Molempia tarvitaan

 

Tiede ja politiikka

 

Neuvostoliitossa politiikka ja siis yhteiskuntajärjestyskin olivat tieteellisiä. Puhuttiin tieteellisestä sosialismista, joka todisti itsensä oikeaksi. Sen takana oli tuhansien, ellei peräti miljoonien tutkijoiden arvovalta, oli tiedeakatemiaa ja akateemikkoa ja itse elämä, kuten huomautettiin, todisti teorian oikeellisuuden siunaamalla Neuvostojen Maata valtavalla määrällä maailmahistorian kehittyneimpiä sota-aseita.

Siinähän oli jo argumentteja kerrakseen ja yksittäiseen toisinajattelijaan, joka esitti simppeleitä kysymyksiä vaikkapa erilaisten vapauksien puuttumisesta, salailusta ja sensuurista voitiin suhtautua säälivästi ja tarpeen mukaan tiukastikin. Koko maailman (sen edistyksellisen ja elinkelpoisen osan) järki ja moraali olivat häntä vastaan. Asian voi todeta jopa valtavasta iskulauseesta, joka oli pystytetty Leninin kirjaston viereen: Puolue on aikamme järki, kunnia ja omatunto.

Tiede, scientia, on ylpeä sana. Sehän viittaa tietämiseen, mikä on nimenomaan ihmiselle ominainen asia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=science ). Eläimet ja primitiiviset ihmiset sen sijaan toimivat vaistojensa varassa ymmärtämättä itse asiassa ympäristöstään ja itsestään oikeastaan mitään.

 Felix, qui potuit rerum cognoscere causas, runoili aikoinaan Lucretius, joka nähtävästi sai nimenomaan älyllistä tyydytystä oivalluksistaan. Kaikkialla vallitsevan kausaalisuuden idea taisi hurmata hänet. Teoriahan näyttää monelle tarkoittavan riemua, jonka aiheuttaa ymmärtämisen (vrt. ympäröidä) kokemus, jopa tunne maailman hallinnasta eli syliin sulkemisesta.

Toki teoriaa on monenlaista ja monen tasoista, oikeaa ja väärää, tärkeää ja jonninjoutavaa, hyödyllistä ja hyödytöntä. Vanhan positivistisen tieteenihanteen kannalta olennaista tieteessä oli kyky ennustaa tulevaa ja silloin ns. humanistiset tieteet ainakin ns. triviumin osalta oli jätettävä pois varsinaisen tieteen piiristä. Latinaksi ja englanniksi niitä sen sijaan kutsutaankin vapaiksi taiteiksi.

Kuten alussa jo mainittiin, Neuvostoliitossa politiikkaa pidettiin tieteellisenä, sehän oli alisteista samalle supertieteelle eli marxilaisuudelle, tässä tapauksessa erityisesti marxismi-leninismille, kuin kaikki muukin tiede. Minkäänlaisella pluralismilla ei voinut olla oikeutusta sosialistisessa valtiossa.

Liberaali, avoin yhteiskunta taas lähti nimenomaan siitä, ettei mikään tiede voinut määrätä sitä, mitä ihmiset haluavat ja mihin he yhteiskunnassa pyrkivät. Politiikka on tahdon asia, eikä tieteen.  Toki tiede voi ja sen tuleekin antaa perusteltuja käsityksiä eli ennusteita siitä, mitä tämän tai tuon politiikan noudattamisesta seuraa. Valitettavasti ne vain ovat yhteiskuntatieteissä yleensä triviaaleja ja usein virheellisiä.

Politiikan paras ohjenuora on yhäkin kokemus. Kun samankaltaisia prosesseja tapahtuu eri maissa samoista syistä, on niistä tehtävissä parhaat päätelmät siitä, mitä vastaavien ehtojen vallitessa tapahtuu myös muualla. Tämän huomiotta jättäminen olisi tieteellisen ajattelun perusperiaatteiden vastaista.

