Yhdistäjät ja erottajat

 

Kansalliset symbolit tänään

 

Toisen maailmansodan jälkeen on hyvin monissa länsimaissa tullut tavaksi suhtautua yhä ironisemmin kansallisiin symboleihin.

Nuori älymystö on muitta mutkitta assosioinut ne sotaan ja verisiin vaatteisiin ja sodan ajan kollektivismin vastapainoksi nostanut usein jopa yksilöanarkismin lipun, mikäli radikalismia tai yleensä tyhmyyttä on riittänyt. Näinhän teki meillä aikoinaan Pentti Linkola. Koko Suomen kansan olisi voinut siirtää Siperiaan, mikäli jokunen nuori mies olisi säästynyt sankarikuolemalta, pohdiskeli Linkola silloin.

Toki kansallistunteen suuria hetkiä ovat juuri sodat. Kun vihollisen pommeja odottaessa lauletaan lippulaulu, vetää tunnelma vertoja mille tahansa potkupallo-ottelulle. Tosin myös jälkimmäisissä simuloidaan usein hyvinkin onnistuneesti sodan tuntoja ja samaan tapaan hylätään kaikki älyllisen tason aktiivisuus (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=potkupallo ).

Sota on kuitenkin poikkeustilanne. Kansakuntien suhtautumista symboleihinsa kannattaa tarkastella rauhan aikana. Mitä nuo symbolit ja niiden käyttö kertovat itse kansalle? Mitä niissä sanotaan? Mitä ne tosiasiassa tarkoittavat sille kansalle, joka kerääntyy niiden ympärille?

Kansallisiksi koetut symbolit voivat olla hyvin monen asteisia. Lippu ja kansallislaulu ovat ilman muuta valtioon läheisesti liittyviä asioita. Ne ovat hyvin vakavia ja elämää suurempia. Liput kuuluvat alun perin sotaan ja niiden jäljessä velvoitetaan myös niiden kantajia uhmaamaan kuolemaa, kuten on tehty ennenkin.

Liput ovat usein perinteisiä koosteita eri alueiden tunnuksista kuten Britannian Union Jack ja tietyssä mielessä myös USA:n tähtilippu.

Kristillinen symboli ja legenda ovat Tanskan Dannebrogin takana ja Ranskan trikolorissa yhdistyvät sopuisasti (!) Pariisin kaupungin sininen, vallankumouksen punainen ja Bourbonien valkoinen. Sen säilyminen Ranskan lippuna on itse asiassa pieni ihme, mutta siihen assosioitunut sotakunnia, gloire, selittänee asian.

Kansallislaulu taas on eräänlainen uskontunnustus monessakin mielessä. Ei sitäkään tosissaan oteta, mutta edellytetään, että se herättää hartautta ja kunnioitusta. Yleensä siinä ylistetään oman alueen ihanuutta ja kansakunnan hyveitä ja sanotaan jotakin kannustavaa myös nykypäivälle. Rule Britanniaa pidetään itse asiassa ensimmäisenä nykyaikaisena kansallislauluna, vaikka sillä ei nykyään olekaan tuota statusta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=rule+britannia ).

Ranskan marseljeesi lienee nykyajan kuuluisimpia kansallislauluja, jonka historiassakin on tiettyä dramatiikkaa. Marseilles’ssa on museo siinä talossa, jossa Rouget de Lisle ensi kerran esitti tämän varsin makaaberin marssin, jossa kehotetaan kansalaisia laskemaan vihollisten -ulkoisten ja sisäisten- saastainen veri. Hyvin pitkään marseljeesi toimi yleisenä vallankumouksellisten lauluna ja sitä esitettiin Suomessakin työväen marseljeesina.

Suomen ruotsinkielinen, sittemmin suomennettu kansallislaulu taas kaikessa viattomuudessaan puhuu maamme kauneudesta ja synnyinmaan köyhään, mutta silti arvokkaaseen luontoon ja kansaan kohdistuvasta rakkaudesta ja sen kärsimysten ja uhrausten arvostamisesta. Köyhyys ja kurjuus olisi kuitenkin väliaikaista: kerran vielä tämä maa tulisi suurempaan arvoon!

