Sotakronikka
Serhii Plokhy, Historian
paluu. Venäjän sota Ukrainassa. Suomentaneet Ilkka Rekiaro ja Tapio Kokko.
Docendo 2024, 458 s.
Serhii Plokhy on
Neuvostoliitossa syntynyt ja kasvanut ukrainalainen historioitsija, joka
1990-luvun alussa muutti länteen. Hänen tieteellinen työnsä on suuntautunut
etenkin Ukrainan vanhempaan historiaan.
Tämän kirjan
otsikko viittaa tietenkin siihen tunnettuun ajatukseen ”historian lopusta” eli
liberaalien arvojen lopullisesta voitosta, josta Francis Fukuyama kirjoitti
1990-luvun alussa.
Ukrainan sota,
yhdessä monien muiden ilmiöiden kanssa, on osoitus siitä, miten nuo arvot ovat
nyt joutuneet yhä useampien tahojen hylkäämiksi ja jopa aseellisen taistelun
kohteiksi.
Kirjoittaja
esittää ensin lyhyen historiallisen katsauksen Venäjän kehitykseen ja Ukrainan sekä
Ukrainan kysymyksen syntyyn, erityisesti Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa.
Sen jälkeen
kuvataan ukrainalais-venäläisen konfliktin syntyä ja syvenemistä ja lopulta
varsin yksityiskohtaisesti sotatoimia ja yrityksiä rauhan saavuttamiseksi.
Euromaidanin ”arvokkuuden
vallankumous”, Krimin kaappaaminen ja Itä-Ukrainassa masinoitu aseellinen konflikti
selostetaan suhteellisen laajasti.
Monet asiathan
jäävät yhä avoimiksi, kuten esimerkiksi Maidanin murhat, joissa tarkka-ampujien
uhreina kuoli yli sata ihmistä. Tämän ”taivaallisen sotnian” merkitys Ukrainan
henkiselle ilmastolle ei tule erityisemmin esiin, vaikka se epäilemättä oli.
valtava.
Joka tapauksessa ukrainalais-venäläinen konflikti
vuosikymmenen ajan eskaloituessaan muutti yhä rajummin myös kansojen välisiä suhteita,
jotka mielipidetutkimusten mukaan olivat aikaisemmin sangen hyvät.
Venäjän
aloittama hyökkäyssota ja ehkäpä erityisesti sen perusteluiden valheellisuus
tekivät sitten Ukrainasta ennennäkemättömän yhtenäisen.
Suomessa on
puhuttu talvisodan ihmeestä ja kaikin mokomin voitaisiin myös puhua Ukrainan
ihmeestä. Asiat, jotka monesta näyttivät itsestäänselvyyksiltä, osoittautuivatkin
olevan jotakin aivan muuta. Nythän tuo uusi käsitys taas vuorostaan alkaa näyttää
itsestäänselvyydeltä.
Talvisodan
historiaa tuntevalle paralleeleja tulee vastaan jatkuvasti. Kuten tunnettua, Neuvostoliitto
ilmoitti aikoinaan, että puna-armeija tulee Suomeen sen kansan ystävänä ja
vapauttajana eikä suinkaan vihollisena.
Propagandassa
Suomi kuvattiin valkokaartilaiseksi helvetiksi, jossa työläiset ja köyhät talonpojat
olivat armottoman sorron alaisina. Cajanderin punamultahallitusta kuvattiin
länsiliittoutuneiden marionetiksi, joka tahallaan provosoi sodan isäntiensä
iloksi.
Talvisodassa
hyökkääjän argumentaation kivijalka oli Kuusisen hallitus, jonka selitettiin
perustetun kapinaan nousseen kansan ja sotilasosastojen toimesta.
Tämä hallitus solmi
sitten välittömästi avunanto- ja ystävyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja
pyysi puna-armeijan apua entistä hallitusta kannattavien joukkioiden
kukistamiseksi ja rauhan palauttamiseksi.
Suuren ystävyyden
kunniaksi uuden hallituksen johtamalle Suomelle jopa lahjoitettiin koko
kansallisesti karjalainen Itä-Karjala, joka oli alueeltaan 20 kertaa suurempi,
kuin kannaksella Neuvostoliitolle luovutettu alue.
