Pitikö tämän tapahtua?

 

Venäjän arvot ja arvottomuudet

 

Nykyisin on taas muotia selittää Venäjän toimivan täysin toisenlaisella logiikalla kuin ns. sivistysvaltioiden. Senhän todistaa jo rikollinen hyökkäyssota Ukrainassa.

Täytyy myöntää, että tästä jopa muinaiseen historiaan ulottuvasta päättelyketjusta on ollut ainakin jonkin verran huvia, niin vakava kuin asia onkin.

Jo kuitenkin täysin tosissaan väitetään, etteivät venäläiset pysty normaaliin loogiseen ajatteluun tai piittaa hitustakaan henkilökohtaisesta vapaudesta ja oikeudenmukaisesti, ollaan jo eksytty humpuukin metsikköön.

 Onhan Venäjällä ollut yhä uudelleen aikansa mittapuilla mitaten vapaamielisiä kausia ja paikallista valtaa on aikoinaan delegoitu esimerkiksi zemstvojen kautta paikallisille asukkaille. Myöskään maaorjuus, kaikista brutaaleista ilmenemismuodoistaan huolimatta, ei ollut mitään todellista orjataloutta, jossa piiskurit aamuisin päästivät työmiehet pelloilleen. Kyläyhteisössä vallitsi itsehallinto ja siellä oli oma ”valtuustonsa” -shod.

Toki pohjoismaisen vapauden ymmärrettiin aina olevan täysin omaa luokkaansa maaorjayhteiskuntaan verrattuna. Meillä talonpoika oli kuin olikin henkilökohtaisesti vapaa, ja sen merkitystä pidettiin suurena, vaikka asiaa kuinka yritettäisiin vesittää. Kurjasti saatettiin elää, mutta ei eletty orjuudessa. Sitä myös arvostettiin.

Mutta tämä meni jo sivupoluille. Useimmissa eurooppalaisissa maissa maaorjuus oli osa historiaa. Toki sen muodot saattoivat olla erilaisia. Ajatus yksilön henkilökohtaisen vapauden ja ihmisarvon loukkaamattomuudesta ja hänen omaamastaan rajoitetusta vallasta syntyi feodalismista, jota Venäjällä ei asian länsimaisessa muodossa ollut.

Mutta eihän sitä ollut Pohjolassakaan samassa muodossa kuin klassisina pidetyissä maissa, kuten Englanti ja Ranska.

Epäilemättä uskonpuhdistuksella oli valtava merkitys yksilönvapauden ajatuksen Kehittymiselle. Venäjällä sellaista ei ollut, mutta eipä ollut Italiassa, Ranskassa tai Espanjassakaan.

Monarkian syöksi Ranskassa vallasta kansan vallankumous. Englannissa sama oli tapahtunut jo sata vuotta aiemmin. Mutta molemmissa maissa monarkia ja Ranskassa jopa yksinvaltius palasivat takaisin. Mieleen hiipii ajatus, kykenevätkö nuo kansat todella täysiarvoiseen kansalaisuuteen, jossa huomioidaan myös pienet ryhmät ja alueet?

No, nämähän ovat vain äärimmäisen pinnallisia huitaisuja, mutta juuri sellaisillahan on nykyään tullut tavaksi selittää sitä, mitä Putin on viime vuosina tehnyt ja parhaillaan tekee. Mikäli sellainen antaa jollekin ahaa-elämyksiä, niin ei kai se hukkaan ole mennyt.

Se oikea historia on kuitenkin monimutkaisempaa. Missään taivaan kirjassa ei ainakaan minun tietääkseni ole kirjoitettu, ettei Venäjä voi omaksua normaalia, toimivaa hallintotapaa, jota voisimme ilman varauksia kutsua demokraattiseksi oikeusvaltioksi. Sellaiseksihan Yhdysvaltojenkin systeemi on tapana ymmärtää, kaikista omituisuuksistaan huolimatta.

Nyt kuitenkin olemme tilanteessa, jossa Putinin Venäjä on räikeällä tavalla irtautunut siitä kansainvälisestä yhteisöstä, jonka oli ajateltu lähtevän demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

Onko kyseessä Venäjän ja nimenomaan Venäjän tietynlaisen historian lainmukainen jatkumo ja missä mielessä? Oliko se luonteeltaan väistämätön? Voidaanko se panna Putinin kontolle, vaikka kansalaisten valtava enemmistökin kannattaa hänen politiikkaansa?

Ovatko venäläiset meistä sivistyskansojen kansalaisista henkisesti niin poikkeavia, etteivät he pysty edes ymmärtämään, että heidän isänmaansa toimii täysin rikollisella tavalla? Miten voimme selittää tuon tosiasian?

