Suomessa ennen routaa

 

Toisenlainen maa

 

Angel Ganivet, Suomalaiskirjeitä. Suomentanut, esitellyt ja selittänyt Kaarle Hirvonen. WSOY 1998, 262 s.

 

1800-luvun lopulla Espanja oli Suomessa täyttä eksotiikkaa ja samahan itse asiassa jatkui aina 1970-luvulle saakka. Silloin ns. kansan syvät rivit alkoivat joukolla matkailla aurinkorannoille, jotka yhäkin olivat kovin eksoottisia turisteille keksittyine possujuhlineen ja muine merkillisyyksineen. Kansakin oli kovin köyhää ja kaikki sen mukaisesti halpaa.

Vuosituhannen loppua kohti alkoi Espanja suomalaisten kokemuksissa niin sanoakseni normaalistua. Asiaan vaikuttivat varmasti yleinen amerikkalaisen populaarikulttuurin invaasio niin heillä kuin meillä, sekä katolisen kirkon vaikutusvallan romahdus ja elintason nousu molemmissa maissa. Kaikki tämä vaikutti molemmin puolin ja johti yleiseen nivelloitumiseen, joskaan ei toki vielä samanlaistumiseen.

1800-luvun lopulla Espanjan joka tapauksessa tunsivat Suomessa lähinnä vain merimiehet. Sieltähän oli jo vuosisatoja rahdattu suolaa, viinejä ja hedelmiä ja sinne vietiin puutavaraa. Toki puutavara saatettiin viedä myös Englantiin ja ottaa siltä hiililasti Espanjaan. Suolaa joka tapauksessa tarvittiin meillä tuhansia tonneja vuosittain ja Espanja oli ysi tärkeimpiä tuontimaita.

Joka tapauksessa espanjalainen kulttuuri tunnettiin meillä perin ohuesti. Sen suuret nimet tunnettiin niminä, mutta heidän teoksiaan ei vielä ollut suomeksi. Asiaa helpotti, että jokainen sivistynyt suomalainen osasi vielä aika hyvin ruotsia. Kovin paljonhan ei suomalainenkaan kulttuuri vielä 1800-luvun lopulla voinut esittää esimerkiksi kirjallisuuden alalla.

Angel Ganivet oli granadalainen literaatti, joka tunnettiin aikoinaan omasas maassaan varsin hyvin ja joka kuului muun muassa Miguel de Unamunon tuttavapiiriin. Hän lähti diplomaattiuralle ja toimi konsulina ensin Antverpenissa, sitten Helsingissä ja sitten Riiassa.

Helsinkiin Ganivet saapui vuonna 1895 ja julkaisi Suomalaiskirjeitään, Cartas finlandesas, El Defensor de Granada lehdessä vuosina 1896-1897, siis ennen ns. routavuosia ja Suomen taiteen kultakauden tunnelmissa.

Ganivet ei oppinut paljoakaan suomea, mutta kylläkin ilmeisen hyvin ruotsia, jossa saksa oli hyvänä pohjana. Hän seurasi siis asioita ruotsin kielen kautta, mutta kiinnitti paljon huomiota suomalaisuuteen, jota ilmeisesti piti tärkeämpänä.

Kotimaisille lukijoille Ganivet heijasti suomalaisen kulttuurin ilmiöitä espanjalaiseen ja ilmeisesti käytti jossakin määrin Suomea tässä välikappaleena hieman Mintesquieun Persialaisten kirjeiden tapaan esitelleessään suomalaisuuden yllättäviä, mutta usein kannatettavia puolia.

Fantasiaan Ganivet ei kuitenkaan sorru, vaikka tekee joskus hieman omituisia päätelmiä kuten kertoessaan siitä, että rautaiset luistimet oli nyt Suomessa hylätty puisten (suksien) tieltä. Suomen kylmyys on kirjoittajasta myytti, kaikkiallahan on lämpimämpää kuin usein Espanjassa, kun talot lämmitetään ja pukeudutaan turkkeihin. Muuan suomalainen sanoikin ettei tiennyt mitä paleleminen tarkoitti ennen kuin vietti talven Nizzassa.

