Solženitsynin
uusiokäyttö
Kaikki me olemme
eklektikkoja, paitsi kenties jotkut puolihullut ja maailmasta irtautuneet
monomaanit.
Tämän ymmärrämme
ajatellessamme vaikkapa kristinuskoa, jonka pyhiin kirjoihin kuuluvat myös
Vanhan Testamentin kirjat. Kuka edes yrittäisi noudattaa niitä kaikkia ja
olisiko se mitenkään mahdollista. Kyllä amishitkin ovat ottaneet säännön
sieltä ja toisen täältä. Tässä samassa maailmassa muiden kanssa hekin joutuvat
elämään.
Tämä eklektisyyden
merkitys tuli mieleeni lukiessani Serhii Plokhyn kirjaa ”Historian paluu” (Docendo
2024), josta enemmän myöhemmin. Nyt kommentoin vain sitä kohtaa, jossa puhutaan
Aleksandr Solženitsynistä Putinin oppi-isänä.
Solženitsyniä
voi pitää yhtenä maailmanhistorian suurista moralisteista ja koko 1900-luvun
merkittävimpänä intellektuellina. Ei hän tietenkään yksin puskenut
Neuvostoliittoa nurin, mutta kyllä hänen kontribuutionsa sen moraalisen
mädännäisyyden paljastamiseen oli ylivertainen.
Sitä paitsi
Aleksandr Isajevitš ei ollut pelkkä paljastaja, eräänlainen aikansa tutkiva
journalisti. Hänellä oli moraalinen visionsa, jonka hän asetti virallista
totuutta vastaan ja neron auktoriteetilla hän osoitti, että pahuus on pahuutta
ja hyvyys hyvyyttä riippumatta siitä, mitä päämääriä niillä yritetään edistää.
Kommunismin
valta ei perustunut niinkään pakkoon ja väkivaltaan, kuin ihmisten moraaliseen
sokeuteen ja mukavuudenhaluun, siihen samaan konformismiin, joka aikoinaan sai
kansanjoukon tuomitsemaan Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Asian etuhan vaati
sitä.
Solženitsyn ei
ollut länsimaisen kulttuurin ihailija, mikä kävi ilmi viimeistään hänen
tunnetusta Harvardin puheestaan vuonna 1978.
Moni teki sen
johtopäätöksen, että kyseessä on väärä profeetta, joka vastustaa ainoaa oikeaa
kulttuuria ja nosti Andrei Saharovin Solženitsynin vastakohdaksi ja Venäjän
todelliseksi moraaliseksi esikuvaksi.
Kun Solženitsyn
sitten suurieleisesti palasi Venäjälle, hän jäikin kakkosluokan vaikuttajaksi:
Venäjä näet olikin lähtenyt ainoalle oikealle, länsimaiselle tielle ja hylännyt
omatekoisen profeetan tarjoamat slavofiiliset arvot.
Siltähän se
näytti. Toki Solženitsynin tuntijat kertoivat, ettei kirjailija ole mikään
pimeä antisemiitti tai edes slavofiili, sikäli kuin sillä ymmärretään
demokratian hylkäämistä. Ei siitä välitetty. Hän oli liiaksi moralisti ja
kristitty voidakseen tulla angloamerikkalaisen älymystön hyväksymäksi.
Jälkeenpäin jättiläisiäkin
on aina helppo alentuvasti kritisoida. Eikö muka Solženitsyn ehdottanutkin
slaavilaista (tai venäläistä) liittoa, jossa perinteiset Iso-Venäjä, Vähä-Venäjä
(Ukraina) ja Valko-Venäjä jäisivät yhteen ja liittäisivät valtioonsa vielä
Kazakstanin pohjoisosatkin? Eikö tämä muka ollut suurvenäläistä chauvinismia
puhtaimmillaan?
Ei se ollut,
vaan se oli aikansa oloissa hyvin radikaali skenaario, joka tarkoitti
Neuvostoliiton hajottamista ja luopumista koko imperiumista sellaisena kuin Solženitsyn
sen käsitti. Se esitettiin aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja
sen olemassaolon hylkääminen oli monelle yhtä kuin maanpetos.
Toki kirjailija
säilytti tämän näkemyksensä vielä myöhemminkin, mikä saattoi suututtaa etenkin
ukrainalaisia, jollainen myös Aleksandr Isajevitš selitti ”suuressa määrin”
olevansa sekä sukunsa, että elämänsä perusteella. Harvoja kiinnosti se, että
hän jätti tien avoimeksi myös Ukrainan itsenäisyydelle: kuka uskaltaisi sitä
vastustaa, jos Ukrainan kansa todella sitä haluaisi? Siihen hän ei kyllä
uskonut.
