskimäärin ne varmastikin ovat autenttisia ja antavat siis venäläisille lukijalle mahdollisuuden tutustua merkittävän amerikkalaisen politologin ajatuksiin.

Nuo tässä julkaistut ajatukset liittyvät keskeiseltä osin Venäjän uuteen rooliin maailmassa ja sen tarjoamiin mahdollisuusiin ja vaaroihin. Tekstit ovat yleensä Krimin kaappausta seuranneelta ja Ukrainan sotaa edeltävältä kaudelta.

Kuten kirjan otsikko kertoo, tekijän mielestä nimenomaanUkraina tarjoaa Venäjälle mahdollisuuden ja asettaa sen tavallaan temppelin harjalle. On myös mahdollista, että Putin saa siellä aikaan suurimittaisen kriisin ja aloittaa suoranaisen sodan idän ja lännen välille. Venäjä voisi myös seurata ”vanhemman veljensä” Ukrainan esimerkkiä, kirjoittaa Brzezinski rienaavasti.

Krimin kaappaus ja Itä-Ukrainan miehitys ovat luoneet tilanteen, joka on vaikea purkaa. Yksi mahdollisuus olisi Ukrainan ”suomettaminen”, millä yksinkertaisesti tarkoitetaan hyviä suhteita Venäjään ja pysyttelemistä Naton ulkopuolella. Ei siihen tässä mitään pejoratiivista liity, kuten meidän nykymielipiteemme hölmömpi osa uskoo. Sillä tarkoitetaan tässä vain toimivaa ulkopoliittista strategiaa.

Brzezinskin mielestä Venäjän ainoa tie menestykseen olisi lähentyminen Eurooppaan, jossa siitä voisi tulla merkittävä voima ja kukoistava maa. Venäjän stagnaatio, depopulaatio, heikkous ja takapajuisuus Idän (Kiinan) mahdin koko ajan kasvaessa tekisi siitä Kiinan edessä pelkän suupalan (ilmaisu minun).

Venäjällä puhutaan nyt suuresta venäläisestä sivilisaatiosta, mutta Brzezinskin mielestä kyse on puhtaasti eurooppalaisesta ilmiöstä. Kuilu Kiinan suuntaan on tässä suhteessa ylittämätön.

Venäjällä oli nyt jo 6-7 vuotta (vuonna 2014) ollut vallalla kvasimystinen sovinismi, joka oli Putinin suosiossa ja määräsi kokonaan Venäjän suhteen maailmaan.

Tähän liittyivät ajatukset ”hajotetusta kansasta” (venäläisistä) ja kaikkien venäläisten yhteisyydestä (russki mir). Tässä yhteisössä vallitsi suuri venäläinen sivilisaatio, jonka ydin oli uskonnollinen. Tämän yhteisön johtajana Venäjä oli ja sen tuli olla maailmanvalta.

Mikäli Ukraina integroituisi Eurooppaan ja todella omaksuisi eurooppalaiset arvot, voittaen korruption ja muut menneisyyden jäänteet, siitä voisi tulla esikuva myös Venäjälle, katsoo Brzezinski. Venäjä puolestaan katsoi, että sen pyrkimys suurvallaksi edellytti ehdottomasti Ukrainan saamista itselleen ja omaan arvomaailmaansa.

Venäjän menestyminen tässä maailmassa edellyttäisi sen uuden aseman tunnustamista ja imperialismista luopumista, mihin Putin ei kykene. Sen sijaan hän oli ryhtynyt pelaamaan hasardia Ukrainassa ja oli mahdollista, että tilanne eskaloituisi avoimeksi sodaksi. Joka tapauksessa tilanne, jossa Krimin alueen luonnonrikkauksia, enempää kuin Venäjän ja Ukrainan merkittävää perinteistä työnjakoa esim. puolustusteollisuuden alalla ei voitu hyödyntää, oli kestämätön.

Mitä tulee suunniteltuun Euraasian liittoon, piti Brzezinski sitä epärealistisena: eihän siihen halunnut kuulua kukaan muu kuin Venäjä. Mikäli Venäjä olisi käyttäytynyt ystävällisemmin Ukrainaakin kohtaan, olisi se voinut saavuttaa menestystä, mutta se nyt toimi sillä tavalla kuin osasi (tässä minun käyttmäni ilmaisu).

Brzezinskillä ei ollut kovin suuria kuvitelmia Ukrainan ja ukrainalaisten kyvystä tai edes halusta vastustaa mahdollista Venäjän täysimittaista hyökkäystä. Varma asia oli, että tällaisesta hyökkäyksestä Venäjä kärsisi suuresti, mutta olihan se mahdollinen silti.

Mikäli ukrainalaiset osoittautuisivat kykeneviksi ja halukkaiksi tekemään vastarintaa, olisi lännen annettava aseita ja nimenomaan sellaisia, joita voitaisiin käyttää puolustajaa suosivissa kaupunkitaisteluissa, missä ukrainalaisilla voisi olla mahdollisuuksia.

Perinteisesti venäläisten ja ukrainalaisten välillä ei ollut koskaan vallinnut kansallista vihamielisyyttä, väitti Brzezinski. Nyt tällainen uusi ilmiö oli syntynyt ja se tuskin miellytti venäläisen yleisön valistuneempia aineksiakaan.

Venäjä oli siis lähtenyt aivan väärälle tielle, totesi Brzezinski, mutta kiinnitti toivonsa siihen nuoreen sukupolveen, joka mielipidetutkimusten mukaan oli eurooppalaisittain ajattelevaa. Miten se voisi päästä vallitsevaksi ja miten Putinista voitaisiin päästä eroon, jää ratkaisematta.

Brzezinski ei tainnut ottaa vielä kylliksi vakavasti sitä vaihtoehtoa, että Venäjällä toimeenpantaisiin avoimesti fasistinen komento. Nykyisen systeemin vallitessa kansan mielipidettä voidaan varsin pitkälle hallita ainakin toistaiseksi sekä informaationhallinnan että kurinpitokoneiston kautta. Kaikkihan muuttui ikään kuin toiseen moodiin, kun Ukrainaan hyökättiin. Sitä Brzezinski ei enää nähnyt.

Brzezinski, joka kuoli vuonna 2017 ei siis ehtinyt tai joutunut näkemään sitä alennustilaa, mihin Venäjä syöstiin. Hänkään ei kuulunut niihin, meillä nykyään kovin yleisiin havainnoitsijoihin, jotka ovat olleet aina oikeassa ja tienneet senkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi tämäkin kirja, kaikesta epämääräisyydestään huolimatta on kiinnostava ja on hyvä, että se on myös venäläisen lukijan ulottuvilla.