Vantaa, suo ja Tiibet

 

Kulttuurivallankumouksen lapset

 

Jarmo Uusi-Rintakoski, Kotkas. Esseeromaani vanhasta miehestä, vitutuksesta ja tupakoinnista. Pohdinmylly 2024. 485 s.

 

En koskaan saanut luettua James Joycen Odysseusta loppuun enkä ole koskenutkaan Proustiin, joka kyllä odottelee vuoroaan makuuhuoneen ylähyllyllä.

Suhteeni modernin romaaniin tai ainakin stalinistisesti sanoen sen formalistisiin edustajin on siis epäluuloinen. Tuntisin itseni vain hölmöksi, jos pinnistelisin pari kuukautta vain saadakseni oikeuden käyttää jotakin rintanappia, jossa lukee: ”Olen lukenut koko Proustin tuotannon”.

Jopa vaatimaton Volter ”Alastalon” kilpi rinnassa olisi lähinnä nolo juttu. Minulla on kyllä T-paita, jossa lukee ”I have climbed the Great Wall”. Täysin falski tai olematon suoritushan se on sekin, mutta nykyään on jo hankala löytää paitoja ilman tekstiä.

Kun siis ryhdyin lukemaan Uusi-Rintakosken tekstiä, en aluksi ollut saada tolkkua sen ideasta, vaikka se kyllä pelasi paljon sellaisilla viittauksilla, jotka tunsin: siinä oli Linnaa, Goethea, Heinea, Urpo Lahtista ja Veikko Ennalaa. Osaan sen verran kiinaakin, että saatoin tunnistaa kirjoittajankin sitä osaavan.

Ensimmäisten sadan sivun jälkeen lukeminen alkoi luistaa ja päättelin, että kirjoittajalla on kuin onkin sanottavaa eikä hän pelkästään keikaile. Takaumat 1960-luvun Satakuntaan paikallisella murteella, Suomen suureen rahvaan kulttuurivallankumoukseen, jonka symboliksi nousi Hymy-lehti, suon hahmo Suomessa, Italiassa ja muualla alkoivat saada merkitystä.

Kaiken keskellä on Vantaa, paikka, jolla ei ole historiaa eikä kulttuuria eikä niitä voitaisi sille kirjoittaakaan. Se on kuin jokin kiinalainen kaupunki, joka on yhtäkkiä syntynyt tyhjästä ja johon on saatettu rakentaa turisteja varten vanha kaupunki.

Ilmeisesti sellainenkin kaupunki kuin Shangri La on nyt olemassa ja luotu länsimaisen fiktion pohjalle. Joskus ennen sotia muka lentokone teki pakkolaskun Tiibetiin ja sen matkustajat löysivät tuon ihmeellisen rauhan laakson. Nyt se ainakin on olemassa kaupallisena versiona.

Tai olemassa ja olemassa. Ontologinen aspekti on koko ajan kysymysmerkkinä tekstissä. Millä tavalla ovat olemassa 1960-luvun alun Satakunta, millä tavoin Akseli ja Elina tai Tuntemattoman jermut?

Myös suuri brittiläinen huijari Lobsang T. Rampa, joka sai länsimaissa runsaasti seuraajia tiibetiläisen mystiikan maailmaan, on olemassa oleva tai ollut henkilö. Tiibetissä häntä ei hyväksytä lamaksi ja mukamas kolmannen silmän omaavaksi mystikoksi, mutta mikään ei näytä hävittävän hänen olemassaoloaan niiltä, jotka haluavat tulla huijatuiksi.

Kirjoittaja on ilmeisesti kierrellyt paljonkin Kiinaa ja tuntee myös sen villin lännen, joka poikkeaa suuresti itärannikon dynaamisista keskuksista. Lännen vähemmistökansoja pidetään hurjina, primitiivisinä ja ylettämän seksuaalisina ja moni urbaani han-kiinalainen haluaa käydä lännessä, siis esimerkiksi Tiibetissä turistina.

Kirjoittaja viettää aikaa tuttujen kiinalaisten parissa ja seuraa Shangri La:n syntyä. Yhteydet vuoristoon rakennetaan nopeasti ja olemattomasta syntyy pian suuri kaupunki kuten Vantaallakin.

Kirjoittaja ei muista aikaa, jolloin ei ollut Vantaata vaan ainoastaan Helsingin pitäjä, Helsinge socken. Itse muistan sen hyvin ja naureskelin aikoinaan uutta käsitettä ”aito vantaalanen,  En äkt vandabo”, jota leviteltiin halukkaiden käyttöön. Olihan siinä varsinainen kaupunki, jonka alueella ei ollut edes yhtä ainoaa hotellia…

Kirjoittajan Vantaa on Rekolassa. Sen vieressä on Koivukylä, jossa itsekin asuin 1970-luvulla ja elin samaa kulttuurivallankumousta kuin hänkin. Toisistaan irralliset ihmiset asuivat pellolle kyhätyissä laatikoissa ja kantoivat sisällään kaukaisen maaseudun todellisuutta ajalta ennen kulttuurivallankumousta, Urpo Lahtisen ja Veikko Ennalan uutta maailmaa.

Isovanhempien kieli ja ajatusmaailma oli jopa1800-luvulta eikä edes sen uudenaikaiselta puolelta. Hevosella vielä tehtiin maataloushommia siinä todellisuudessa, joka oli yhä läsnä.

Seksi on päähenkilön eräs fiksaatio ja hän saa huomata joutuneensa syrjään sen käytännöstä, vaikka muistot ovat yhä tuoreena mielessä, Näin tulkitsen asioita.

Tupakointi on järjetön ja itsetuhoinen tapa, josta kertoja ei pääse irti, kuten ei Kiinakaan.

Mitä Kiinaan tulee, se on niin sanotun puolueen aikaansaannos, joka on syntynyt nimenomaan reaktiona sille, mihin se aikoinaan pyrki. Nyt puolue hallitsee ja päättää mitä on olemassa ja mitä ei.

Kolmesta niin sanotusta suurvallasta on kirjoittajan mielestä vähiten vastenmielinen Kiina. Ehkä se sortaa vähemmistöjään, ehkä ei? Joka tapauksessa sen ihmisoikeuksien alalla tekemiin asioihin sisältyy kymmenien ja kenties jopa satojen miljoonien ihmisten nostaminen kurjuudesta aineelliseen hyvinvointiin. Ehkä silläkin on merkitystä?

No, merkityksiä syntyy ja luodaan. Suuren muutoksen aikana ne elävät päällekkäin ja limittäin. Heinrich Heinen säkeet saksaksi ovat satakuntalaisen kulkijan mielessä todellisina läsnä myös Kiinassa, siinä kuin Satakunnan murteella karjutut haukkumiset hevosen huonosta ohjaamisesta perunapellolla.

Suuri rahvaan kulttuurivallankumous oin tapahtunut niin Suomessa kuin Kiinassa ja sen kokenut sukupolvi on yhä osittain hengissä, hautaamistaan odottelemassa. Voisiko sellaisesta kirjoittaa historiaa?