Kuka sieltä kurkistaa?

 

Naamioiden takaa

 

Arvo Tuominen, Riisutut naamiot, särkyneet unelmat. Readme 2023

 

Tasavallan presidentti Niinistö tokaisi Venäjän hyökättyä, että naamiot on nyt riisuttu. Putin, johon hän oli pitänyt yhteyttä, oli valehdellut päin naamaa ja vakuuttanut, ettei Venäjä hyökkää.

Toki asian paljastaminen olisi ollut typerää, mutta olisihan asian voinut esittää myös monella muulla tavalla, joita diplomaatit tarpeen tullen keksivät loputtomasti. Suora valehtelu nyt vain on pelkkää sikamaisuutta eikä siitä selittelemällä parane. Mutta perinteisesti Moskova ei olekaan suhtautunut tähän asiaan kovin ankarasti.

Joka tapauksessa Venäjän hyökkäys muutti yhdellä iskulla koko tämän vuosisadan poliittisen paradigman ja Venäjän aseman siinä. Meistä useimmat näkevät nyt monet asiat uudessa valossa ja siihen on hyvät syytkin.

Toki erityisesti USA oli jo takavuosina käynyt moniakin sotia ulkomailla ja jopa ilman YK:n valtuutusta, mutta tämä on nyt toisenlainen sota. Nyt ei kyseessä ole enää vain jonkin vaihtoehtoisen hallituksen tukeminen tai uudenlaisen politiikan edistäminen jossakin Jumalan selän takana, vaan naapurimaan liittäminen omiin alueisiin ja jopa suorastaan sen sulattaminen itseen, denationalisointi.

Mieleen tulevat Ruotsin ja Tanskan 1600-luvun sodat ja Skoonen, Blekingen ja Hallannin ruotsalaistaminen. Toki muitakin vastaavia ryöstöjä on tapahtunut, mutta kyllä vastaavaa yritystäkin joutuu etsimään lähes vuosisadan takaa.

Suurin toivein synnytetty, sopimuksiin ja yhteisiin arvoihin perustuva maailmanyhteisö joutuu nyt ensi kertaa kohtaamaan näin röyhkeän haasteen. Näppäräksi poliisitoimeksihan operaatio toki oli ajateltu, mutta sittenhän se lässähti. Puheet kuitenkin sen kuin suurenivat: Venäjän johtama (!) BRICS-koalitio syrjäyttäisi yksinapaista maailmaa epätoivoisesti ylläpitävät Yhdysvallat ja samalla koko maailmanjärjestelmän.

Ajatus ei ole ihan mahdoton lukuun ottamatta kuvitelmaa Venäjän johtoasemasta. Pienemmille maille uusi suvereenien valtioiden mielivaltaan perustuva asema on painajainen, mutta kyllä myös hyvinkin mahdollinen tulevaisuuden kuva.

Nyt voi sanoa, että maailmanpolitiikassa kaikki on liikkeessä vaarallisella tavalla ja että koko vyöryn alulle panija löytyy helposti eikä edes salaa rooliaan. Venäjästähän tässä on kysymys. Hitler julisti aikoinaan, että Saksan on oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta. Jälkimmäinen oli jo lähellä, edelliselle ei ollut mitään tosiasiallisia mahdollisuuksia siinä mitassa, kuin Hitler halusi.

Putin on monessa suhteessa aikamme Hitler. Hän pani niin ikään liikkeelle niiden tapahtumien vyöryn, joka hautasi raunioihin hänet ja hänen kansansa. Hänkin pelasi hasardia sekä uskonut, että vihollisesta olisi tosipaikan tullen mihinkään.

 Mutta oliko yksi mies todellakin syypää koko maailmahistorialliseen katastrofiin ja miksi nyt kansa joka tapauksessa kannatti häntä? Oliko kaikki kuitenkin jollakin tavoin predestinoitua ja liittyi Saksan historialliseen erityistiehen (Sonderweg), joka teki tuosta kansasta poikkeavan, ettei sanoisi rikollisen?

Sodan syttymisen jälkeen on monet vastaleivotut Venäjän selittäjät vallannut suoranainen mania, joka ilmenee halussa selittää kaikki Venäjän olemuksella, joka perustuu sen vuosisataseen historiaan. Venäjän erityistie aloitetaan 1200-luvulta, ellei kauempaa ja demokratian käsitettä vatkataan yhä uudelleen, jotta osoitettaisiin, että Venäjällä ei sellaista voi olla, koska sitä ei ole koskaan aiemminkaan ollut.