Ukrainassa ei
vastaavaa nukkehallitusta perustettu Kiovaan, vaikka sellaisia oli kyllä
vallatuilla alueilla. Myöskään vastaavaa huomenlahjaa ei annettu. Eihän
sellaista ollut saatavissakaan.
Muuten tarinassa
on tavattomasti yhteisiä piirteitä. Yksi niistä oli, ettei hyökkäystä saanut
kutsua sodaksi. Kyseessähän oli vain sotilaallinen erikoisoperaatio, jolla oli
rajoitettu kohde ja tavoite: se oli maan hallitus ja sen muodostama
sotilaallinen uhka.
Ukrainan kansan
oletettiin kannattavan erikoisoperaatiota ainakin venäläisenemmistöisillä
alueilla ja asevoimien halua ja kykyä turhaan vastarintaan epäiltiin.
Selvänä joka
tapauksessa pidettiin, ettei Ukrainasta ollut hyökkäystä vastustamaan. Näin
uskottiin myös lännessä ja varauduttiin sissisotaan, jota olisi voitu käydä maan
miehittämisen jälkeen.
Hyökkäys oli
tarkoitettu lamauttavaksi iskuksi, joka samaan aikaan tulisi monelta suunnalta.
Sellaisen torjumiseen ei vähäväkisellä vastustajalla arvioitu olevan mitään
edellytyksiä enempää Suomessa vuonna 1939 kuin Ukrainassa vuonna 2022.
Toisin kävi.
Kirjoittaja ei pysähdy miettimään, mikä viime kädessä sai ihmeen aikaan.
Tosiasia joka tapauksessa on, ettei mistään kansannoususta tai hyökkääjän
tukemisesta ollut merkkiäkään enempää talvisodassa kuin Ukrainan sodassa.
Luulen, että
Zelenski osui asian ytimeen korostaessaan eräässä puheessaan, että totuus oli
puolustajan puolella. Hyökkääjän selitykset sille, mitä se oli tekemässä, poikkesivat
siinä määrin jokaisen näkemästä totuudesta, ettei se voinut olla
raivostuttamatta sen uhreja.
Ukraina oli
ollut poliittisesti jakaantunut maa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Kuitenkin myös itäosissa tunnettiin huomattavan suurta solidaarisuutta Kiovan
hallitukselle siitäkin huolimatta, että se typerästi julisti ukrainan maan
ainoaksi viralliseksi kieleksi, mikä loukkasi monimiljoonaisen venäjänkielisen
väestön oikeuksia.
Konflikti
Venäjän kanssa ja aivan erityisesti sen aloittama sota hitsasivat hajanaisen
väestön yhteen, kuten sodissa yleensäkin tapahtuu. Ei tosin ole vielä tiedossa,
miten kauan tämä ilmiö kestää sodan jälkeen, onhan sotienkin joskus päätyttävä.
Miksi pyrkimykset
sopimukseen ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet, on kysymys, joka
herättää intohimoja ja villejä teorioita ulkomaillakin. Plokhy tulkitsee asiaa
ukrainalaisesta näkökulmasta ja viittaa niihin vaaroihin, joita maan federalisointi
toisi tullessaan.
Ne voi ottaa
vakavasti, sen sijaan kieltäytyminen neuvottelujen jatkamisesta Butšan julmuuksiin
viitaten ei ole vakuuttavaa. Sodissa tapahtuu raakuuksia, jotka saattavat
täyttää jopa kansanmurhan tunnusmerkit.
Niitä ei voi pyyhkiä
olemattomiin korottamalla tekijät kaartinjoukkojen sotilaiksi, kuten Putin Butšassa
teki, mutta niiden käyttäminen rauhanneuvottelujen keskeyttämisen perusteena on
liian naiivia vakuuttaakseen ketään.
Kaikki kestää
aikansa. Talvisodan yksimielisyys ei ollut ikuista. Jatkosodan jälkeen sillä
oli yhä vaikutusta, mutta se oli jo 1940-luvulla saanut valtakunnallisessa
politiikassa pahan särön.
Stalinin ja Molotovin valheet nieli kuitenkin sitten
suomalainen älymystö vielä niin myöhään kuin1970-luvulla. Tragedia oli saanut
jälkinäytökseksi farssin.
Plokhyn kirja on
kirjoitettu sodan yhä kestäessä. Se tarjoaa yhä ajanmukaisen katsauksen siihen,
mitä Ukrainassa tapahtui ja sen perusteella voi ymmärtää myös nykyisyyttä.