Missään maassa ei ole kai viime aikoina kehdattu julistaa, että sen noudattama politiikka olisi tieteellistä. Siinä tapauksessahan koko politiikkaa ei tarvittaisi ja monien puolueiden sijasta riittäisi yksi ainoa. Onhan näistä jo historiassa kokemusta saatu. Luulin jo, että niistä oli myös opittu.

Siitä huolimatta tulee välillä kaamea tunne siitä, että erilaisissa naiiveissa, etenkin akateemisissa piireissä vallitsee yhä lujempi usko siihen, että jonkinlainen tiede määrää ja että sen pitääkin määrätä, mitä ihmisten on lupa oikeasti haluta. Samalla määräytyy myös niiden asioiden piiri, joita on sallittua tai sopivaa ajatella. Sen piirin rajoja vartioidaan tekoälyllä, joka herkästi tunnistaa vaaralliset sanat ja käsitteet somessa ja yksityisessä kirjeenvaihdossakin.

Tässä tapauksessa tuo kyseinen poliittinen tiede yleensä kantaa englanninkielisessä nimessään (tieteethän ovat kaikki alkuperäisessä ja oikeassa perusmuodossaan englanninkielisiä, eikö totta?) sanaa studies. Ei siis esimerkiksi science.

On olemassa monenlaista studies- tutkimusta, jota kai sitten on suomeksi sanottava tieteeksi: on critical studiesin haaroja alalta kuin alalta, on postkolonialismia, rotua, gender ja queer studiesia ja vastaavaa. Yhteistä niille on läpipolitisoituminen ja obsessio valtaan ja sen rakenteisiin, joiden oletetaan kuristavan ja sortavan tahdotonta, vaikkakin kovasti himokasta ihmistä kaikkialla. Niin sanottu kriittinen teoria lähtee nimenomaan siitä, että sen on vaikutettava poliittisesti.

Outo ja huolestuttava piirre tässä muodikkaassa aatepuurossa on niiden puuttuva usko universaalien, kaikille yhteisten periaatteiden pätevyyteen politiikassa. Niinpä eri sukupuolia, ihonvärejä ja sukupuolisia suuntauksia edustavien ihmisten ajatellaan muodostavan omia kokonaisuuksiaan, joiden ymmärtäminen on ulkopuolisille mahdotonta. Kyse on itse asiassa rasismin kaltaisesta, rationalismille vieraasta ajattelusta.

Näiden poliittisten tieteilyjen harrastaminen lienee harmitonta ja hyödyllistäkin, mikäli ne tuovat harjoittajilleen oivaltamisen kokemuksia ja pysyvät asianharrastajien keskusteluissa. Huolestuttavaksi asia muuttuu silloin, kun valtiovalta alkaa tehdä politiikkaa, joka perustuu näihin doktriineihin. Vain totalitaarinen valtio voi edes yrittää määrätä kansalaistensa ajattelusta ja jopa tunteista.

Nämä nykyiset kvasitieteelliset poliittiset doktriinit ovat ns. Frankfurtin koulukunnan peruja ja vastustajien piirissä niitä usein nimitetään marxilaisiksi, mikä ei kauas totuudesta menekään, mutta on tässä sivuseikka. Huolestuttava on itse ilmiö, tieteen nimellä kulkevan doktriinin nouseminen politiikan välineeksi ja jopa valtion resursseilla toteutettavaksi tunkeutumiseksi ihmisten yksityiselle alueelle.

Koska kyseessä on demokraattisten perinteiden ja periaatteiden vastainen kehitys, josta tieteellisyys sanan klassisessa merkityksessä on kaukana, on asiasta seurannut myös tieteen arvovallan jatkuva rapautuminen. Se on valitettava ilmiö, mutta näyttää nykymenolla väistämättömältä.

Tieteen kaapuun pukeutunut politiikka ei pysty kauan pettämään ketään, eikä tieteen arvovallasta yleensä taida nytkään enää olla paljoa jäljellä. Ainakin näyttää siltä, että se on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana romahtanut. Olisi kiinnostavaa nähdä tutkimuksia tästä aiheesta.

