Olipa kerran Kelola, eteläisen Savon sydämessä ja siellä se on vieläkin

 

Joulu-uusinta

 

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Kelola on my mind

 Kelolan ukko ei enää pukkeile. Mutta eihän se joulumieli tule ilman pukkiaikojen muistelua. Tässähän tätä sitten on: 

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulusatu III

 

Joulusatu III

 

Kelolan ukko alkoi pikku hiljaa lämmetä joulumielelle.

Tarpeeton ja jopa aiheetonkin katkeruus lasten entisten vallattomuuksien ja lapsellisuuksien takia vaihtui taas yleiseen joviaaliin hyvämieleen, kun testosteroni alkoi lämmittää suonia kuin paraskin toksiini.

Niinpä ukko siinä lauleskeli koilatessaan heinähäkin kuormaköyttä, jolla takareen lahjasäkit oli tarkoitus köyttää kyytiin:

Polle, polle, älä aisalles kaki/ sillä huomenna on lahjoja kuorma/ hilirimpsis pistäpäs raviksi nyt vaan/ vai huomenna lahjoja kuorma…

Nythän oli niin, ettei niitä miljardeja lahjoja enää tarvinnut joka paikkaan raahata.

Logistinen ongelma oli ratkaistu elegantisti siten, että joka talossa itse perheen pää hankki paikalliset lahjat muiden avustuksella. Silloin tiedettiin, että jokainen sai mitä halusi ja tulihan tuo myös pukillekin paljon halvemmaksi.

 Mutta halusi toki pukkikin lahjoja antaa. Vasta se tekisi joulusta joulun!

Entä tuo sika sitten, muuten…? Ennen muinoin oli aina käyty saunan takana tekemässä siasta selvää ja saatu joulupöytään niin sanotusti kystä kyllä.

Mutta silloin olikin taloudessa ollut monenlaista eläjää ja lihatiinun antia oli tarvittu vielä koko kevät. Siitäpä oli monet potikat hauduteltu ja makkarat uunissa paistettu läskin ja sipulin kera.

Kyllähän tuota ajatellessa alkoi pukille tulla vesi kielelle, mutta hän muisti sitten, miten oli sian kanssa aikoinaan sovittu rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kunnes se karju oli kasvanut gargantualaisiin mittoihin ja elättäminen oli tullut mahdottomaksi.

Niinpä ukko oli vähin äänin laskenut sian metsään, josta sitten vallesmannin johdolla kolmen kylän hirviporukat olivat sitä metsästäneet. Niin vikkelä oli sika, joka vielä viihtyi kaikkein tiheimmissä pöheiköissä.

Ukko oli vanhemmiten alkanut tulla niin sanotusti pehmeäksi, erityisesti päästään. Sen johdosta hän yhä useammin sortui kaiken maailman älyttömyyksiin, kuten nyt sian kanssa tehtyihin sopimuksiin.

Toki se kinkku vielä ukon suussa maistui, mutta kun sen nykyään sai niin kätevästi kaupan tiskiltä. Niinpä ukko päätti, ettei tässä yhden syöjän takia ruveta teurastelemaan ja kun sianruhon osien jakeleminen joululahjojen muodossa tuntui jotenkin vanhanaikaiselta, hän hylkäsi senkin vaihtoehdon.

Sika saisi taas tulla joulupöytään tasa-arvoisena vieraana. Sehän tuntui myös hyvin nykyaikaiselta tuo tasa-arvo, vaikka ukko kyllä nyrpisti nenäänsä koko sanalle. Olivatko muka kiltit lapset ja koulukiusaajatkin keskenään tasa-arvoisia? Entä Viivi ja Wagner? Saako sian kanssa mennä naimisiin?

Nämä ja muut kysymykset ahdistivat ukon vanhaa ja pehmennyttä päätä, mutta hän ei uskaltanut tehdä johtopäätöksiä. Niin nykyaikaiseksi oli tullut ukko!

Sikakysymyksen katsoi ukko osaltaan ratkaistuksi ja siirtyi sitten talliin katsastamaan hevostaan, joka oli siellä yksikseen toljottanut ties miten kauan. Onneksi sillä toki oli käytössään automaattinen juottolaite ja häkillinen heiniä -vaikka ois lampaat syöneet. Niitähän ei nyt Kelolassa enää ollutkaan.

Ukko harjasi hevosen ja tarjosi sille sokeria. Se oli vanha tapa ja polle tykkäsi siitä, vaikka sille tulikin siitä sokerista usein hammassärkyä. Mutta eihän se itse osannut hampaita harjata eikä kukaan muukaan sellaiseen ruvennut.

No pain, no gain, tuumi polle miehekkäästi ja rouskutti sokeriaan ja pian rupesi veri kiertämään, jotta korvissa kohisi.

