Casanova taiteilijana

 

Naisellisuuden pauloissa

 

Hermann Hesse, Narkissos ja Kultasuu. Suomentanut Kai Kaila. Gummerus 2004, 346 s.

 

Hermann Hessen (1877-1962) isä oli Virossa syntynyt Baltian saksalainen ja äiti kotoisin eteläsaksalaisesta, protestanttisesta Württembergistä.

Molemmat vanhemmat olivat olleet lähetysyössä Intiassa ja itämainen viisaus yhtyneenä vakavaan uskonnollis- psykologiseen pohdiskeluun onkin Hessen tuotannolle tunnusomaista.

Vuonna 1946 hänet palkittiin Nobel-palkinnolla, mikä harvinaisen hyvin sopikin tuon palkinnon perusteena olevalle määräykselle, jonka mukaan palkitun kirjan tulee edustaa ihanteellista suuntausta.

Hesse oli myös hyvä esimerkki siitä toisesta, runoilijoiden ja ajattelijoiden Saksasta, ”Land der Dichter und Denker”, jonka natsien barbaria oli sodan aikana pahoin jättänyt varjoonsa. Hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa jää, sanoi myös Stalin samoihin aikoihin.

Tämä kirja, ”Narziss und Goldmund” ilmestyi vuonna 1930 eli siis jo muutaman vuoden ennen natsien valtaannousua ja viime vuosisadan juutalaisvainoja. Ikään kuin enteellisesti siinäkin kuvataan myös keskiaikaista juutalaisvainoa, jonka näkeminen tekee parantumattoman haavan päähenkilön psyykeen.

Kirja on allegorinen romaani, joka sijoittuu keskiaikaan, Mustan surman tienoille. Sen päähenkilöt tutustuvat toisiinsa luostarikoulun miljöössä, josta Kultasuu -Krysostomus- pakenee ja lähtee viettämään vaeltavaa elämää, joka keskittyy naisellisuuden etsintään.

Toinen ja paljon vähemmän esille tuleva henkilö, Narkissos, on teorian maailmoissa elävä nuori nero, jolle aistillisuus on yhtä vierasta kuin se on Kultasuulle läheistä.

Kultasuu rakastuu Narkissokseen platonisesti, kuten luostarimiljöössä on luonnollista, sikäli kuin libido ei löydä peräti perverssiä purkautumistietä, mihin olosuhteet myös omalla tavallaan viettelevät.

Joka tapauksessa nämä kaksi ovat tuomittuja elämän erillään, sillä he ovat erilaisia kuin aurinko ja kuu, eivät sen sijaan samalla tavalla kuin toisistaan kerran eronneet mies ja nainen, joita luonto vetää takaisin yhteen, kuten Platon asian esitti.

Kultasuu oli kasvanut ilman äitiä, joka oli viettänyt paheellista elämää ja jättänyt perheensä. Äidin tai pikemmin ikinaisellisuuden etsintä tulikin Kultasuun kohtaloksi ja koko elämän sisällöksi.

Kiinnostavaa on, että naiset aina aktiivisesti vastasivat Kultasuun kutsuun tai tekivät itse aloitteen. Rakkaus oli mitä suurimmassa määrin lihallista ja syttyi aina hetkessä, ei minkään syvällisen tutustumisen kautta.

Kultasuu oli hyvä oppimaan ja hallitsi pian koko ars amatorian: yksi nainen kaipasi yhtä asiaa ja toinen toista. Itse asiassa Kultasuun koko oma rooli näyttää muodostuneen naisten tarpeiden tyydyttämisestä, mistä hän sai oman täyttymyksensä, joka siis oli luonteeltaan toissijainen.

Kultasuu himoitsi erityisesti nuoria ja kauniita naisia, mutta itse asiassa kaikki naiset kelpaavat ja ovat kukin omalla tavallaan saman lumoavan ikinaisellisuuden arvokas osa. Kultasuu pystyy houkuttelemaan heistä esille tuon jaloimman ytimen omalla huomaavaisella palvonnallaan, joka tunnistaa partnerin tarpeet.

Kuten Mika Waltarin henkilö eräässä romaanissa, myös Kultasuu saa suuren oivalluksen havaitessaan, että naisen kasvot saavat samanlaisen ilmeen suurimman nautinnon ja suurimman tuskan hetkellä. Intohimo ja kärsimysnäytelmästä ei suotta käytetä samaa sanaa: passio.