Joka tapauksessa venäläiset Suomi-syöjät hoksasivat aivan oikein, että tämäkin näennäisesti rauhanomainen synnyinmaan symboli toimi itse asiassa todellista valtakuntapatriotismia vastaan ja sisälsi vielä tulevaisuuteen nähden lupauksen, jota saattoi pitää uhkauksenakin: kukoistus puhkeaisi kuorestaan, Din blomning, sluten än i knopp, Skall mogna ur sitt tvång… Mistä ihmeen kuoresta, vankilastako muka?

Venäjän kansallislaulun vaiheet ovat tunnetut. Leniniläis-stalinilainen versio korosti mahtavaa suurvaltaa, jonka oli luonut kansojen yhteinen tahto ja sankarityötä, joka suoritettiin Stalinin johdolla. Häveliäisyyssyistä suurten johtajien osuudesta on sittemmin vaiettu, mutta ajatellaanko niitä silti aina kun laulua kuunnellaan? Voihan ihminen ajatella luvattomia myös vihellellessään.

Samanlainen ongelma syntyi saksalaisille, joiden hymnissä herttainen kelpo poroporvarillisuuden ylistys sisälsi myös säkeistön saksalaisuuden leviämisalueesta: Etsch (Adige), Belt, Maas (Meuse) ja Memel (Klaipeda) olivat varsin saksalaisia alueita ja myös herra Hitler halusi liittää ne valtakuntaan. Nyt ne on osin etnisesti puhdistettu, eikä sen asian muuttamista uskalla kukaan edes ajatella ja hyvä niin. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=deutschland ).

Mutta entä tuo nyt myös pois pyyhitty über alles? Eikö se tarkoittanut alueellista laajenemista? Laulun sanojen laatimishetkellä kyse ei toki ollut imperialismista, mutta myöhemmin asia voitiin tulkita myös niin. Tehtiin siis kuten Venäjällä: lyhennettiin laulua hankalista paikoista. Mutta entä ne helkkarin viheltelijät, joista ei tiedä, mitä ne ajattelevat? Varmuuden vuoksi sopii siis inhota koko laulua, mikä osoittanee hyveellistä luonteenlaatua.

Niinpä potkupalloyleisö tässä hiljattain aloittikin härintävihellykset kuullessaan kansallislaulun melodian kovaäänisistä: pois tuo inhotus, ettei tule pahat mieleen!

Kansallisten symbolien joustavuus palvonnan ja yhdistymisen kohteina on suuri. Suomen kansallislaulu on poikkeuksellisen tasapainoinen ja tyyni ja siniristilippukin on yksinkertaisesti uskonnollisen, länsimaisen perinnön ja pohjoismaisen yhteyden symboli.

Silti ne on tietyissä piireissä saatu symbolisoimaan luokkasortoa ja herruutta -olivathan ne nimenomaan luokkavihollisen käyttämiä symboleja ja siksi assosioituvat myös siihen. Vuoden 1918 painolasti vaikuttaa yhä tapaan, jolla ymmärrämme nuo omat symbolimme, vaikka siniristi ei kapinan aikaan ollutkaan vielä käytössä. Sen kukistajat sen joka tapauksessa sitten pian omaksuivat.

Kansallisissa symboleissa nähdään meillä helposti jotakin onttoa ja keinotekoista, ellei peräti sodan ihannointia. Ero siihen, miten esimerkiksi ruotsalaiset tai amerikkalaiset suhtautuvat lippuunsa, on merkittävä.

Amerikassakin suhtautuminen lippuun on vaihdellut. Muuan kirjoittaja laskeskeli tähtilippujen määriä ennen ja jälkeen kaksoistornien pommituksen ja havaitsi muutoksen olleen hyvin suuri.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten Venäjän symbolien käyttö on nyt sodan aikana muuttunut. Huomiota herättää, että vanhojen rinnalle on nostettu uusia, kuten tuo lohduttoman typerä Z, joka ei asiallisesti viittaa muuhun kuin kurjasti taistelleeseen tykinruokaan, joka heitettiin ”rankaisemaan” veljeskansaa.

Mutta symbolien merkitys syntyy vastaa niiden käyttäjien päässä. Todellinen patriootti Venäjälläkin nielee mukisematta ylipäällikön tulkinnan siitä, miten sankarit riensivät uhrautuvasti pelastamaan synnyinmaataan ja koko maailmaa fasismin rutolta. Velvollisuutensa he täyttivät nuhteettomasti ja lieneekö sankarivainajilla jotain hymyntapaistakin ollut huulillaan? Näin ainakin voidaan kuvitella.