Kun tästä on jo aiemminkin tullut kirjoitettua, en toista enää samaa, vaan lainaan muutaman vuoden takaista blogiani:

perjantai 26. tammikuuta 2018

Se iso pyörä

Ja sitten tieteet yhtyivät

 

Näin totuuden jälkeisenä aikana saattaa olla hyvä palauttaa mieleen, että asiat eivät aina ole olleet samoin. Kerran tieteen arvovalta oli valtava ja puhuttiin sen varmasta etenemisestä, der sichere Gang einer Wissenschaft.

Kaikkien tuntema alikersantti Lahtinen hämmästytti aikoinaan alikersantti Hietasta kertomalla, että tämäkin vakinaisessa palveluksessa oleva sotaurho oli tullut kalasta ja sisälsi muun muassa hiiltä.

Närkästynyt Hietanen oli tästä tohkeissaan ja tekeytyi sitten muka ahveneksi, kun hänellä oli köyryt hartiatkin. Mä ole hiilest’ tehty ahvena –mä ihmettelen kauhiast…

Mutta Lahtinen joka tapauksessa luuli vakaasti tietävänsä, että Neuvostojen maa se tuolloisenkin suuren kisan varmasti voittaisi, kun siellä oli tiedettä, meinaan. Ei siellä levitelty juttuja jumalista eikä enkeleistä, vaan asiat sanottiin ja ymmärrettiin, niin kuin ne olivat.

Lahtinen näki tavallaan asian ytimeen ja oli myös Leninin kanssa samoilla linjoilla. Neuvostoliitto noudatti tieteellistä sosialismia eikä antanut tuumaakaan periksi epätieteellisille horinoille. Tai, jaa, hiukkasen sentään, saihan siellä kirkkokin hiukan toimia ja kutsua kansaa isänmaalliseen sotaan, mutta noin periaatteessa.

Leninille tiede oli ankara asia, jonka tulokset olivat selkeitä ja kiistämättömiä. Hän raivostui kohdatessaan tieteenfilosofian uusimpia virtauksia kuten Ernst Machin ja Richard Avenariuksen empiriokritisismin.

Mikäli tiede sanoutuisi irti mahdollisuudesta tiedostaa asioiden ydintä, olisi tie taas avoinna kaiken maailman pappispimitykselle. ”Jumalanrakentajat” kuten vanha shakkivastustaja Aleksandr Bogdanov olivat menneet juuri siihen halpaan.

Nykyajan näkökulmasta Lenin sedän vihastuminen on lähinnä säälittävää, mutta aikoinaan asia oli mitä tärkein. Tieteellinen sosialismi oli tieteen osoittama ja luonnon määräämä tie koko ihmiskunnalle eikä mikään häthätää keksitty utopia, jonka kokeileminen voisi olla kiinnostavaa.

Toki myös Lenin, tai ainakin hänen oppilaansa hokivat innokkaasti käytännön olevan teorian koetinkivi. Itse elämähän se osoittaisi, oliko oppi eli siis tiede totta vai ei. Stalinilta taisi päästä tuo aikoinaan hyvin kuuluisa lause, jonka mukaan Marxin oppi oli kaikkivoipa, koska se oli tosi.

Länsimaista käsin taas tutui siltä kuin Neuvostoliitossa olisi tosissaan julistettu, että kaksi kertaa kaksi on viisi, mikä ei ollut lainkaan hauskaa, vaan erittäin vaarallista, sillä niillä miehillä oli myös voimaa takanaan.

Tuo kommunistinen oppi joka tapauksessa tiesi mielestään ehdottomalla varmuudella, että tulossa oli luokaton yhteiskunta, jossa valtio kuolisi pois ja ihminen lopultakin saavuttaisi äärimmäisen vapautensa.

Koska tie oli mutkallinen eikä mikään Nevski prospekt, jossa muuten myös on yksi melkoinen mutka, oli tietenkin ymmärrettävää, että vapauden valtakunnan täydelliseksi tulemiseen tarvittiin niinkin paljon piikkilankaa kuin tarvittiin. Dialektiikalla siitä ongelmasta selvittiin.