Monenlaistahan tulee mieleen ja selityksiä kyllä riittää. Muinaisen historian ottaminen selittäjäksi muutoin kuin historiapolitiikan tasolla, kuulostaa kyllä sangen epäilyttävältä. Ehkäpä Venäjällä eli Putinilla nyt sentään oli valittavanaan vaihtoehtoisia tapoja toimia?

Näin uskoo ainakin Aleksandr Janov (Alexander Yanov), josta ole tälläkin palstalla vuosien varrella usein kirjoittanut. Hän on visioinut uskomattoman hyvin Venäjän kehitystä jo neuvostoaikojen kirjoissaan. (ks. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Kas näin hän kirjoitti viime vuosikymmenellä:

 

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Suojasäätä odotellessa

 

Suojasäätä odotellessa

 

Александр Янов, Русская идея. От Николая I до Путина. Книга четвертая, 2000-2016. Новый хронограф, Москва 2016. 319 с.

 

Aleksandr Janovista (Alexander Yanov) on vuosien mittaan tullut paljonkin kirjoiteltua (ks. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/search?q=janov). Niinpä en rupea tässä kertaamaan hänen omaperäisiä näkemyksiään Venäjän historian sykleistä. Totean vain, että hän katsoo havainneensa Venäjän historiallisessa kehityksessä lainomaisuuden, joka ilmenee autoritäärisen ja liberaalin hallinnon vuorotteluna. Miksi näin on, jää selittämättä.

Joka tapauksessa kirjoittaja uskoo havaitsemaansa lainomaisuuteen ja odottaa siis seuraavaksi Venäjän siirtyvän liberaaliin hallintoon, mikä voisi toteutua esimerkiksi vuonna 2030.

Tällä hetkellä Venäjällä vallitsee kirjoittajan mukaan caesarismi. Käsite lienee lainattu Spengleriltä ja kuvaa sitä, että kuten aikanaan antiikin Roomassa, vallan kokoaminen yksiin käsiin ei välttämättä edellyttänyt yksinvallan muodollista palauttamista. Julius Caesar torjui hänelle tarjotun kuninkaan diadeemin ja toteutti mieluummin yksinvaltaansa tasavaltaisten valtioelinten kautta.

Roomassa caesarismi joka tapauksessa kesti satoja vuosia. Janov odottaa sen Venäjällä voivan kestää vain muutaman vuosikymmenen. Tällainen järjestelmä ei ole totalitaarinen eikä välttämättä edes pahanlaatuinen tyrannia. Rooman keisareista Neroa kirottiin, mutta Trajanusta ylistettiin. Putinia tällä hetkellä lähinnä liehakoidaan ja kannatetaan parhaana vaihtoehtona, mutta ilmeisesti hänen jälkeensä on odotettavissa vapaampi kausi.

Toki asiat voivat mennä huonostikin. Janov, joka aloitti uransa kirjottamalla uusoikeistosta Neuvostoliitossa silloin, kun kukaan ei ymmärtänyt, että sellaista poliittista voimaa olisi edes olemassa, seuraa tarkoin izborskilaisten touhuja. Heidän suhteensa ”keisariin” on sangen ambivalentti.

Janov kertaa kirjassaan viimeksi kuluneen puolentoista vuosikymmenen poliittiset siirtymät ja pahoittelee Jeltsinin viimeistä virhettä. Mikäli seuraajaksi olisikin valittu Putinin sijasta Stepašin, olisi Venäjä nyt toisenlainen. Syklisyyden sijasta Venäjä olisi ehkä voinut siirtyä pysyvästi liberaalille uralle, mitä kirjoittaja piti mahdollisena ennustellessaan vuonna 1985 Venäjän tilannetta vuonna 2000. Rohkeuden puutteesta Janovia ei ole koskaan voinut syyttää.

Janov toteaa Venäjän hukatut mahdollisuudet, joista johtuu nykyinen ja tuleva stagnaatio. On eletty öljyllä ja kaasulla sen sijaan, että talous olisi modernisoitu.

Ratkaisuna tilanteeseen ei voi olla kääntyminen Aasiaan, todistelee kirjoittaja. Tyynen meren rannalla tuleekin Euroopan sijasta vastaan USA ja sen lisäksi siellä pelaavat jättiläiset, joiden rinnalla Venäjä ja erityisesti Aasian puoleinen Venäjä on pelkkä kääpiö.

Siitä huolimatta avain Venäjän kehitykseen voi olla Siperia, joka kirjoittajan mukaan on ollut tärkeä Venäjän politiikkaan vaikuttava elementti jo Pietari Suuresta lähtien. Itse asiassa Pietarin reformit olivat välttämättömiä Siperian hallitsemiseksi.

Nyt Venäjän taloudelliset resurssit keskittyvät Siperiaan, mutta Moskova elää niiden kustannuksella ja pystyy jatkamaan pysähtynyttä elämäänsä. Mikäli molemmat joutuisivat elämään omien resurssiensa varassa, olisi järjestelmän pakko muuttua.