Suurin ihme Suomessa olivat naiset, vapaina kansalaisina toimivat naiset, jotka eivät olleen kenenkään holhouksessa. Naisia oli kaikkialla, maistereina, tohtoreina, tarjoilijoina ja jopa partureina. Naispuoliset kylvettäjätkin käsittelivät ilkialastomia asiakkaita.

Naisista olli tullut siinä määrin tasa-arvoisia ja toverillisia, että miehet saattoivat mennä heidän koteihinsa ottamaan yksityistunteja ilman että kukaan asiaa paheksui. Mustasukkaisuus näytti yleensäkin olevan kylmäverisille suomalaisille tuntematonta. Avioeronkin jälkeen osapuolet seurustelivat normaalisti.

Suomalainen nainen oli siis vapaa, ei ihan yhtä vapaa kuin venäläinen, mutta joka tapauksessa aivan eri maailmasta kuin espanjalainen. Hän oli myös hyvin sivistynyt ja hänen kanssaan voi keskustella mistä tahansa. Tupakkaa tosin polttivat vain itäsuomalaiset.

Suomi on myös erittäin hyvin hallittu maa, vaikka sen valtiopäivät muistuttavat keskiaikaisia. Paikat pidetään täällä kunnossa ja huomiota herättää lähinnä maaninen into kitkeä kaikki vehreys sieltä, minne sitä ei haluta.

Suomalaisten helmasynti on juoppous ja kirjoittaja kuvittelee, että olisi kiinnostavaa piirtää kartalle juoppouden määriä esittäviä viivoja, jotka luultavasti muistuttaisivat isobaareja: mitä kylmempää, sitä juopompaa. Toki kansoilla on myös erilaiset tavat juopua. Tappelupukarit veitsineen kuuluvat tällöin Italiaan ja Espanjaan.

Kirjoittajan johtopäätöksen mukaan hallinto voisi lisätä kansan onnellisuutta yhdellä ainoalla tavalla enemmän kuin millään muulla ja se olisi alkoholin täysi vcapauttaminen. Olisiko tämä sitten toivottvaa, on jo eri juttu.

Suomalainen käsitys perheestä ja sen yhteisöllisyydestä poikkeaa kovasti espanjalaisesta ja asia näkyy erityisen havainnollisesti kuolemisessa. Rikkaankin perheen jäsen pannaan kuolemaan sairaalaan, pois omaistensa luota ja suruaika jää lyhyeksi. Teatteriin saatetaan mennä hyvinkin pian omaisen kuoleman jälkeen. Kuolinimoitukset ja niissä olevan sentimentaaliset värssyt ovat myös asia, jota vieras ihmettelee.

Monen asian takana taitaa olla se, että tämä yhteiskunta, huolimatta sivistyksen pintakiillosta, on pohjimmiltaan lapsellisen vilpitön, arvele Ganivet.

Hänen yleisarvosanansa Suomesta taitaa olla vähintäänkin erittäin tyydyttävä. On tässä maassa toki myös omat ongelmansa ja jotkut asiat ovat Espanjassa paremmin.

Kuitenkin Suomi kaikessa tietystä latteudestaan huolimatta on hyvin kiinnostava. Itse asiassa olisi hyvä kokeilla myös Espanjassa asutuksen levittämistä kylmiin seutuihin, sellainen pakkahan on jopa Andalusiassa: Sierra Nevadan rinteet.

Ganivet oli melkoisen kuuluisa maanmiestensä keskuudessa kirjailijana. Hänen diplomaattiuransa kuitenkin kangerteli ja hän sairastui psyykkisesti ja teki itsemurhan hyppäämällä Riiassa lautalta Väinäjokeen.

Ganivetille on vuonna 1922 pystytetty muistopatsas Granadaan, Ahambran metsikköön, mikä osastaan kertoo häneen kohdistuvasta arvostuksesta.