Neuvostoliitossa tiede joka tapauksessa oli ehdottomalla kunniapaikalla, ainakin mikäli sitä saattoi käyttää osoittamaan tieteellisen sosialismin olevan oikeassa, muuten saattoi kyllä tulla ongelmia.

 Koska se käytäntö oli kuin olikin teorian lopullinen kriteeri, tarvittiin sitten sellainen katastrofi asiain tilan lopulliseksi osoittamiseksi, ettei sitä enää voinut selittää pois dialektisella viisastelulla. Ankara totuuden hetki tuli kuin tulikin.

Mutta, kuten sanottu, tieteen auktoriteetti oli korkealla sata vuotta sitten ja tämä ei koskenut vain Venäjää. Tekniikan kehitys pohjautui olennaiselta osin tieteeseen, luonnontieteeseen, ja käytäntö vahvisti tässäkin teorian toimivuuden.

Luonnontieteet olivat yleinen tieteenihanne ja selkeät, täsmällisesti operationalisoitavat käsitteet ja lukuina ilmaistavat tulokset veivät tieteen lähelle aritmetiikkaa tulosten selkeydessä ja vastaansanomattomuudessa. Einsteinin aloittama tieteellinen vallankumous oli vasta lapsenkengissä.

Savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir, kiteytti Auguste Comte tieteen positiivisen tehtävän jo 1800-luvulla ja sata vuotta sitten se toimi yhä. Se oli sekä ylevä, että pelonsekaista kunnioitusta herättävä: oli nähtävä tulevaisuuteenkin… Eritis sicut deus.

No tällainen tieteen auktoriteettia huiman korkealla pitävä asenne jatkui Comten päivistä vielä kauas toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Ehkäpä sen viimeisiä suuria leimahduksia ainakin toistaiseksi oli myös humanististen tieteiden, kuten psykologian, historian ja amerikkalaismallisen sosiologian maaninen suuntautuminen kvantitatiivisuuteen, lähemmäs luonnontieteitä. Kaikkea piti ilmaista täsmällisillä luvuilla.

Sitä paitsi faktorianalyysin tapaiset metodit tarjosivat suorastaan päätähuimaavan metodin terveen järjen ohittamiseksi ja korvaamiseksi: dataa vain faktorikoneeseen, khiin neliötestiä ja vastaavaa operaatiota päälle ja jopahan saatiin uusi ja uljas näköala valtavaan tapausmassaan, jota aiemmin oli osattu käsitellä milteipä vain helppohintaisilla tapaustutkimuksilla. Ehkäpä myös sosiaalisten asioiden ydin olikin löytynyt?

Tässä tilanteessa alettiin jo nähdä painajaisia siitä, että syvemmän ymmärryksensä ansiosta sosiaalitieteilijät pystyisivät manipuloimaan yhteiskuntakehitystä mielensä mukaan, ainakin jos poliitikot olisivat samassa kompuksessa.

Tässä kyllä taisi käydä vähän samoin kuin Neuvostoliiton kanssa. Käytäntö petti teorian. Toisin sanoen tieteen tulosten käyttäjiltä meni usko, kun selvät, tarkat ja täsmälliset luvut eivät olleetkaan mielenkiintoisia ja vaativat ainakin joka tapauksessa vielä paljon tulkintaa. Se ei enää ollut yksiselitteistä.

Englannin kielessä oli ja taitaapa olla vieläkin termi social science, jossa komeilee luonnontieteelle muutoin varattu sana science. Latinan scientiahan siinä on taustalla ja verbi scire, tietää. Se vastaa siis hyvin meidän sosiaalitieteitämme.

Science-sanaa ei kuitenkaan englannissa käytetä niistä tiedonaloista, joita suomeksi kutsutaan humanistisiksi tieteiksi. Silloin käytetään muita ilmaisuja. Tutkimukset eivät ole tieteellisiä (scientific), vaan oppineita (scholarly) ja itse tieteitä kutsutaan sanalla arts, taidot, taiteet tarkemmin liberal arts.

