Suomalaisten ensimmäiset
Kiina-kontaktit
Juhani Mailasalo, Suomalaiset
keisarillisessa Kiinassa. Reuna Publishing House 2024, 575 s.
Kirjoittaja on
nuori kiinan kielen maisteri, joka on ottanut tehtäväkseen koota suomalaisten
Kiina-kokemukset koko siltä ajalta, joita niitä on ollut.
Itse asiassa
niitä ei olekaan vuosisatojen mittaan kovin paljon ollut sanan varsinaisessa merkityksessä.
Göteborgissa majaansa pitävä Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania kyllä suoritti lähinnä
1700-luvun puolella peräti 132 kauppamatkaa ja aluksiakin oli käytössä 37.
Mukana oli noin 4000-10000 henkeä, joista kymmenisen prosenttia suomalaisia.
Ruotsalaisen Itä-Intian
purjehtija Gothenburgin kopiokin on takavuosina
rakennettu ja se on jopa purjehtinut tuon vaativan reitin. Aikoinaan sen
kulkeneista jopa 2000 henkeä kuoli matkalla sairauksin ja onnettomuuksiin.
Kuitenkin ruotsalaiset
laivat olivat varsin onnekkaita, vain kahdeksan laivaa tuhoutui, eivätkä
merirosvot saaneet saaliikseen ainoatakaan. Hieman ruutia kyllä jouduttiin joskus polttamaan niitä torjuttaessa.
Laivat olivat
sen aikaiseksi hyvin suuria, jopa yli 1000 tonnin vetoisia ja niihin mahtui valtavasti
monelle teen juojalle kaivattua eliksiiriä. Myös silkkiä ja posliinia tuotiin
ja tavarat huutokaupattiin Göteborgissa. Kiinalaisille taas kelpasi vastineeksi
vain hopea.
Mutta millaisia
olivat kontaktit itse Kiinassa? Ne olivat aika yksipuolisia ja pinnallisia, sillä
Kiina ennen ensimmäistä oopiumisotaa oli sangen sulkeutunut valtakunta, joka
oli kieltänyt ulkomaalaisilta kielensäkin opiskelun. Ulkomaalaiset merimiehet
saivat tyytyä oleskelemaan omalla alueellaan Kantonin satamassa ja suorat
kontaktit kiinalaisiin olivat vähäisiä.
Kuitenkin jo tuoan
aikana saatiin aikaan ensimmäinen Kiinaa koskeva suomalainen väitöskirja, jossa
tosin itse matka oli pääosassa. Seuraavia saatiinkin sitten odottaa.
1800-luvulla
Kiinassa kävivät verrattain monet suomalaiset sotilaat Venäjän armeijan
univormuissa ja vuosisadan lopulla sinne saapuivat myös lähetyssaarnaajat.
Sotilaat pistäytyivät
yleensä muutamassa rannikkokaupungissa, etenkin Shanghaissa, jonne oli syntynyt
tunnettu ulkomaalaiskortteli. Lähetyssaarnaajat tukeutuivat syvällekin Kiinaan
ja harjoittivat siellä sivistys- ja humanitaarista työtä evankelioimisen
ohella.
Ajan
ilmapiirille oli tunnusomaista, että länsimaista sivistystä pidettiin
ylivertaisena ja universaalisena ja odotettiin kaikkien kansojen ennen pitkää
omaksuvan sen, mukaan lukien kristinuskon.
Juuri lähetyssaarnaajista
tuli ensimmäisiä todellisia Kiinan tuntijoita, jotka myös osasivat kieltä
sujuvasti ja tunsivat maata laajasti ja syvällisesti.
Tosin lähetystyöntekijöidenkin
kielitaito vaihteli. Mukana oli sekä kovapäisiä Herran palvelijoita että
todellisia kielineroja, joista eräskin oppi 500 kiinalaista merkkiä jo puolitoista
kuukautta kestäneen laivamatkan aïkana, vaikka englannin oppiminenkin oli
tehnyt tiukkaa. Sitäkin läheteille ja lähetyssaarnaajille aina opetettiin.
Mitä sotilaisiin
tulee, muun muassa amiraaliksi sittemmin kohonnut Oscar von Kraemer ( ks. Vihavainen: Haun
kraemer tulokset) kävi Kiinassa useammankin kerran, nimenomaan rannikolla.
Useimmat muut suomalaiset
sotilaat sen sijaan saivat tyytyä tutustumaan Mantšuriaan Japanin-sodan aikana.
C.G. Mannerheim sai sekä tämän kokemuksen, että myös tutustui perusteellisesti
Xinjiangiin halki johtaneen kuuluisan tutkimusmatkansa aikana, jolloin hänen
henkensä oli monesti vaarassa.
Kirjan kansikuva
muuten esittää Mannerheimia kenraalikuvernööri Sheng Yunin luona päivällisillä.
Kuva vaikuttaa manipuloidulta, kun Mannerheim on siinä ulkovaatteissaan ja
karvalakki päässä, kun muut vieraat ovat illallispuvuissaan. Tekijä selittää
asiaa sillä, että Mannerheim oli tulla hetkellä sairaana.
Kirjoittaja
käsittelee asioita sekä teemoittain että kronologisesti ja monet henkilöt tulevat
aika laajatikin esille monta kertaa. Tämä ei liene suuri vahinko siksi, että
esimerkiksi lähetystyöntekijät ovat useimmille entuudestaan tuntemattomia.