Tämä näyttääkin uskottavalta, mutta kukapa pakottaisi keisarin noudattamaan perustuslakia, joka edellyttää, että alueet ja keskusvalta neuvottelevat keskenään luonnonvarojen käytöstä. Laki on niin kuin se luetaan ja keisarin haastaminen on vaikea tehtävä.

Janov vyöryttää kirjassaan melkoisen määrän tietoja ja spekulaatioita, ennusteita ja tulkintoja, mutta pidättäytyy yleensä konkreettisista ennusteista. Hän nimittääkin koko tätä neljän kirjan projektiaan interaktiiviseksi: lukijalle tarjotaan raakaa (сырой) tekstiä, saadaan palautetta ja keskustellaan sitten.

Tässä keskustelussa on tietty jutustelun maku, joka poikkeaa selvästi tekijän vanhoista opuksista kuten Russia in the Year 2000. Niissä oli tiettyä systemaattisuutta ja selkeyttä. Nyt tekijä postmoderniin tapaan korjaa välillä mielipidettään kesken kaiken.

Janov pitää arvossa politiikan arvoja, mutta tämähän kuuluukin säädyllisiin tapoihin ainakin puheen tasolla. Vain joku Trump tai Žirinovski kehtaavat julkisesti kuuluttaa, että oma etu on kaikkein korkein arvo. Jopa Putin lurittelee kaikenmoista venäläisistä arvoista ja niiden ylivertaisuudesta, vanhan slavofiilisyyden hengessä.

Putinilaiset poliitikot eivät kirjoittajan mielestä kuitenkaan ymmärrä arvojen kieltä, minkä kyllä itsekin tietävät ja yrittävät kätkeä asian puheisiin Venäjän ”erityistiestä”, vaikka kyse on vain turhasta yrityksestä palauttaa toissapäivän tilanne.

Niinpä esimerkiksi Venäjän turvallisuusstrategiassa kerrotaan vapauden ja ihmisoikeuksien kuuluvan Venäjän perinnäisiin arvoihin huolimatta siitä, että klassinen kirjallisuus suorastaan huutaa, että asia oli täsmälleen päin vastoin.

Venäjä on nyt ryhtynyt ”westfalilaisen” eli valtioiden täyteen suvereenisuuteen perustuvan järjestelmän kannattajaksi, mikä historian valossa on omituista. Sekä Krimin sota että Turkin sota osoittivat mitä tämä järjestelmä tarjosi Venäjälle: suuria uhrauksia ilman palkkiota. Venäjä kävi raskaan Turkin sodan, mutta sen hedelmät nappasivat Itävalta ja Englanti ”ikuisen liittolaisen” Saksan tuella.

Toinen maailmansota muutti kuitenkin politiikan ytimen, väittää kirjoittaja: nyt arvoista tuli etujen sijasta keskeinen asia.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Venäjän ulkopolitiikan tekijät korostavat valtioetua ja halveksivat arvoja. Kuitenkin ne olisivat myös Venäjän ainoa toivo paremmasta maailmasta. Kansainvälinen anarkia ei ole tarjonnut Venäjälle mitään hyvää menneisyydessä eikä tee sitä tulevaisuudessakaan, arvelee kirjoittaja.

Ainakin yksi asia on Janovin mielestä selvä: putinistisella Venäjällä ei ole tulevaisuutta. Tuleva Venäjä on liberaali, joko pysyvästi tai taas väliaikaisesti. Tällaiset muutokset ovat aina edellyttäneet hallitsijan vaihdosta. Hupaisaa kyllä, Venäjän nykyinen johto on korostanut bysanttilaisia juuriaan ja nimenomaan Bysantissa vallanperimys oli ratkaisematon kysymys. Asia hoidettiin murhaamalla hallitsija suunnilleen kahdenkymmenen vuoden välein tuhannen vuoden aikana…

Janovin spekulaatioilla on oma kiinnostavuutensa, vaikka tuo tulevaisuuden ennustaminen taitaakin aina jäädä vain arvailuksi. Joka tapauksessa kannattaa mielestäni huomata hänen perimmäinen optimisminsa. Izborskilaiset hämärämiehet eivät kuulu tulevaisuuden määrääjiin.

Venäjä on nyt autoritäärinen, kuten se oli vaikkapa Nikolai I:n aikana, mutta ei sitä pidä erehtyä luulemaan totalitaariseksi. Liberaaleilla voimilla on enemmän potentiaalia, kuin äkkiä katsoen luulisi. Nyt maassa on Jeltsinin aikoihin verrattuna kokonainen armeija liberaalia intelligentsijaa.

Sitä paitsi ei kaikki vapaus ole Venäjältä tukahdutettu. Ilmestyyhän siellä suuri määrä kriittisiä lehtiä ja kirjoja, kuten nyt vaikka tämäkin opus.