Toisin sanoen kyseessä ovat vapaat taiteet, artes liberales, jotka aikoinaan koostuivat triviumista ja quadriviumista. Kuten muistamme: grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka olivat näitä triviaaleja aineita.

 Quadriviumissahan sitten olivat aritmetiikka, algebra, astronomia ja musiikin teoria eli tavallaan aika kovat eli siis matemaattiset aineet. Filosofi kyllä saattaa niistä sanoa, etteivät ne oikeastaan olekaan tieteitä, koska eivät käsittele reaalisia asioita, vaan koostuvat kuvitelluista, abstrakteista suhteista lukuun ottamatta astronomiaa. Tautologioistahan se matematiikka koostuu ja oikeastaan se ilman reaalioita on vain tiriviaalia.

Yhtä kaikki, nykyisin nuo aineet eivät sijaitse humanistisissa tiedekunnissa (Faculty of Arts), vaan matemaattis-luonnontieteellisissä, musiikin teoriaa lukuun ottamatta.

Mutta itse asiassa minua kiinnosti nyt tässä se tieteen arvostuksen kehitys. Tuskin kukaan kieltää sitä, että se on sadassa vuodessa romahtanut ainakin meidän maassamme, jossa tiede tarkoittaa sekä luonnontieteitä ja matematiikkaa että humanistisia tieteitä ja yhteiskuntatieteitä.

Vaikka jälkimmäiset ovat ihmiskunnan ja kansakunnan itsetuntemuksen kannalta välttämättömiä, näyttää niiden nauttima arvostus käyneen kovin heiveröiseksi.

Asiaan vaikuttanee sekä se, ettei niiden avulla ole mahdollista tuottaa arvokkaita kulutushyödykkeitä, että niiden huono tai olematon kyky ennustaa asioita.

Taloustieteessä nähdään sekin kummallisuus, että Nobelin muistopalkinto on kuulemma jaettu parin vuoden välein kahden vastakkaisen näkemyksen edustajalle. Sitä paitsi edes pahimpia lamakausia kyetään näköjään ennustamaan vasta sitten, kun ne ovat jo tosiasia.

Historiassa tulkinnat muuttuvat, syistä, joita kadunmies harvoin haluaa ymmärtää ja sitten on noita kummallisia aloja, kuten sukupuolentutkimus, joiden hedelmät keskivertokuluttaja jättää koskemattomiksi ja joissa kaikki näyttää olevan mahdollista.

Itse kukin muistanee ns. Sokal Hoaxin, jossa painovoima kumottiin. Samaan sarjaan tekee mieli sijoittaa Markus Nummen Kadonnut Pariisi, jossa osoitetaan, ettei Pariisin kaupunkia ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan.

 Linguistic Turnin mukaisen paradigman kriteereillä mitaten näitä tuskin kuitenkaan voi syyttää epätieteellisestä lähestymistavasta. Sellaisia juttuja saattaa olla viihdyttävää lukea, mutta onko niillä jotakin muuta annettavaa?

Tiede ja eritoten humanistiset- ja yhteiskuntatieteet ovat jo hyvän aikaa olleet suorastaan pilkan kohteina. Jaakko Okker piruili aikoinaan postinkantotieteestä ja Aarno Laitinen lanseerasi nipistelytieteen käsitteen.

Tällaisen voi kuitata asioita ymmärtämättömien toimittajien kaunaiseksi nälvinnäksi, jonka avulla yritetään turhaan todistella oman älyllisen tason korkeutta.

Tosiasia joka tapauksessa taitaa olla, että tieteen ja tutkimuksen arvovalta on sitten 1960-luvun romahtanut, mikä tuskin johtuu pelkästään sen arvostelijoiden kiihtyneestä toiminnasta.

Kun suuri yleisö yhä uudelleen huomaa, että tutkimuksen lähtökohtina eivät ole kansan keskivertoedustajien kokemat ongelmat ja heitä askarruttavat kysymykset, vaan marginaalit, jotka on otettu kaiken mittapuuksi, alkaa se ennen pitkää suhtautua nuivasti koko tutkimukseen ja sana tiede menettää yhä enemmän arvostustaan.

