Kiina, Kiina ja Kiina

 

Suomalaisten ensimmäiset Kiina-kontaktit

 

Juhani Mailasalo, Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa. Reuna Publishing House 2024, 575 s.

 

Kirjoittaja on nuori kiinan kielen maisteri, joka on ottanut tehtäväkseen koota suomalaisten Kiina-kokemukset koko siltä ajalta, joita niitä on ollut.

Itse asiassa niitä ei olekaan vuosisatojen mittaan kovin paljon ollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Göteborgissa majaansa pitävä Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania kyllä suoritti lähinnä 1700-luvun puolella peräti 132 kauppamatkaa ja aluksiakin oli käytössä 37. Mukana oli noin 4000-10000 henkeä, joista kymmenisen prosenttia suomalaisia.

Ruotsalaisen Itä-Intian purjehtija  Gothenburgin kopiokin on takavuosina rakennettu ja se on jopa purjehtinut tuon vaativan reitin. Aikoinaan sen kulkeneista jopa 2000 henkeä kuoli matkalla sairauksin ja onnettomuuksiin.

Kuitenkin ruotsalaiset laivat olivat varsin onnekkaita, vain kahdeksan laivaa tuhoutui, eivätkä merirosvot saaneet saaliikseen ainoatakaan. Hieman ruutia kyllä jouduttiin joskus  polttamaan niitä torjuttaessa.

Laivat olivat sen aikaiseksi hyvin suuria, jopa yli 1000 tonnin vetoisia ja niihin mahtui valtavasti monelle teen juojalle kaivattua eliksiiriä. Myös silkkiä ja posliinia tuotiin ja tavarat huutokaupattiin Göteborgissa. Kiinalaisille taas kelpasi vastineeksi vain hopea.

Mutta millaisia olivat kontaktit itse Kiinassa? Ne olivat aika yksipuolisia ja pinnallisia, sillä Kiina ennen ensimmäistä oopiumisotaa oli sangen sulkeutunut valtakunta, joka oli kieltänyt ulkomaalaisilta kielensäkin opiskelun. Ulkomaalaiset merimiehet saivat tyytyä oleskelemaan omalla alueellaan Kantonin satamassa ja suorat kontaktit kiinalaisiin olivat vähäisiä.

Kuitenkin jo tuoan aikana saatiin aikaan ensimmäinen Kiinaa koskeva suomalainen väitöskirja, jossa tosin itse matka oli pääosassa. Seuraavia saatiinkin sitten odottaa.

1800-luvulla Kiinassa kävivät verrattain monet suomalaiset sotilaat Venäjän armeijan univormuissa ja vuosisadan lopulla sinne saapuivat myös lähetyssaarnaajat.

Sotilaat pistäytyivät yleensä muutamassa rannikkokaupungissa, etenkin Shanghaissa, jonne oli syntynyt tunnettu ulkomaalaiskortteli. Lähetyssaarnaajat tukeutuivat syvällekin Kiinaan ja harjoittivat siellä sivistys- ja humanitaarista työtä evankelioimisen ohella.

Ajan ilmapiirille oli tunnusomaista, että länsimaista sivistystä pidettiin ylivertaisena ja universaalisena ja odotettiin kaikkien kansojen ennen pitkää omaksuvan sen, mukaan lukien kristinuskon.

Juuri lähetyssaarnaajista tuli ensimmäisiä todellisia Kiinan tuntijoita, jotka myös osasivat kieltä sujuvasti ja tunsivat maata laajasti ja syvällisesti.

Tosin lähetystyöntekijöidenkin kielitaito vaihteli. Mukana oli sekä kovapäisiä Herran palvelijoita että todellisia kielineroja, joista eräskin oppi 500 kiinalaista merkkiä jo puolitoista kuukautta kestäneen laivamatkan aïkana, vaikka englannin oppiminenkin oli tehnyt tiukkaa. Sitäkin läheteille ja lähetyssaarnaajille aina opetettiin.

Mitä sotilaisiin tulee, muun muassa amiraaliksi sittemmin kohonnut Oscar von Kraemer ( ks. Vihavainen: Haun kraemer tulokset) kävi Kiinassa useammankin kerran, nimenomaan rannikolla.

Useimmat muut suomalaiset sotilaat sen sijaan saivat tyytyä tutustumaan Mantšuriaan Japanin-sodan aikana. C.G. Mannerheim sai sekä tämän kokemuksen, että myös tutustui perusteellisesti Xinjiangiin halki johtaneen kuuluisan tutkimusmatkansa aikana, jolloin hänen henkensä oli monesti vaarassa.

Kirjan kansikuva muuten esittää Mannerheimia kenraalikuvernööri Sheng Yunin luona päivällisillä. Kuva vaikuttaa manipuloidulta, kun Mannerheim on siinä ulkovaatteissaan ja karvalakki päässä, kun muut vieraat ovat illallispuvuissaan. Tekijä selittää asiaa sillä, että Mannerheim oli tulla hetkellä sairaana.

Kirjoittaja käsittelee asioita sekä teemoittain että kronologisesti ja monet henkilöt tulevat aika laajatikin esille monta kertaa. Tämä ei liene suuri vahinko siksi, että esimerkiksi lähetystyöntekijät ovat useimmille entuudestaan tuntemattomia.