Tulee olemaan
kiinnostavaa, miten Ukraina kehittyy sodan jälkeen. Joka tapauksessa voimme
olla varmoja siitä, että se jää suureksi kansalliseksi tarinaksi, jonka
merkitystä ei voida yksipuolisilla julistuksilla tai edes sotilasmahdilla hävittää.
Kilpailevia tulkintoja toki tulee riittämään.
Kirjan toimittajalle
vielä terveisiä: triljoona tarkoittaa miljardia miljardia (1000,000,000,000,000,000).
Kannattaa miettiä, onko sellaisella mitään käyttöä, ellei kyse ole
tähtitieteestä.
Olen huomannut, että putinin toteamus: "Venäjän rajat eivät pääty minnekkään", saa huomattavaa kannatusta venäläisten keskuudessa. Olen keskustellut muutamankin venäläisen kanssa mm. Venäjän naapurivaltojen olemassaolo-oikeudesta. Usein huomio on se, että väitetään mm. Balttianmaiden olevan keinotekoinen valtiokooste, Valko-Venäjää, kuin Ukrainaakaan ei ole olemassa. Suomalaisena en kuitenkaan ole kuullut suoranaista Suomen venäläistämisajatusta ko. keskusteluissa: olivat väitteineen yhtä heppoisia kuin myös ruumiillisestikin: ja usein tukevasti vodkaa nauttineita.
VastaaPoistaOlen kuitenkin usein ollut tilanteessa, kun peruskohtelias/ystävällinen venäläinen on muutaman liikalasillisen jälkeen ryhtynyt uhoavaksi paskiaiseksi. Se ei ole samanlaista uhoa, mitä suomalaisissa on havaittavissa.
Venäläisissä on kyllä selkeästi aina havaittavissa se illanistujaisten vaihe, jolloin ihmisillä lähtee ns. lapasesta. Tässä vaiheessa kannattaa sitten tehdä päätös, että kiinnostaako hyppy tuntemattomaan vaiko siirtyminen esim. kotiin tai johonkin hiljaisempiin hippaloihin.
PoistaJuuri näin. Venäläisillä on tapana kurlata kunnolla, kun kurlataan.....
PoistaNiin sehän on tämä tyyppi joka oli Lex Fridmannin kanavalla: https://youtu.be/qa-wl8_wpZA?si=YrT873au5moT649e
VastaaPoistaTapio kitjoitti: "Olen kuitenkin usein ollut tilanteessa, kun peruskohtelias/ystävällinen venäläinen on muutaman liikalasillisen jälkeen ryhtynyt uhoavaksi paskiaiseksi". Niin olen minäkin, valitettavasti.. Kirjoitin siitä blogin "Mitä vikaa meissä muka on, Ilmari Janovitsh?" https://ilmarischepel.livejournal.com/18812.html
VastaaPoistaMinä olen törmännyt samanlailla käyttäytyviin suomalaisiinkin.
PoistaKävin lukemassa, allekirjoitan. Kanttia se vaatii, kun noin suuri, diktatorinen maa on naapurissa; ruotsalaisten kanssa tulee aina juttuun. Toki niillekin saatamme hieman irvistellä.
PoistaNo juu, onhan siellä Venäjälläkin aivan kelvollisia ihmisiä.
"Konflikti Venäjän kanssa ja aivan erityisesti sen aloittama sota hitsasivat hajanaisen väestön yhteen, kuten sodissa yleensäkin tapahtuu."
VastaaPoistaVain osittain, valitettavasti, totta. Tai tahtotilaa on kyllä, mutta eräällä osa-alueella kaikki ei ole hyvin.
Suomen käydessä sotiaan rintamalla rintamaikäisistä miehistä noin 90 prosenttia. Ukrainassa luku ei kahtakymmentäkään. Tämähän on asia joka Ukrainassakin nykyään avoimesti myönnetään ja siitä puhutaan maassa avoimesti.
Syitä rintamiesten vähyyteen on toki monia, osa hyväksyttäviäkin.
Toivon todella että sota päättyy Ukrainan voittoon ja Putinin tappioon, mutta tuo asia on tässä tarinassa Ukrainan selviytymistaistelusta harmittava kauneusvirhe.
