Laki ja oikeus
Marcus Tullius Cicero, Laeista.
Suomentanut ja selittävällä nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen.
Esipuhe Jorma Kaimio. WSOY 2004, 174 s.
Kuten tunnettua,
Platon kirjoitti ideaalista valtiota kuvailevan Valtio-teoksensa ohella
myös teoksen Lait. Valtio kuvasi ideaalista olotilaa, jollainen ei ollut
konkreettisessa todellisuudessa mahdollinen, mutta jota kaikkien hyvien
valtioiden tuli mahdollisimman paljon muistuttaa.
Platonin Lait-teos
sen sijaan pyrki kuvaamaan parhaan mahdollisen valtion, siis sellaisen, joka
oli myös oikeasti mahdollinen.
Noihin Platonin
teoksiin on tullut tällä palstalla toisenkin kerran viitattua (vrt. Vihavainen: Haun
platon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mikä lienee
ymmärrettävää, onhan sanottu, ettei koko länsimainen filosofia ole muuta kuin
alaviitteitä Platonin teoksiin.
Tämä kiteytys
pitää kirjaimellisesti paikkansa ainakin Ciceron Laeista (De legibus)
teoksen kohdalla. Cicero ihailee määrättömästä Platonia, viittailee häneen ja
ylistää hänen verrattomuuttaan tämän tästä.
Platon kuului
kuitenkin Kreikan viisaisiin ja Cicero halusi päästä noiden esikuviensa
rinnalle nimenomaan roomalaisena, eikä hänellä ollutkaan vähäiset luulot itsestään.
Jorma Kaimio ei suotta johdannossa puhu Ciceron narsismista.
Toki Rooma myös
oli muuta kuin Kreikka. Nimenomaan lait olivat sen ominta alaa. Filosofiassa ja
muissa tieteissä se ei tuottanut paljoakaan omaperäitä, mutta ymmärsi sentään
soveltaa ja ihailla kreikkalaisia esikuviaan.
Kuten Kaimio
huomauttaa, ensimmäinen vuosisata e.Kr. (a.Chr.n.) oli muuan historian suuri
murrosaika, minkä myös Cicero näyttää ymmärtävän. Itse hän ihannoi ja puolusti
vanhaa tasavaltaista Roomaa sen kaikkine legalistisine hyveineen, mutta aika
oli jo ajanut vanhojen instituutioiden ohi.
Cicero tyrmäsi aikoinaan
puhetaidollaan Catilinan ja hänen ystäviensä pyrkimykset valtaan, mutta ei enää
pärjännyt Caesarille ja kuoli toisen triumviraatin proskriptiolistojen uhrina.
Jo sitä ennen hän oli joutunut pakenemaan Roomasta taannehtivaa lakia, joka kohdistui
häneen juuri Catilinan tapauksen johdosta.
Cicerolla oli
siis aihetta pohtia lakien olemusta ja velvoittavuutta myös omien kokemustensa
kannalta. Perinteinen roomalainen ajatus lain pyhyydestä oli vaikea asia myös henkilökohtaisesti.
Roomalaisethan
olivat ylpeilleet sillä, että lakia toteltiin, olipa se millainen tahansa: Lex
dura sed lex. Henkilökohtainen etu ja normaalit inhimilliset tunteet saivat
antaa tilaa laille silloinkin, kun se ilmiselvästi soti oikeutta vastaan.
Kuitenkin Cicero
tässä kirjassa näkee paljon vaivaa todistellakseen sitä, että laki ja oikeus
ovat sama asia, joka perustuu luontoon, tarkemmin sanoen ihmisluontoon ja sen
ominaisuuksiin: olemme luodut oikeudenmukaisuuteen ja oikeus ei pohjaa
mielipiteeseen, vaan luontoon.
Kaiken ytimessä
oli hyve, josta voitiin kiistellä, oliko se maailmassa korkein hyvä, vaiko suorastaan
ainut hyvä. Hyveen tavoittelussa kaikki olivat samalla viivalla: Ei ole
yhtään ihmistä, minkään rotuista, joka luonnon johdolla ei kykenisi
saavuttamaan hyvettä.
Antiikin neljä
kardinaali hyvettä muistetaan: ne olivat urhoollisuus, oikeudenmukaisuus,
viisaus ja itsehillintä eli kohtuullisuus. Monia muita voitiin vielä lisätä näihin,
kuten Cicero tekeekin.
Ciceron mielestä
hyve oli itse asiassa täydellistynyt järki, joka on varmasti olemasta luonnostaan.
Samoin on kaiken jalon laita. Järkähtämätön ja pysyvä elämäntapa
oli yhtä kuin hyve ja häilyvyys taas merkitsi pahetta. Kaikkien pahuuksien äiti
oli nautinto:
Mikä voi olla
kuvottavampaa kuin ahneus, epäinhimillisempää kun hillittömyys, halveksittavampaa
kuin pelkuruus ja hyljeksittävämpää kun
henkinen velttous ja typeryys, kysyy Cicero retorisesti.
