Venäjä liittolaisena

 

Hyvän imperiumin ylistys

 

J.Y. Simpson, The Self-Discovery of Russia. George H. Doran Company, New York 1916, 227 s.

To Russia

Merciful in VIctory

Patient and calm in tribulation

and with the vision

to act and to endure

(Kirjan motto)

 

J.Y. Simpson (1873-1934), oli skottilainen kirjailija, luonnontieteilijä, diplomaatti, elämäkertakirjailija ja teologi. Englantilaisen wikipedian mukaan hänellä oli merkittävä rooli Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden saamisessa I maailmansodan jälkeen.

Jälkimmäistä asiaa en ole nähnyt meillä huomioitavan ja käytänkin tässä aivan ensin tilaisuutta kiittääkseni maani puolesta. Ei pienillä kansoilla koskaan ole liikaa ystäviä, kuuluivatpa ne mihin järjestöön tahansa.

Hyvä oin myös muistaa, että ystävyydelläkin on aina reunaehdot: ei se ole rajattomasti ja muusta ympäristöstä irrallaan vaikuttava voima

Venäjään Simpson oli tutustunut muun muassa tekemällä pitkän Siperian-matkan, josta hän kirjoitti kirjan.

Ensimmäisen maailmansodan ympärysvallat eli ns. Entente-maat olivat vanhojen perivihollisten ryhmä, joka nyt oli keskittänyt voimansa Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Venäjän ja Englannin suhteet olivat olleet kireät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ja jo lähellä sotaakin.

Demokraattinen ja perinteisesti puolalaismielinen Ranska taas oli ideologialtaan syvästi vihamielinen Venäjälle, autokraattiselle kansojen vankilalle. Englannin ja Ranskan monisatavuotisesta ja ikuiselta näyttäneestä konfliktista ei tässä tarvitse erikseen mainitakaan.

Kun ”venäläinen höyryjyrä” saatiin Länsi Euroopassa omalle puolelle siinä valtavassa maailmansodassa, jota koko inhimillinen nerous ja typeryys yhdistettyinä keskittyivät valmistelemaan viime vuosisadan alussa, oli tietenkin paikallaan löytää siitä mahdollisimman paljon hyvä puolia.

Tietenkin niitä löytyi. Venäjällä on aina ollut kyky sekä hankkia leppymättömiä vihamiehiä että hurmata vieras omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Hurskas ja ilmeisen hyväuskoinen Simpson näyttää olleen erityisen sopiva kertomaan anglosaksiselle maailmalle Venäjän erinomaisuudesta.

Siinähän oli tehtävää, sillä amerikkalaisen vapausideologian näkökulmasta venäläinen autokratia oli vanhastaan leimautunut taantumuksen tukipylvääksi koko Euroopassa ja syystä olikin. Myös Siperia vankisiirtoloiden maana oli George Kennanin (vanh.) ja hänen perustamansa yhdistyksen ansiosta tullut epävapauden ja mielivallan symboliksi.

Brittiläiseen imperiumiin verrattuna Venäjässä taas ei ollut mitään periaatteellista moittimista: samaa imperialismiahan sekin harjoitti, vaikka ei merten takana, mikä taas teki siitä Englannille suhteellisen vaarattoman.

Simpsonin vuonna 1915 kirjoittama kirja lähtee tietenkin siitä, että ympärysvallat voittavat ja Venäjä on yksi niiden joukossa. Muunlaiset oletukset olisivat olleet yksinkertaisesti mahdottomia.

Niinpä Simpson käsittelee Puolan kysymystä lähtien siltä pohjalta, että vuonna 1915 annettu lupaus autonomiasta tultaisiin pitämään. Hänen mielestään Venäjän kansa oli niin tiukasti lupauksen takana, että seuraisi vallankumous, jos se petettäisiin.

Muuten kirjoittaja ei lainkaan nosta esille vallankumouksen mahdollisuutta, vaikka Pertti Luntisen referoimat ranskalaisen tiedustelun raportit Pietarista pitivät sitä yhtenä suurena kysymyksenä: kestäisikö Venäjän yhteiskunta suursotaa?

Simpson ei tietenkään kirjoittanut kirjassaan raporttia hallitukselleen, vaan ositti sen suurelle yleisölle, mutta hän näyttää myös olleen aidosti sitä mieltä, että Venäjän kansa on tavattoman yksimielisesti kansallisen sotansa kannalla. Sota oli saanut ihmeitä aikaan.

Sivumennen sanoen, hän uskoi myös Venäjän armeijan tavattomaan yhteishenkeen ja jopa demokraattisuuteen (!). Miehistön ja upseerien suhde oli suorastaan herttainen, mikä heijastui puhetavassakin. Ylittämätön lienee kuitenkin kirjoittajan johtopäätös, jota on pakko siteerata sanatarkasti: The Russian army is the greatest democracy in the world.

Mitä Puolan tulevaisuuteen tuli, se saisi taas autonomian Venäjän yhteydessä ja siihen liitettäisiin myös Saksan aikoinaan anastamat alueet. Danzigin käytävä merelle olisi välttämätön. Puolan kysymys oli ennen muuta venäläis-puolalainen, eikä kansainvälinen kysymys.

Suuri ongelma olivat juutalaiset, jotka olivat kieleltäänkin miltei saksalaisia ja vaarallinen, epäkansallinen elementti. Sen suvaitseminen olisi ”kansallinen rikos” ja ”itsemurha”. Mihin 2,3 miljoonaa juutalaista sitten menisi, jäi avoimeksi. Kenties Saksaan ja etenkin Amerikkaan, jonne heitä oli jo paljon siirtynytkin?