Vaikea olla kuvittelematta miten paljon parempi rintamatilanne olisi Ukrainan kannalta, jos Ukrainassa oli kyetty tekemään, ja tehty, mahdollisimman täysimittainen liikekannallepano.
Tästä huolimatta tuki Ukrainalle tulee olla paras mahdollinen.
kr
> Vihavainen: "Monet asiathan jäävät yhä avoimiksi, kuten esimerkiksi Maidanin murhat, joissa tarkka-ampujien uhreina kuoli yli sata ihmistä."
VastaaPoistaJäivätkö tosiaan? Muistammehan ”Fuck the EU” USA:n diplomaatti Victoria Nulandin puhelinvuodon. Ynnä puhelinvuodon Viron poliitikkojen välillä.
Maidanin tapauksestahan on tehty perinpohjainen selvitys. Vähän ilkeää luettavaahan se on länsimaalaisten kannalta. Mutta kuitenkin; seuraava analyysi:
”Synkronoitujen videoiden sisällönanalyysi, useiden satojen silminnäkijöiden lausunnot, Maidanin tarkka-ampujaryhmien 14 itseään tunnustaneen jäsenen tunnustukset ja luodinreikien sijainnit osoittavat, että sekä poliisit että mielenosoittajat teurastettiin Maidanin tarkka-ampujien toimesta, jotka sijaitsivat Maidanin hallitsemissa rakennuksissa ja alueilla.
Synkronoitujen videoiden sisällönanalyysi paljasti, että verilöylystä syytettyjen Berkut-poliisien ampumisen tarkka ajankohta ja suunta eivät osuneet yksiin tiettyjen mielenosoittajien tappamisen kanssa.
Haavoittuneiden mielenosoittajien absoluuttisen enemmistön ja noin sadan todistajan lausunnot sekä ballististen ja lääketieteellisten asiantuntijoiden tekemät oikeuslääketieteelliset tutkimukset Maidanin verilöylyn oikeudenkäyntiä ja tutkintaa varten Ukrainassa vahvistavat tämän.
Artikkelissa osoitetaan, että "false-flag" verilöyly oli rationaalisesti järjestetty ja toteutettu Maidanin opposition oligarkkisten ja äärioikeistolaisten osien osallistuessa siihen Ukrainan nykyisen hallituksen kaatamiseksi.”
Ei ole tämä versio mennyt läpi. Mistä luulet johtuvan?
Poista> ” Vihavainen: Ei ole tämä versio mennyt läpi. Mistä luulet johtuvan?”
PoistaLäpi mistä? Sinun ymmärryksestäsikö? Maailmalla tämä on kyllä mennyt läpi. Etenkin kun ihmiset kuuntelevat autenttista äänitystä.
Lukijat kyllä hoksaavat, että tuollaiset tyhjät heittosi kertovat sinun omista ontoistasi argumentoinnistasi. Yritä nyt edes. Eihän sinulle tyhjästä makseta.
Taitaapa olla tuo öyhötyksesi vailla kaikkia viitteitäkin.
PoistaTalvisodan Suomalaisten yksimielisyyttä liioitellaan hiukan. Muistaakseni Ylikangas kirjoitti, että Talvisodan rintamille ei käsketty n sataatuhatta pahinta punikkia. Loikkauksia ja sapotaasia pelättiin. Jatkosodan joukoissa heitä oli, loikkareita riittikin, samalla kulki tietoa. Osa palasi desanttihommeleihin.
VastaaPoistaToki pelättiin. Ja huomattiin sitten, ettei olisi tarvinnut. Siinähän se ihme oli. Jatkosota on asia erikseen.
Poista> Vihavainen: "Toki pelättiin. Ja huomattiin sitten, ettei olisi tarvinnut. Siinähän se ihme oli. Jatkosota on asia erikseen."
PoistaMuistaakseni talvisota hävittiin. Oli siinä pelkäämistä. Jatkosota häivittäin myös. Siis se sota, jossa oltiin tekemässä Suur-Suomea.
Niin, jatkosodassa oltiin sitä tekemässä ja talvisodassa taas torjumassa. Hävittiin toki, mutta mitäs se tähän kuuluu?
PoistaKiev Post on myös hyvä lähde jos haluaa saada kokonaiskuvan sodasta ja sen taustoista, mitä Ukrainalaiset ajattelevat. Tämä oli sitten sarkasmia.
VastaaPoista