Mutta keskeistä
Solženitsynin profetiassa oli sentään Venäjän kansalle osoitettu kehotus katumukseen
ja itserajoitukseen. Valtio oli ollut pahan palveluksessa ja siis myös sen
kansalaiset. Esimerkkinä kansallisesta katumuksesta hän esitti Saksan.
Tämä on kovin
kaukana siitä, minkä Putin ryösti profeetan sanomasta omaan käyttöönsä: hänelle
kelpasivat läntisen kulttuurin uusimpien hedelmien kiroaminen paskavelliksi ja
jonkinasteinen eristyminen siitä.
Sitäkin paremmin
sopi Putinin tavoitteisiin ajatus Venäläisestä liitosta: Ukraina ja
Valko-Venäjä eivät saa erota toisistaan. Yhdessä niistä voi tulla uuden Venäjän
maiden kokoavan imperiumin ydin.
Putin otti Solženitsyniltä
sen, mitä hänelle sopi ja painoi loput unohduksiin. Kirjailija sopi hyvin hänen
kansallis-valtiolliseen pantheoniinsa Stalinin rinnalle. Venäjän kansan
suuruutta ja sen historiallisia oikeuksia saattoi tukea tälläkin tavalla…
On totta, että
Solženitsyn kritisoi myös Ukrainaa sellaisten alueiden rohmuamisesta, jota
olivat luonteeltaan venäläisiä. Toki hänellä oli näkemykseensä oikeus ja pidän
mahdollisena, että Ukrainan vastuuton kansallisuuspolitiikka oli yksi niistä
tekijöistä, jotka ratkaisevasti vaikuttivat Putinin päätökseen aloittaa
rikollinen hyökkäyssotansa.
Serhii Plohkhy,
johon on vielä palattava, esittää kiinnostavasti Putinin ideologis-poliittisen
kehityksen, jossa myös Solženitsynillä on ollut osansa.
Putinin metodi
on tietenkin nimenomaan eklektinen eikä sen perusteella kannata tehdä pitkälle
meneviä johtopäätöksiä niistä henkilöistä ja heidän ajattelustaan, jotka ovat
saaneet kyseenalaisen kunnian palvella sitä diktaattorin obskurantismia, joka
on hänen valtapolitiikkansa verhona.
Maailmalla parhaiten
tunnettu suomalainen ajattelija on esittänyt, että maailmamme on nyt
jakaantunut kahtia, hyvän ja pahan voimiin ja on siis ilmeisesti luonteeltaan
kiikkulaudan kaltainen: se, mikä edistää toista, heikentää vastaavasti toista.
Tällainen dikotominen
ajattelu sisältää sen korollaarin, että kaikki, mikä edistää omaa asiaa, on
hyvää ja kelpaa mukaan. Se on se vanha totalitarismin ydin, jota Solženitsyn
juuri nousi vastustamaan. Ei tarkoitus pyhitä keinoja eikä valhe muutu totuudeksi,
vaikka valehdeltaisiin vähän enemmänkin.
Väärinkäsitysten
välttämiseksi sanon, että Plokhyn kirja vaikuttaa hyvältä. Anteeksiantamatonta
hutilointia kyllä on kirjoittaa Solženitsynin nimi systemaattisesti muotoon
Solzenitšyn.
> ”Kommunismin valta ei perustunut niinkään pakkoon ja väkivaltaan, kuin ihmisten moraaliseen sokeuteen ja mukavuudenhaluun …”
VastaaPoistaTuohan se taitaa olla syy kaikenlaiseen valtaan. Jos siihen vielä lisätään Niinistön juuri antama kehotus, ollaankin jo pässinä narussa. Niinistöhän opasti harkitsemaan, mitä tietoa ja uskoa levittää, mitä ei.
Ongelmana on vain se, että mistä tietää ja saa sen oikean tiedon ja uskon. Meidän länsimaisen sivistyksemme peruspilari oli tiedon vapaus. Jos vallitsee sensuuri, kuinka kansalaisella on edes teoreettinen vapaus käyttää omia aivojaan?
Meidän nykyisen yhteiskuntamme perusarvo on se, että venettä ei keikuteta. Tähän meitä rohkaistaan tiedotusvälineiden sensuurilla. Tavallisen käyttäjän Internet blokkaa esimerkiksi Venäjän RT:n, ja vie siten ihmiseltä mahdollisuuden itse vertailla ja arvioida tietoa eri lähteistä. Kun ihmiseen ja hänen kykyynsä analysoida asioita ei uskota edes rauhan aikana, niin mitä sitten jää jäljelle ylistetystä demokratiastamme?