Miksi se sitten on ilmaantunut noihin kaikkiin muihinkin maihin, joissa sitä ei ole aiemmin ollut, jää ihmeteltäväksi, jos niin haluaa, mutta tämä on tässä sivuseikka. Venäjän poikkeavasta historiasta on tullut monille kaiken selittävä teoria, joka näyttää antavan monelle ahaa-elämyksiä. Silloin se kai tekee tehtävänsä, mutta yhtä vähän se noita asioita selittää. Kun jokin asia selittää kaiken, ei se enää selitä yhtään mitään.

Tuominen kertoo haluavansa tehdä nyt tapahtunutta murrosta ymmärrettäväksi, mikä ei lainkaan tarkoita Venäjän politiikan tekemistä hyväksyttäväksi. Sen sijaan se tarkoittaa, ettei roikuta missään suuressa teoriassa, vaan tarkastellaan, mitä todella tapahtui. Historiassa ainutkertaisilla päätöksillä on useimmiten ratkaiseva merkitys, vaikka taustatekijät saattaisivatkin olla myös voimakkaita.

Tässä tulee mieleen, että Saksassa puhuttiin jo ennen Ukrainan sotaa ryhmästä nimeltä Russlandversteher -Venäjän ymmärtäjät. Moni kannatti yhteistyötä Venäjän kanssa muun muassa kaasuputkiasiassa ja uskoi, että yhteiset intressit olisivat varmin rauhan tae. Kukapa olisi tarpeeksi hullu toimiakseen suoraan omaa etuaan vastaan? Onko ymmärtäminenkin jonkinlainen rikos joissakin asioissa?

Kuten tiedämme, hulluutta löytyi kuin löytyikin tarpeeksi. Tässä tapauksessa kyseessä oli katteeton optimismi, joka muistutti Stalinin ylimielisyyttä hänen aloittaessaan talvisodan. Mitäpä pystyisivät harvalukuiset tsuhnat tekemään kevyillä aseillaan maailman mahtavinta ja uudenaikaisinta sotakonetta vastaan? Heillä olisi vain kaksi mahdollisuutta: kuolla tai pötkiä pakoon…

Mikä sai Putinin lähtemään järjettömään hyökkäykseen? Mitä hän oikein tavoitteli? Oliko hän päättänyt asiasta jo kauan sitten, mutta vain pitänyt naamiota kasvoillaan vai oliko hän vuosien varrella muuttunut? Millainen itse asiassa oli ja on tämän maailman rauhanhäiritsijän psyyken rakenne? Mikä rooli asioissa oli puolihulluilla Izborskin klubin radikaaleilla, joista parhaiten tunnetaan Aleksandr Dugin?

Ja mitä se merkitsee, että sodan syttyessä oli Itä-Ukrainassa taisteltu jo kahdeksan vuotta vaihtelevalla intensiteetillä? Oliko tämä seutu, jossa on valtavasti maaperän aarteita, itse asiassa venäläistä, jota Kiev oli oikeudettomasti ryhtynyt ahdistelemaan ja joka halusi rauhanomaisesti liittyä Venäjään?

Tuominen kertaa monia perusasioita, joita on nykyään tapana unohtaa. Vaikka koko Venäjän historia ja sen kansa on nyt tapana nähdä aivan uudessa valossa, kun naamiot on riisuttu, eivät monet perusasiat ole miksikään muuttuneet ja ne kannattaa pitää mielessä.

Stalin sanoi kerran sodan aikana: Hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa jää. Repliikki osoitti myös tämän diktaattorin ja hirmuvaltiaan olleen sentään kiinni joissakin todellisuuden keskeisissä asioissa.

Myös Venäjän kansa jää ja tulee aina säilymään ja vieläpä yhtenä eurooppalaisen kulttuurin osana, oloonkin että omaleimaisena ja vaikkapa sitten euraasialaisena, jos niin halutaan. Kiinalaiseen tai muuhun aasialaiseen kulttuuriin venäläisyydellä on joka tapauksessa niin pitkä matka, että sen ylittäminen voi tapahtua vain sairaassa mielikuvituksessa. Yksin tein voidaan silloin kuvitella Venäjää Euraasian johtavana valtana, suuriin naapureihin verrattuna pikkuruisine väestöineen ja kansantuotteineen.

Mutta vakavia aikoja eletään. Arvo Tuomisen kirja on tervetullutta lukemista niille, jotka eivät tyydy siihen, että ovat jollakin fiktiivisellä tasolla vaikkapa ”aina olleet oikeassa”, vaan haluavat todella tuntea asioita ja niiden taustoja.