Junia johtamassa

 

Konduktöörin muistelmat

 

Johannes Mälkönen, Viimeisellä rajalla. Vapaussoturien huoltosäätiö 1982, 240 s.

 

Tämän muistelmakirjan päähenkilö toimi rautateillä konduktöörinä, jollaien aikoinaan oli kaikissa junissa, myös tavarajunissa. Hän ei ollut vain lippuja syynäävä rahastaja.

Konduktööri eli johtaja(lat. ducere, johtaa)oli junan päällikkö ja vasta 1950-luvulla alkoi rautateillä liikkua junia, joissa sellaisia ei ollut. Moni vanhempi ihminen muistaa vielä termin ”aavejuna”, jolla viitattiin juuri sellaisiin.

Konduktööri on yllättäen sellainen sana, jota ei ainakaan yleiskielessä yritettykään suomentaa. Venäjällähän junilla on päällikkö virkanimikkeeltään, natšalnik (verbistä natšinat/natšat -aloittaa), jonka alaisina on vielä konduktöörejä (konduktor).

Englanninvoittoisessa nykykielessämme on konduktöörin titteli rautateillä säilynyt, vaikka sen sijaan ei kuitenkaan puhuta esimerkiksi tekniikassa semikonduktoreista, vaan puolijohteista, jotka ovatkin aikamme keskeisiä tarvikkeita.

Konduktööri oli kuin kapteeni laivassa ja saattaa vieläkin olla, en tunne nykyisiä systeemeitä. Ilman hänen käskyään ei juna liikkunut eikä pysähtynyt. Se oli tärkeä rooli monessa paikassa niin rauhan kuin sodan aikana.

Mälkönen palveli muun muassa Rajajoella, jonka kautta kulki säännöllinen matkustaja- ja tavaraliikenne ja hän joutui päivittäin käymään myös naapurin puolella.

Kanssakäyminen sujui keskimäärin juohevasti, toisin kuin ensimmäisinä vapaussodan jälkeisinä vuosina, jolloin rajan toisella puolella oli suomalaisista punaisista koostuvia joukkoja, jotka humalapäissään ja joskus kai selvinkin päin saattoivat järjestää melkoisia näytöksiä.

 Niitä kyllä osattiin lavastaa rajan tälläkin puolella esimerkiksi vuonna 1919, kun ryhmä kansanedustajia saapui paikalle tutkimaan oloja. Sanon varmuuden vuoisi, ettei kirja käsittele tätä, vaan myöhempiä aikoja.

Sivumennen sanoen, se porukka rajalla vuoden 1918 aikana ja jälkeen oli aika sekalaista ja suurena ongelmana siellä oli myös karkaaminen. Aate oli monelta pahoin haalistunut. Asiaa valaisevaa sikäläistä arkistoaineistoa on nyt käytettävissä, mutta en ole huomannut sen pohjalta tehdyn vielä vastaavia julkaisuja. Aikanaan ne tulevat.

Joka tapauksessa 1930-luvulla oli jo yleensä rauhallista. Silloin tällöin joku laiton rajanylittäjä sattui vielä tulemaan, vaikka raja nyt oli aivan toisella tavalla vartioitu kuin edellisellä vuosikymmenellä.

Sitä paitsi rautatieliikenne siis kulki ja kansainvälinen kanssakäyminen oli niin sanotusti normaalia, toisin kuin nykyään, vaikka rajan itäpuolella riehui punainen terrori.

Mälkönen osallistui sotiinkin konduktöörinä ja palveli muun muassa talvisodan aikana panssarijunassa. Jatkosodassa hän haavoittui jopa kaksi kertaa samassa ilmahyökkäyksessä ja joutui pois rivistä.

Rauhan aikana työ rautatiellä jatkui ja hänen junansa sai kunnian kuskata myös Hruštšovia ja Bulganinia näiden Suomen-vierailulla. Mälkönen oli konduktöörinä myös siinä junassa, joka joutui Kuurilassa historiamme tuhoisimpaan rautatieonnettomuuteen.

Onnettomuudessa Mälkönen säilytti toimintakykynsä ja organisoi pelastustöitä, joissa saatiin suhteellisen nopeasti junayhteys Tampereelle ja onnettomuuden uhreja alettiin hoitaa jo paikan päällä.

Muistelmiin liittyy myös tarinoita ruhtinaspari Demidovin elämästä ja ruhtinatar Demidovan viimeisistä vuosista Anttolassa ja Visulahdessa. Luokkaretki hovista kanakoppiin oli melkoista alaspäin menoa.

Tämä pikku kirja valottaa osaltaan maamme historiaa vähemmän tunnetusta perspektiivistä, eikä ole vaikka mielenkiintoa.