Kyse on aste-eroista, kyllä tarkoitus pyhittää keinot, enemmän tai vähemmän, usein on kyse pienemmän pahan linjauksesta. Esimerkiksi: jos on saatu kiinni terroristi, joka tietää, missä päin Jyväskylää on satakiloinen aikapommi tunnin päästä räjähtämässä, niin terroristia poliisit saavat kiduttaa saadakseen pommin sijainnin selville. Kiduttaa saa vaikka terroristin vanhaa äitiäkin, jotta pommi kerettäisi löytää.
VastaaPoistaHelsingistä ei olis niin väliä.
Näissäkin asioissa pyritään vaikuttamaan ihmisten tunteisiin ja vääristää tuota "pienempää pahaa" suuremmaksi. Esimerkiksi eu yrittää nyt rikkoa kirjesalaisuuden ja ihmisten yksityisyydensuojan vetoamalla lasten hyväksikäyttäjien kiinnisaamiseen. Näin sitten kirjesalaisuuden puolustaminen muuttuukin samalla hyväksikäyttäjien suojelemiseksi.
Poistaps. Jyväskylä Suomen rumimpana kaupunkina ei kyllä olisi sen kummempi menetys kuin Helsinkikään. Ihmiset sieltä toki saisi evakuoida kauniimpiin maisemiin.
Minkälaisena Vihavainen pidät Vettenniemen Solženitsyn-teosta? Pidin siitä itse kyllä.
VastaaPoistakr
Pidin minäkin
PoistaTimoakin vanhempana, mutta kuitenkin vain pelkkänä kokemusasiantuntijana väittäisin, että vapaa ajattelu, on vielä harvinaisempaa kuin kriittisemmätkin ovat halunneet uskoa. Jo pelkästään koulutus ja asema yhteiskunnassa ohjaa ajatuksia omiin uomiinsa, puhumattakaan lapsuuden traumoista ja sukuperinteistä. Näihin kun lisää henkisen laiskuuden ja ihan normaalin älyllisen kapasiteetin, niin eipä ihme, että enemmistön on tyydyttävä seuraamaan ns. yleistä mielipidettä, joka taas on hyvin harvoin jos koskaan lähelläkään oikeaa, mutta aina vesittynyttä, ellei peräti eltaantunutta.
VastaaPoistaLuulin hölmönä aikoinani että kun ihminen "saa vain oikeaa ja parempaa tietoa" niin hänen kantansa kyllä muuttuu, ainakin liikahtaa.
VastaaPoistaTähän tietojenkorjaukseenhan suurin osa ns. debateistakin perustuu. Ja artikkeleiden ja tilastojen yms. jakamiseemme.
Optimismiin että saamme meidän näkökulmastamme hölmöläisen ajattelemaan paremmin, kun pilkun paikka tarkentuu.
Mutta niinhän se ei lainkaan mene.
Yleinen mielipide, useimmiten valtamedian yksinkertaistavimmista meemeistä kokoon kasattu, on murtumaton muuri. Koska se on niin turvallinen. Ja koska naapurikin ajattelee niin. Ja koska herättää tunteen kuulumisesta toisiin.
Itseäni eniten pännii se, että tässä maassa itseään radikaaleina pitävät ihmiset jakavat tuon saman iltauutisturvallisuuden.
Sen että maailma ja Suomi on niihin muutamaan hokemaan typistetty.
kr
”Eklektisyys”
VastaaPoistaEklektisyys taitaa olla itsestäänselvyys, koska se vaatii/edellyttää useiden/mahdollisesti kaikkien saatavien lähteiden tiedot ja jopa juorut. Kommunismi taas väitti, että ainoastaan proletaarit ovat oikeita ihmisiä ja talonpojatkin ovat vähän kyseenalaisia (Karl Marx), koska pientalonpojan omaisuus kasvattaa häntä suurtalonpojaksi. Näin syntyikin idea proletariaatin ja talonpoikaisköyhällistön poliittisesta liitosta, joka pitäisi huolta ihmiskunnan kehityksestä. Koska sivistymättömät proletaarit ja köyhät talonpojat eivät osanneet kovin paljon lukea ja kirjoittaa, niin apulaisiksi lupautuivatkin hyvät ihmiset. Näin syntyikin sosialistinen maailmanjärjestelmä, jota ajan kulkuessa ns. hyvät ihmiset eivät pystyneetkään enää ylläpitämään sitä. Se luhistui, koska ns. hyvät ihmiset varastivat kaiken itselleen. Muut saivat haistaa mitä kerkesivät.