Ei mitään uutta

 

Tasmanialaistyyppistä hihamerkkijournalismia

 

Kalevi Sorsa sanoi aikoinaan, että kun lehdistö käy poliitikon jalkaan kiinni, niin siinä se sitten pysyy kuin Tasmanian piru, joka ei koskaan luovu saaliistaan.

Puuttumatta siihen, kohteliko lehdistö aikoinaan Sorsaa oikein vain väärin, liian helläkätisesti, liian kovakouraisesti vai juuri sopivasti, täytyy todeta, että hellittämättömän loanheiton metodi kyllä nykyäänkin hallitaan, ainakin ns. hihamerkkijournalismin piirissä. Aina siitä jotakin tarttuu, kuten tiedetään.

Hihamerkkijournalismilla viittaan sellaiseen tendenssikirjoitteluun, jonka kirjoittajat itsekin hyvin tietävät, ettei kyse ole siitä, mistä he sanovat sen olevan. Itse asiassa pelataan aivan tietoisesti vain itse luoduilla mielikuvilla, joiden rakentaminen opeteltiin jo aikoinaan Pirkkalan yliopistossa. Kun jostakin on löydetty aasinsilta uhrin ahdistamiseen, sen avulla löytyviä assosiaatioita tuodaan yhä uudelleen esille, vahvistamaan kuvaa.

Talvisodan aikana Mannerheimista tehtiin neuvostolehdistössä lahjaton ja typerä, mutta petomainen kenraali, joka läntisten imperialistien iloksi lahtasi tuhansittain rauhallista suomalaista kansaa, joka aseella uhaten pakotettiin lähtemään kodeistaan, jotka tuikattiin sitten tuleen. Sehän oli ”keskiaikaista raakuutta” se.

Kun asia oli taottu lukijoiden kalloon suurilla otsikoilla ja makaabereilla pilakuvilla ei sitä tarvinnut enää sellaisenaan toistaa. Nyt voitiin jo Mannerheimin avulla ”paljastaa” koko lännen imperialistit ja heidän kätyrinsä. Otsikko ”Kuka auttaa Mannerheimiä?” lupasi tukevaa hengenravintoa imperialistien sotaprovokaation vastustajille ja Suomen kansan ystäville. Kaikki sopi ihmeellisen täydellisesti kuvaan.

Tasmanialainen metodi on nyt jo kauan pysynyt hihamerkkilehden työtyylinä hallituksen ”ääriaineksia” paljastettaessa. Milloin on yleisö havahdutettu huomaamaan, että ”oikeistoradikaalit” yrittävät ihan systemaattisesti ”kaapata” normaaleja käsitteitä omaan käyttöönsä, milloin taas lasketaan, miten monta kertaa tietyt sanat esiintyvät puolueiden eduskuntapuheenvuoroissa. Eikö se muka jo osoita jotakin? Lukija saa ihan itse päätellä mitä.

Toki itse tiedettäkin on haettu mukaan osoittamaan, että vihollinen toimii katalasti ja määrätietoisesti ja pyrkii johonkin ihan muuhun kuin väittää pyrkivänsä. Heinrich Kramerin ja Jakob Sprengerin Malleus maleficarum-teosta ei vielä ole mainittu metodioppaana, mutta aivan samanlaisesta paljastustieteestähän tässä on kysymys. Nyt asialla on ollut taho, jota Aarno Laitinen aikoinaan nimitti ”nipistelytieteeksi”. Tieteen nimeähän siitäkin joka tapauksessa näin suomalaisittain käytetään, niin että repikää siitä.

Sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio lanseerasi aikoinaan meikäläiseen keskusteluun käsitteen ”informaatiosota”. Hän totesi, että meneillään oli laajakantoinen yritys antaa sanoille uusia merkityksiä, leimata normaalit, säädylliset asiat rikollisiksi ja päinvastoin.

Rainion analyysi oli erittäin sattuva ja hänet ymmärrettiinkin pian rakenteilla olevan totalitaarisen ajattelun pahimmaksi vastustajaksi. Niin sanottujen edistyksellisten opiskelijoiden laatimalla tappolistalla hän komeili muistaakseni toisena heti sosiologi Paavo Seppäsen jälkeen. Molemmat kehtasivat pitää tervettä järkeä sosiaalitieteen lähtökohtana ja se oli pahinta, mitä Pirkkalan koulukokeilun ja marxilaisten oppisisältöjen kannattajat saattoivat kuvitella.

Tiede oli siihen aikaan jopa aivan poliittisen taistelun keskiössä. Edistykselliset opiskelijat ja opettajat leimasivat koko porvarillisen tieteen humpuukiksi, ideologiaksi, jonka sisällön yhteiskunnan porvarillinen alarakenne määräsi. Niin sanotun reaalisosialismin todellisuus ei sen sijaan kiinnostanut heitä lainkaan ja sen kriittinen tutkiminen olisi ollut pyhäinhäväistys. Sellaista tieteellisyyttä se oli.

Nyt tällä hetkellä totalitaarinen tiede valuu meille Amerikasta, jossa woke-ilmiölle on sosiaalista tilausta. Antaahan se mahdollisuuden leimata perinteinen edustuksellinen demokratia diktatuuriksi ja tasa-arvo sen vastakohdaksi.

Epäilemättä amerikkalainen yhteiskunta onkin pahasti sairas ja tuskin juuri verrattavissa -suomalaiseen, jossa ainakin Sipilän hallituksen aikana maahanmuuttajatkin olivat maailman onnellisimpia. En tiedä, mikä on tilanne nyt, mutta tuskinpa edellisen hallituksemme kykeni tilannetta täysin muuttamaan.

Toki pitkällä tähtäimellä on odotettavissa, että meidän maamme tulee vielä kohtaamaan samat ongelmat kuin kaikki muutkin maat, joissa maahanmuutto tietyistä maista on saavuttanut suuret mittasuhteet. Meidän virolaisemme, itä-aasialaisemme ja venäläisemmekin ovat olleet ainesta, josta ei ole tarvinnut huolta kantaa, mutta maahanmuuttajat eivät ole niin sanoakseni vakiotavaraa. Ellei tätä tunnusteta, ei mikään rationaalinen yhteiskuntapolitiikka ole mahdollinen.

Kovin tuntuu siltä, että hihamerkkijournalismimme jatkaa entistä kiivaammin lehdistömme huonoimpia perinteitä ja rakentaa määrätietoisesti kuvaa ”äärioikeiston”, tai peräti ”natsien” muodostamasta uhasta samaan aikaan, kun aivan todellinenkin, yhteiskunnan perusrakenteisiin kohdistuva uhka on olemassa.

Historiaan kannattaisi taas tutustua. Kullervo Rainio, kuivaa huumoria harrastava todenpuhuja, joka kuului aikansa tasapainoisiin järjen ääniin, leimattiin aikoinaan äärioikeistolaiseksi… No, kuinkas muuten. Tämän omankin aikamme muodikkaimmat tieteilijät ovat huomanneet, että nimenomaan huumori kuuluu oikeistoradikaalien tunnusmerkkeihin.

Olkaa nyt sitten ainakin totisia, toverit!

Sivumennen sanoen, Rainio kirjoitti vanhoilla päivillään muistelmat, jotka ovat alansa aatelia. Etenkin lapsuusvuosia koskeva nide on aivan uskomattoman nautittavasti kirjoitettu ja hyviä ne ovat muutkin.