 Taiteen arvostus taitaa sekin olla jo pohjamudissa ja syyn ymmärtää vierailtuaan ns. nykytaiteen museoissa. Kysymys tuskin on tästä tai tuosta erityisestä tieteilijästä tai taiteilijasta. Kyseessä on sivilisaatiossamme vallitseva trendi, jonka syyt ovat syvemmällä.

Itse asiassa tulee mieleen, että kehitys tuskin on millään keinoilla palautettavissa sellaiseksi, kun se oli vielä sata vuotta sitten. Ehkäpä se nyt on vain tämä sivilisaation kehitys tällaista.

Kuitenkin, kun tutustuu Helsingin yliopiston uuteen opetusohjelmaan, alkaa tuntua siltä, että tieteen ja tutkimuksen arvostuksen laskeminen tai suoranainen romahduttaminen on otettu siellä suorastaan painopistealueeksi.

Koko uusimuotoinen toiminta koostuu kaikenkarvaisista opintopoluista eikä esimerkiksi sellaiselle henkilölle, joka haluaisi keskittyä vaikkapa Suomen tai Venäjän historiaan ole tarjolla mitään. Mikäli on, on se aines huolellisesti kätketty erilaisiin paketteihin, joiden avaaminen taitaa olla opiskelijalle mahdotonta.

Ei riitä, että akateeminen vapaus on täten pyyhkäisty kerralla syrjään, erilliset tieteenalatkin näyttävät hävinneen. Mitä tällä tavoitellaan, on minulle mysteeri. Tieteelle tuskin voi tulla arvostusta, ellei sitä edes ole olemassa, ainakaan yliopiston ohjelmassa.

Tieteidenvälisyys ja monitieteisyys ovat kovin lupaavia ja myönteiseltä kuulostavia asioita, mutta milläs rupeat monitieteiseksi, jos itse tieteetkin ovat hävinneet?

Nopeammat valmistumisajat tietenkin järjestyvät uusien pikakurssien avulla, jos niin päätetään ja hyvähän sekin on. Ne on tietenkin kasattu kokoon siitä, mitä sattuu olemaan käytettävissä. Aukoista opiskelijoiden tai opettajien tiedoissa ei kukaan näytä sen sijaan olevan kiinnostunut, kunhan nyt istuvat sen tietyn ajan siellä missä pitääkin ja ottavat vastaan sen, mitä tarjotaan.

 Yksin tein on mennyt menojaan myös oikeus saada opiskella suomeksi, joka aikanaan herätti niin suuria intohimoja. Ruotsin taitoa kai sentään yhä vaaditaan opettajilta, elleivät he opeta englanniksi…

Miten on mahdollista, ettei tällaista mullistusta vastaan ole noussut edes hyttysen ininää? Kun muistaa, miten hirmuinen mekkala aikoinaan nousi jokaisesta mitättömästä muutoksesta yliopiston hallinnossa, on asia sitäkin mystisempi. Hiljaa ovat niin opettajat kuin opiskelijat. Vain hiljaista murinaa kuuluu.

En väitä ymmärtäväni nykyisestä menosta yhtään mitään. Toivottavasti joku ymmärtää ja selittää minullekin olennaisen tämän hullunmyllyn tarkoituksesta. Rahako se nyt tässä jyllää? Mitä syntyy, kun tieteet yhtyvät? Ainakin se näyttää puurolta.

Käytäntöhän se kai sitten aikanaan osoittaa, kelpaako nykyinen keitos mihinkään. Nyt näyttää siltä, että jossakin kaikkien asianomaisten pään yläpuolella on tehty päätös suuresta imploosiosta.

Ilmeisesti asiat on hoidettu samalla byrokraattisella eli siis ylivertaisella viisaudella, jolla on päätetty joidenkin yksiköiden olevan huippuyksiköitä, mitä sitten suuriäänisesti mainostetaan ja markkinoidaan kuin helppoheikki markkinoilla.