Olisi kuitenkin erehdys kuvitella, että tuo Ewig-Weibliche -ikiäiti- olisi pelkkää lempeyttä ja lumoa. Siinä on itse asiassa kaikki muukin, murhanhimosta lähtien. Ei se ole mikään feministinen Kybele, jonka kunniaksi miehet kastroivat itsensä, vaan ilmeisesti molempia sukupuolia hallitseva libido.

Ehkä ikäiti muistuttaa Jin ja Jang -vastakohtaparin feminiinistä Jiniä, mutta mikäli Hesse on ottanut tämän dikotomian esikuvakseen jää Jangin rooli kovin vähäiseksi ja ohueksi: se on kuivan teorian ja aineettomien yhtälöiden maailmaa, jonka merkitys kirjassa jää hämäräksi.

Olen huomannut senkin tulkinnan, että Hessen esikuvana tässä olisi Nietzschen vastakohtapari dionyysinen - apolloninen, jonka tämä esitti kirjassaan Tragedian synty musiikin hengestä.

 Tällöin naisellisuus olisi dionyysisyyttä. Kaikkeahan voi kuvitella ja paralleelit auttavat ajattelua, mutta aika ohueksi miehisen prinsiipin rooli tässä kutistuisi. Paradoksaalisesti taas naisellisuutta kannattaisi etsiä enemmän muualta kuin naisista.

Lihallisen rakkauden kiihko ja lumo on kirjassa onnistuttu kuvaamaan älykkään taitavasti, vailla merkkiäkään nykyaikaisten huorakulkueiden tai pillu-lahkolaisuuden vulgaariudesta. Kuitenkin kaiken keskiössä on aistein havaittava ja nautittava ruumis, joka nousee palvonnan kohteeksi.

Kultasuun intohimoksi muodostui yrittää vangita tuo pyhyyden konkreettinen ilmaus taiteelliseen kuvaan ja hän onnistuukin siinä. Kuva on tavattoman vaikuttava niille, jotka ymmärtävät. Tylsille poroporvareille se ei sano mitään.

Merkittävää kyllä, taiteilija onnistuu myös vangitsemaan platonisesti rakastamansa teoreetikko Narkissoksen tekemäänsä veistokseen. Aine onkin Kultasuun varsinainen elementti. Hänen maailmassaan käsitteille ja siis puheelle ei jää paljonkaan virkaa.

”Luo kuvia, taiteilija, älä puhu!” ”Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!” sanoi jo Goethe aikoinaan. Siinäpä periaate, jonka monet ihmiset Hessen kuvaamana keskiaikana ymmärsivät paljon paremmin kuin oman aikamme vulgaari radical chic, joka paradoksaalisesti kukoistaa nyt akatemiassa ja sen liepeillä.

Hessen Kultasuun näkemässä ”Ikiäidissä” yhtyvät vastakohdat, jotka ovat muuten sovittamattomia, hänessä ne ovat tehneet rauhan ja asustavat yhdessä: syntymä ja kuolema, hyvyys ja julmuus, elämä ja tuho.

Epäilemättä voimme sanoa sekä Hesseä että hänen luomaansa Kultasuuta mystikoiksi. Kuitenkin kirjan Narkissos kiittää Jumalaa siitä, ettei Kultasuusta koskaan tullut mystikkoa, vaan taiteilija. Hänen sanastossaan mystikko on yhtä kuin filosofiksi tekeytyvä valepukuinen taiteilija, konkreettisen etsijä.

Kultasuu sen sijaan oli pelkkä taiteilija ilman filosofin valepukua. Hän oli valinnut sen tien, joka hänelle sopi. Hänen kauttaan myös teoreetikko Narkissos oppi kunnioittamaan taidetta, jota aiemmin oli itse asiassa halveksinut.

Tällaisen kirjan lukeminen nykyisenä aikana tekee hieman epätodellisen vaikutelman. Sehän nostaa henkilönsä kaikesta poliittisen korrektiuden banaalisuudesta suurten mysteerien maailmaan. Saattaa olla, että kirja ilmestyessään vuonna 1930 herätti hieman samanlaisia tunteita.