Mitä tulee esimerkiksi Ukrainaan, Suoneen ja Baltian maihin, niistä ei kirjassa puhuta mitään, lukuun ottamatta sitä, että Venäjällä oli Britannian tarvitsemia suuria metsävaroja muun muassa Suomessa. Sehän kuului tietenkin keisarikuntaan.

 Saksa sen sijaan oli ottanut tavoitteekseen noiden alueiden, Ukrainan, Puolan, Suomen ja Baltian maakuntien irrottamisen Venäjän keisarikunnasta. Toki sillä oli niitä varten omat suunnitelmansa, ei sotaa hyvin vuoksi käyty.

Muuan tekijää tavattomasti innostaneista asioista on kieltolaki, joka astui voimaan heti sodan alettua. Sen siunauksellisia vaikutuksia hän ei lakkaa ylistämästä ja esittelemästä tilastojen voimin. Myös väestön ylivoimainen enemmistö on kieltolain kannalla. Venäjän raitistuminen on todellinen vallankumous! Se on edellä Englannista ja muusta lännestä!

Aikansa tärkeä kysymys oli Konstantinopolin kohtalo. Kuten tunnettua, Venäjälle oli sodassa luvattu Turkin salmet, minkä paljastuminen keväällä 1917 koitui väliaikaisen hallituksen ministerin ja suuren Suomen ystävän Pavel Miljukovin kohtaloksi. Radikaalit pilkkasivat häntä nimellä Miljukov-Dardanellski.

Mutta Konstantinopolin valloitus oli ollut Venäjän tavoitteena jo Katariina II:sta lähtien ja sen ”hengellisestä” merkityksestä kehittelivät erilaiset, lähinnä sekopäiset filosofit mahtavia teorioita.

Tässä kirjassa selostetaan laajasti ruhtinas Trubetskoin näkemyksiä, jotka ovat taas Venäjällä suuressa suosiossa ”euraasialaisen aatteen” takia, vaikka Konstantinopolista taidetaankin jo olla hiljaa.

Konstantinopoli tai paremminkin Turkin salmet olivat joka tapauksessa Venäjälle ”kodin lukko”, jonka avain oli vieraan käsissä, kuten kirjoittaja asian muotoilee. Toinen samanlainen lukko olivat tietenkin Tanskan salmet, mikä jostakin syystä jäi käsittelemättä.

No, toki Musta meri oli jäätymätön, millä tuohon aikaan oli paljon nykyistä suurempi merkitys. Joka tapauksessa kirjassa arviotiin, että Venäjän uusi aikakausi oli alkamassa sodan jälkeen. Ensin oli ollut Kiovan ja sitten Moskovan Venäjä, nyt oli olemassa Pietarin Venäjä. Sen muuttuminen Konstantinopolin Venäjäksi palauttaisi vanhan Bysantin, joka oli Venäjän todellinen alkukoti ja sen kristillisyyden kehto.

Teologissävyinen huuhaa, jota kirjoittaja lainaa useastakin lähteestä, todistelee Venäjän tavatonta demokraattisuuttakin ja tulevan valloituksen hengellistä luonnetta. Mitä Brittiläiseen imperiumiin tulee, sen ei tarvinnut tuntea etujaan uhatuiksi, sillä sehän hallitsi sekä Suezia että Gibraltaria eikä Venäjä sitä paitsi ollut merivalta: sillä oli jo riittävästi maata.

Tämä kirja tietenkin vanheni perusteellisesti ja alusta loppuun jo yhden vuoden kuluessa, vuoden 1917 Helmikuun vallankumoukseen tultaessa.

Venäjä, jonka ystävällisyys, patrioottinen yksimielisyys, urhoollisuus ja mielenjalous olivat hurmanneet uskonnollishenkisen englantilaisen raittiusmiehen, muuttui yhdellä iskulla mielettömäksi ja säälimättömäksi kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, jota kuvaamaan hyvin sopivat Puškinin sanat venäläisestä kapinasta.

Konstantinopolin Venäjän sijasta saatiin uudelleen keskiaikaisen Moskovan Venäjän uusi versio ja raitistumisen vallankumouskin söi lapsensa 1920-luvulla, vaikka viinapirua yritettiinkin aluksi vielä pitää aisoissa.

Vastoin odotuksia Venäjän imperiumi hajosi kuin hajosikin, vaikka Saksa ei voittanut sotaa. Se kuitenkin voitti Venäjän. Millainen olisi ollut maailma ja Suomenkin kohtalo, mikäli Venäjä olisi jaksanut pysyä voittajavaltojen riveissä, voimme vain kuvitella.

Suomessakin oli niitä, jotka panivat toivonsa ympärysvaltoihin ja niiden ”demokraattisuuteen”. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tuon demokraattisuuden merkitys oli ja on aina suhteellista ja olosuhteusta riippuvaa.

Suurvaltojen koalitiot eivät muodostu ideologioiden perusteella, kuten tiedämme jo ristiretkiajan historiasta.

Kuten ensimmäisessä, myös toisessa maailmansodassa voitti vain osittain demokratia. Molemmissa voitti oman osuutensa myös kommunismi, jonka varjolla venäläinen imperialismi kauan hallitsi Itä-Eurooppaa, vaikka Turkin salmet jäivätkin siltä saamatta.

Nyt miljoonakaupunki Istanbul olisi Venäjälle jo aivan liian suuri pala, huolimatta siitä, mitä joku menneisyydessä elävä Žirinovski vielä äskettäin suustaan päästelin.

Ja yleisessä maailman paluussa keskiaikaan on myös Hagia Sofia, josta venäläiset mystikot aikoinaan niin innoittuneesti haaveilivat, muutettu jälleen moskeijaksi.