Lähetystyö oli muuten sangen vaarallista ja useampi naispuolinen lähetti menettikin henkensä, ilmeisesti rosvojen kynsissä. Kuitenkin myös koko ilmapiiri muuttui länsimaalaisille paholaisille (yanggguizi) eli pitkänenille (gaobizi) sangen vaaralliseksi jo ennen boksarikapinaa.

Boksarikapinan aikana ottivat kapinalliset eli Harmonian ja oikeudenmukaisuuden nyrkit (”boksarit”) tehtäväkseenkin kaiken ulkomaalaisuuden hävittämisen.

Suomalaiset lähetystyöntekijätkin saivat taistella henkensä edestä jopa kivääri kädessä Shanghain ulkomaalaiskorttelissa ja suomalaisia osallistui myös Venäjän joukoissa kapinan kukistamiseen. Tapahtuiko tuolloin Blagoveštšenskissä kiinalaisten joukkomurha ja oliko kaupungin pormestari silloin suomalainen, ei kirjassa kysytä.

Kapinan kukisti monikansallinen joukko, joka osittain lähti Saksasta kenraali Walderseen johdolla. Läksiäisiksi lausui keisari Wilhelm II kuuluisat sanansa, joiden mukaan rankaisijoiden pitäisi toimia kuin aikoinaan hunnit, jotta kiinalainen ei sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi länsimaalaiseen.

Tuo sana ”hunni” tuli saksalaisille pian taas vastaan brittien propagandassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Jälki oli sitten tosiaankin rumaa, mutta ulkomaalaisten turvallisuus kyllä parani suuresti aina siihen saakka, kunnes uusi sekasorto valtasi maan Kiinan tasavallan aikana 1912-1949.

Varsinaiset tutkimusmatkailijat keskittyivät etupäässä Kiinan reuna-alueisiin, Mongoliana ja Turkestaniin, mutta toki heidänkin työnsä ja asiantuntemuksensa saavutti parhaimmillaan korkean tason. Ennen muutan esille tulee Suomen ensimmäinen Kauko-idän lähettiläs Gustaf Johan Ramstedt, kielinero, joka kirjoitti kiinnostavat muistelmatin. Mannerheimin retkeä selostetaan myös laajasti.

Tämä kirja koostuu sangen kiinnostavista paloista, jotka todistavat kirjoittajan suurta tutkijan ja löytäjän intoa. Siinä ei ole unohdettu taustoitusta, joka usein muodostaakin suurimman osan tekstistä, kuten Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian kohdalla. Se on kuitenkin tehty kiinnostavasti aja asiantuntevasti.

Kiina on suomalaisille ollut suljettu kirja 1800-luvun lopulle saakka ja on sitä itse asiassa useimmille vieläkin. Kuitenkin jo toistasataa vuotta sitten terävänäköisimmät ymmärsivät, että kyseessä on tuleva maailmanalta, jonka kulttuuria olisi opittava ymmärtämään.

Tänä päivää tämä pitää paikkansa enemmän kuin koskaan ennen. Kiinaa opiskellaan nyt yliopistoissa ja hiukkasen jopa peruskoulujen ala-asteilla. On kuitenkin selvää, että meidänkin on syytä oppia ymmärtämään sitä paljon nykyistä paremmin, miellytti se meitä tai ei.

Kiinan kielikään ei ole läheskään niin vaikeaa, kuin kuvitellaan. Aikinaan lukemani ja opiskelemani John De Francisin kiinan kielen oppikirjan (I osa 400 merkkiä) esipuheessa tekijä arvioi, että englanninkielen natiiveille venäjä on noin kaksi kertaa vaikeampaa kuin romaaniset kielet ja kiina taas kaksi kertaa niitä vaikeampaa.

Kun otamme huomioon, miten läheistä sukua englannille romaaniset kielet ovat, ei yhtälö tunnu kovinkaan pelottavalta.

Nyt Suomen nuori polvi kiinaa opiskelemaan!  Venäjää meillä jo hiukan opittiinkin, vaikka senkin osaaminen oli aivan tavattoman vähistä vielä 1970-luvulla, kun itse aloitin sekä venäjän että kiinan opinnot. Jälkimmäiset jäivät kesannolle eikä ihminen eläessään kaikkea ehdikään.

 Poikani sen sijaan saavutti nopeasti vuodessa sujuvan kiinan taidon ja puhuu lisäksi venäjää, saksaa ja monia muitakin kieliä, mutta sama ei kyllä onnistu jokaiselle. Yleensä kiinan kunnolliseen osaamiseen havaittiin suomalaisilta vaadittavan 2-3 vuoden opinnot.

Innostusta maailman ja erityisesti kaukoidän kulttuurien tuntemukseen toivottaisin nykyiselle nuorisolle. Käännöskoneet ja jokapaikan englanti ovat hienoja apuvälineitä, mutta eiväthän ne lainkaan korvaa omalla työllä hankittua asiantuntemusta. Me tarvitsemme sellaista erityisesti juuri kaukoidästä.

Mailasalon kirja on hieno saavutus alallaan ja tietystä toistavuudesta huolimatta se on jopa kiinnostava.