Lähetystyö oli
muuten sangen vaarallista ja useampi naispuolinen lähetti menettikin henkensä,
ilmeisesti rosvojen kynsissä. Kuitenkin myös koko ilmapiiri muuttui länsimaalaisille
paholaisille (yanggguizi) eli pitkänenille (gaobizi) sangen
vaaralliseksi jo ennen boksarikapinaa.
Boksarikapinan
aikana ottivat kapinalliset eli Harmonian ja oikeudenmukaisuuden nyrkit (”boksarit”)
tehtäväkseenkin kaiken ulkomaalaisuuden hävittämisen.
Suomalaiset lähetystyöntekijätkin
saivat taistella henkensä edestä jopa kivääri kädessä Shanghain
ulkomaalaiskorttelissa ja suomalaisia osallistui myös Venäjän joukoissa kapinan
kukistamiseen. Tapahtuiko tuolloin Blagoveštšenskissä kiinalaisten joukkomurha
ja oliko kaupungin pormestari silloin suomalainen, ei kirjassa kysytä.
Kapinan kukisti
monikansallinen joukko, joka osittain lähti Saksasta kenraali Walderseen
johdolla. Läksiäisiksi lausui keisari Wilhelm II kuuluisat sanansa, joiden
mukaan rankaisijoiden pitäisi toimia kuin aikoinaan hunnit, jotta kiinalainen
ei sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi länsimaalaiseen.
Tuo sana ”hunni”
tuli saksalaisille pian taas vastaan brittien propagandassa ensimmäisen maailmansodan
aikana.
Jälki oli sitten
tosiaankin rumaa, mutta ulkomaalaisten turvallisuus kyllä parani suuresti aina
siihen saakka, kunnes uusi sekasorto valtasi maan Kiinan tasavallan aikana
1912-1949.
Varsinaiset tutkimusmatkailijat
keskittyivät etupäässä Kiinan reuna-alueisiin, Mongoliana ja Turkestaniin,
mutta toki heidänkin työnsä ja asiantuntemuksensa saavutti parhaimmillaan korkean
tason. Ennen muutan esille tulee Suomen ensimmäinen Kauko-idän lähettiläs
Gustaf Johan Ramstedt, kielinero, joka kirjoitti kiinnostavat muistelmatin.
Mannerheimin retkeä selostetaan myös laajasti.
Tämä kirja koostuu
sangen kiinnostavista paloista, jotka todistavat kirjoittajan suurta tutkijan
ja löytäjän intoa. Siinä ei ole unohdettu taustoitusta, joka usein muodostaakin
suurimman osan tekstistä, kuten Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian kohdalla.
Se on kuitenkin tehty kiinnostavasti aja asiantuntevasti.
Kiina on
suomalaisille ollut suljettu kirja 1800-luvun lopulle saakka ja on sitä itse
asiassa useimmille vieläkin. Kuitenkin jo toistasataa vuotta sitten terävänäköisimmät
ymmärsivät, että kyseessä on tuleva maailmanalta, jonka kulttuuria olisi opittava
ymmärtämään.
Tänä päivää tämä
pitää paikkansa enemmän kuin koskaan ennen. Kiinaa opiskellaan nyt yliopistoissa
ja hiukkasen jopa peruskoulujen ala-asteilla. On kuitenkin selvää, että meidänkin
on syytä oppia ymmärtämään sitä paljon nykyistä paremmin, miellytti se meitä
tai ei.
Kiinan kielikään
ei ole läheskään niin vaikeaa, kuin kuvitellaan. Aikinaan lukemani ja
opiskelemani John De Francisin kiinan kielen oppikirjan (I osa 400 merkkiä)
esipuheessa tekijä arvioi, että englanninkielen natiiveille venäjä on noin
kaksi kertaa vaikeampaa kuin romaaniset kielet ja kiina taas kaksi kertaa niitä
vaikeampaa.
Kun otamme
huomioon, miten läheistä sukua englannille romaaniset kielet ovat, ei yhtälö
tunnu kovinkaan pelottavalta.
Nyt Suomen nuori
polvi kiinaa opiskelemaan! Venäjää
meillä jo hiukan opittiinkin, vaikka senkin osaaminen oli aivan tavattoman
vähistä vielä 1970-luvulla, kun itse aloitin sekä venäjän että kiinan opinnot.
Jälkimmäiset jäivät kesannolle eikä ihminen eläessään kaikkea ehdikään.
Poikani sen sijaan saavutti nopeasti vuodessa sujuvan
kiinan taidon ja puhuu lisäksi venäjää, saksaa ja monia muitakin kieliä, mutta
sama ei kyllä onnistu jokaiselle. Yleensä kiinan kunnolliseen osaamiseen havaittiin
suomalaisilta vaadittavan 2-3 vuoden opinnot.
Innostusta
maailman ja erityisesti kaukoidän kulttuurien tuntemukseen toivottaisin nykyiselle
nuorisolle. Käännöskoneet ja jokapaikan englanti ovat hienoja apuvälineitä,
mutta eiväthän ne lainkaan korvaa omalla työllä hankittua asiantuntemusta. Me
tarvitsemme sellaista erityisesti juuri kaukoidästä.
Mailasalon kirja
on hieno saavutus alallaan ja tietystä toistavuudesta huolimatta se on jopa
kiinnostava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.