Totuuden mies

 

Totuus, ankara totuus

 

Dostojevski, F.M., Kellariloukko (Записки из подполья, 1864) kääntänyt Valto Kallama ja Vieras rouva, kääntänyt Juho Ahava. Ex Libris 1972 (1864)

 

 Maailmankirjallisuuden kuuluisimpia ihmisvihaajia on Kellariloukon sankari, nelikymmenvuotias pikkuvirkamies, joka aivan ilmeisesti joutuu elämään palkallaan, ilman lahjuksia ja viettää aikaansa surkeassa kellariloukossa, jossakin heinätorin ja Meštšanskaja-katujen tienoilla kuten erinäiset muutkin Dostojevskin henkilöt.

Nikolai Tšernyševski katsoi, että tuon ajan ihmiset voitiin jakaa kahteen ryhmään, niihin, joilla oli varaa syödä kerran viikossa lihakeittoa ja niihin, joilla ei ollut. Palvelija tuolla kurjimuksella sentään on, mutta hänkin halveksii isäntäänsä.

Kellariloukon asukas kuuluu ilmeisesti noihin kasvissyöjiin ja on sitä paitsi incel, käyttääksemme modernia ilmausta. Hän in peräkammarin poika, äärimmäisen introvertti ja estynyt. Kaiken kukkuraksi hän rakastaa intohimoisesti totuutta.

Valkoisen miehen nerous ja tarmo oli 1860-luvulla parhaillaan luomassa maanpäällistä paratiisia, jossa kaikille olisi aineellista hyvää lähes rajattomasti ja jossa jokainen käyttäytyisi oman rationaalisesti ymmärretyn etunsa mukaisesti.

Itse asiassa tuo käyttäytymisen rationaalisuus olikin selviö: se oli yhtä vastaansanomattomasti tosi kuin aritmetiikan väite, jonka mukaan kaksi kertaa kaksi on neljä. Ihmisen oli lopultakin pakko tavoitella omaa mielihyväänsä, kun asioita tulkitsi tarpeeksi kauan, se löytyi aina kaiken takaa.

Kyseessä oli käyttäytymisen perusta samassa mielessä kuin gravitaatio selitti Newtonille maailmankaikkeuden. Itse asiassa edes tahtoa ei ollut olemassa. Kaikkialta löytyi vain syitä ja välttämättömyyttä.

Näin opetti ajan suuri viisaus, eritoten anglosaksinen utilitarismi. Edistyksen suurena symbolina tulee kirjassakin esille Kristallipalatsi, Lontooseen vuoden 1851 maailmannäyttelyyn rakennettu lasista ja raudasta koostuva ihmeellinen rakennelma, joka jo sellaisenaan symbolisoi uutta, rationaalista aikaa ja sen loistoa. Nyt sitä on muistona vain metroaseman nimi.

Kellariloukon asukki sen sijaan näkee ympärillään vain mielettömyyttä: ikuiseksi sanottu Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen liitto oli hajonnut veriseen sotaan, Euroopassa sodittiin naurettavan Schleswig-Holsteinin takia. Mielettömyys paistoi kaikkialta. E

Ja kuitenkin edistysväki nauroi ajatukselle, jonka mukaa ihminen tavoittelisikin jotakin muuta kuin omaa mielihyväänsä.

Kellarilukon asukki on jo sellaisenaan elävä todiste koko tämän maailmankuvan falskiudesta. Hän ei tavoittele mielihyvää, vaan totuutta, vaikka se merkitsisikin kärsimystä ja mielipahaa, kuten myös tapahtuu.

Kaiken takana on ylenmääräiseksi paisunut ego, joka on äärimmäisen herkkä loukkauksille. On tuskin mitään asiaa, jossa hän ei näkisi ihmisarvoaan loukattavan. Tyhjänpäiväisten idioottien valheellinen ilo ja itsetyytyväisyys herättää hänen aggressionsa, eikä hän jätä käyttämättä tilaisuutta osoittaa kaikille päin naamaa näiden vähäpätöisyyden ja ala-arvoisuuden.

Nämä itsetyytyväiset herrat perustavat koko olemassaolonsa valheellisuudelle ja, mikä pahinta, kuvittelevat olevansa suuestikin Kellariloukon asukasta parempia. Tämän elämänsisällöksi muodostuu ajatus kostosta, joka lopultakin jää puolitiehen, mutta on edes tyhjää parempi.

Kaikkein kaameimman konnuutensa päähenkilö tekee itse asiassa prostituoidulle, jonka eteen hän maalailee kuvaa siitä, miten lähellä olisi jalompi elämä, johon sankari tätä kutsuu suloisilla sanoilla, muuttuen herran enkeliksi. Itse asiassa hän toimiikin hyvässä uskossa ja ihastuu omaan hyvyyteensä.

Lopulta paljastuu totuus ja se tarkoittaa, että tämä moralisti ja hieno ihminen on itse asiassa suuri lurjus, joka totuudelliselle kutsumukselleen uskollisena pyrkii loukkaamaan uhriaan mahdollisimman verisesti.

Tämän kuitenkin onnistuu palauttaa maksu antamastaan rakkauden osoituksesta. Tuo kellariloukkolainen totuuden palvelija on turhaan yrittänyt rahalla banalisoida pyyteettömän lahjan.

Kuten tunnettua, Dostojevski edelsi Freudia tuhotessaan ylpeän eurooppalaisen hengen omakuvan ihmisyyden uutena ja entistä korkeampana asteena. Hänen obsessionsa ei ollut seksuaalisuus, vaan lahjomaton pyrkimys totuuteen.

Totuus sinänsä ei kuitenkaan ole asia, joka olisi niin paljon kaikkea muuta arvokkaampi, että sen voisi sallia työntävän syrjään kaiken muun.  Meidän suomalaisten tuntuu joskus olevan erityisen vaikeaa ymmärtää tätä. Meissä taitaa olla aika lailla kellariloukon henkeä.

Kellariloukon piirtämä irvikuva luonnevikaisesta totuuden etsijästä, jota ajaa eteenpäin kauna ja viha, on epäilemättä syntynyt todellisuuden pohjalta ja tänäänkin se on löydettävissä.

Päähenkilöltä puuttuu kaikki kyky sovitella ja antaa anteeksi. Huumori on hänelle ilmeisen tuntematon asia. Eivätkö nuo entiset koulutoverit itse asiassa olleet varsin huvittavia kaikessa itsetärkeydessään ja tyhjänpäiväisyydessään? Miksei niille voinut vain hymyillä tai vaikkapa sitten nauraa?

Useimmat pystyvätkin niin tekemään, kellariloukon loukattu asukas ei. Joka tapauksessa myös hän kuuluu todellisuuteemme ja ylistäessämme aikakautemme suuria saavutuksia, saamme olla varuillamme: virallisen falskiuden ja jokapäiväisen typeryyden ulkopuolella on aina olemassa myös toisenlaista ja vielä suurempaa typeryyttä.

Dostojevski viittasi Yhdysvaltojen sisällissotaan ja Tanskan ja Preussin sotaan. Meillä on nyt Ukrainan sota, elokapinalliset, vegaanit ja piru ties mitä. Rationaalinen oman edun tavoittelu olisi varmaankin suurelle enemmistölle suorin tie onneen, mutta eihän sitä edes haluta.