Vastatkoot tuohon
myös aikamme viisaat.
Materialismi oli
jo ajan merkittävä diskurssi ja puhuessaan jumalista ja uskonnosta Cicero kysyy
kirjassaan keskustelutoveriltaan, myönsikö tämä sen, että kuolemattomien jumalten
voima, luonto, järki, valta mieli tahto (tai mikä muu sana sitten tahansa
paremmin ilmaiseekaan tarkoitustani) hallitsee koko luontoa?
Kysymys
ymmärrettiin arkaluontoiseksi, sillä parhaimmassa kirjassa ( Epikuroksella)
sanottiin, ettei jumala kantanut huolta mistään, ei omasta eikä vieraasta.
Se uskonto, jota
Cicero kunnioittaa, on hyvin käytännönläheinen ja itse asiassa lainsäätäjien
eikä pappien on huolehdittava sen organisoinnista.
Kenenkään ei
tullut saada pitää omia jumalia, elleivät ne olleet valtion tunnustamia. Jumalina
palvottakoon sekä alati taivaallisina pidettyjä että niitä, joille omat ansiot
ovat suoneet paikan taivaassa, kuten Herculesta, Liberia, Aesculapiusta,
Castoria, Polluxia, Quirinusta, mutta myös Ymmärrystä, Miehuullisuutta, Hurskautta,
Uskollisuutta, toisin sanoen ominaisuuksia, joiden ansiosta ihminen pääsee
nousemaan taivaaseen. Olkoon temppeleitä näiden kunniaksi, älköön paheiden
kunniaksi.
Papeilla ja
ennusmerkkien tulkitsijoilla, etenkin lintujen (pyhien kanojen) lentoa
selittävillä auguureilla oli ja tuli olla myös huomattavaa valtaa valtiollisissa
asioissa, mikä näkyy Ciceron hahmottelemien lakien ja hallintorakenteiden monesta
kohdasta.
Ennustukset
eivät toki aina toteutuneet, mutta usein ne olivat uskomattomalla tavalla
käyneet toteen, arveli kirjoittaja. Niinpä olisi ollut järjetöntä
ylimielisyyttä jättää luonnon itsensä ilmaisemat ennusmerkit huomiotta.
Itse asiassa
myös kansalla piti olla oikeus tulkita niitä, mutta sitovat tulkinnat oli
varattu niistä huolehtiville papeille. Valtakunnan tulevaisuus oli kaikkein
tärkeimpiä asioita ja auguurien arvo oli korkea niin silloin kuin nyt.
Televisio ei ole asioihin paljon uutta tuonut.
Kuten Platon,
myös Cicero haluaa sanoa yhtä ja toista siitä, mikä on säädyllistä ja sallittavaa
ja mikä ei. Platonhan antaa suuren arvon musiikille ja suosittelee muun muassa
vanhojen miesten kuorolle merkittävää asemaa valtiossa.
Nuoret on sen
sijaan Platonin mukaan ennen muuta pidettävä aisoissa ja tämä koskee muun
muassa alkoholin nauttimista, mikä tietyssä iässä pahentaa jo ennestään liikaa
kiivautta. Vanhemmille viini sen sijaan sopii hyvin.
Cicero
kiinnittää myös huomiota musiikkiin. Kirjassa todetaan, että nykyinen
yleisö, jolla oli vielä äsken taipumus vaikuttua Liviuksen ja Naeviuksen
rytmien miellyttävästä vakavuudesta, nykyään hyppelee ja pyörittelee kaulojaan
ja silmiään uusien rytmien tahdissa. Muinaisella Keikalla oli tapana
rangaista moisesta ankarasti… Määräsihän näet kuristaan kuulu Sparta
katkaistaviksi Timotheoksen lyyrasta ne ylimääräiset kielet, jotka hänellä oli
tavanomaisten seitsemän lisäksi.
Kohtuullisuus,
säädyllisyys ja vakavuus olivat Ciceron ja hänen kekustelutoveriensa
kunnioittamia asioita. Halveksittavin asia sen sijaan oli pahe ja häilyvyys ja
nautinto niiden lähteenä ja motiivina.
Kohtuuden
nimessä Cicero halusi rajoittaa muun muassa hautajaisseremonioita ja
muistomerkkejä, joilla ylvästeltiin määrättömästi ja kieltää liioittelut
suremisessa, jopa senkin, että naiset raapivat hautajaisissa poskensa verille.
Paljon muutakin
kiinnostavaa muun muassa juuri naisia ja heidän asemaansa ja rituaalejaan koskevaa
Cicero kirjoitti, mutta hänen kirjoituksillaan ei näytä olleen erityisempää
vaikutusta.
Marcus Tullius
oli mailleen menevän aikakauden mies ja ne puhtaat roomalaiset tavat, joita hän
ihannoi, olivat jo jäämässä tarunomaiseen menneisyyteen, jos nyt olivat käytännön
todellisuutta koskaan olleetkaan.