Nyt, joulun alla, oli ajokki sitten joka tapauksessa hyvässä kunnossa ja pollen karva kiilsi. Porot oli jätetty pois käytöstä jo hyvän aikaa sitten, koska niiden vetovoima tosiasiassa oli aika heikko. Eihän toki pelkän jäkälän voimalla paljon saatu tehoja irti järeään kauramoottoriin verrattuna. Kauroja taas porot eivät sietäneet. Se oli kokeiltu asia.

Reen jalaksetkin olivat kesän mittaan ruostuneet, mutta kun ukko karautti muutaman spurtin pihan hietikossa pelkkä paarlasti päällä, kirskahteli pian jalasten alta kirkkaita kipinäsuihkuja ja lumessa reki alkoi kulkea kevyesti kuin unelma.

Ukko kokeili vielä reen jarruja, jotka tuntuivatkin pelittävän hyvin. Lentämistä olisi sitten turha kokeilla ennen jouluaattoa. Sen mahdollistaisi vain joulun taika, jota oli toistaiseksi ilmassa vain ohuesti, eräänlaisina striimeinä vai mitä he olivat?

Vai olikos nyt sittenkin jo itse jouluaatto? Ukko etsi hätäisesti kalenteriaan ja totesi, että niinhän se olikin. Taisipa tulla kiire!

Ja jouluhan syntyi vain tekemällä ja ukko siirtyi tupaan tekemään lisää joulua. Hän lauleskeli mennessään:

Ma sydämeeni joulun teen/ ja mieleen hiljaiseen/ taas joulupukki syntyy uudelleen…

Peräkammarin kaapista löytyi oikealta paikaltaan vanha lammasturkki, jonka ukko käänsi nurin. Päähänsä hän veti reuhkahatun ja käsiin valtavat koirannahkarukkaset.

Kun jalassa vielä olivat parit villasukat ja huopatöppöset, olikin ukko valmis uhmaamaan yläilmojen viiltävää viimaa, jonka nopeus lienee ollut parikin kymmentä sekuntimetriä, ellei enemmän.

Jaa jaa! Meinasipa ukolta unohtua bakeliitistä ja guttaperkasta prässätty pakkasnaamari. Ilman sitä ei kukaan kärsi ajaa hurjaa vauhtia ilmojen halki, ainakaan nyt tulipalopakkasella.

Lapset usein kuvittelivat, että naamari oli jonkinlainen merkki valheellisuudesta, että ukko sen takia naamioitui, kun ei ollutkaan oikea pukki. Niin vähän ymmärsivät he! Ukkoa oikeampaa pukkia ei ollut olemassakaan.

Kun vielä löytyi eteisen nurkasta keppi, oli ukko valmis matkaan. Niin täpinöissään hän oli, ettei enää edes ruoka maistunut. Siinä vain hän pitkin pihaa pasteerasi edestakaisin, välillä kävi harjaamassa hevosen harjaa, välillä potkiskeli reen jalaksia ja ryki merkitsevästi.

Lapset aina luulivat, että vain heistä joulu oli jännittävä ja että ukolle eli siis pukille se oli pelkkää rutiinia. Eihän se niin ollut. Joulu oli kerran vuodessa vaan ja ukon osalta se huipentui aattoiltaan. Kyllä sitä sai aina pitkän vuoden odottaa.

Mutta vihdoin, viimein alkoi sitten hämärä laskeutua Kelolan pihaankin. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja yksi niistä näytti pysähtyvän kotikuusen latvaan. Se oli ollut, se kuusi, tarkoitus kaadattaa menneenä kesänä, mutta nyt ukko ymmärsi, ettei näin ollut määrätty. Tähden syttyminen oli merkki. Nyt oli lähdettävä!

Ja niin ukko istahti rekeen, veti vällyjä jaloille ja maiskautti hevoselle, ohjaksia nykäisten ja hihkaisi pari kertaa.

Polle virkistyi ja alkoi lönkötellä ja sitten ravata yhä hurjemmin. Lamperin alamäessä vauhti saatiin kohoamaan jo lähes kahteensataan, mikä oli riittävästi lentoonlähtöä varten.

Cabin crew, be prepared for takeoff,  murahti ukko partaansa ja veti sauvasta.

Reki, tai oikeastaan reet, sillä vetoreen takanahan seurasi vielä täysinäinen heinähäkki, irtosivat maasta ja matka jatkui loivasti nousujohteisena kuin vesitasolentokoneella.

Polle päästi innoissaan vähän laukaksi ja siitä johtuen heinähäkin jalakset viistivät Oravanpesien kohdalla hiukan kuusenlatvoja.

Pitää tämä käydä vaikkapa Tahvanan päivänä isännälle kuittaamassa, tuumi ukko, mutta eri nyt ehtinyt näitä murehtimaan. Keulasuuntimaksi totesi hän Väätälänmäen TV-tornin olevan kaksikymmentä astetta styyrpuuriin, mikä osoitti, että suoraan edessä loistelevat valot tulivat Sulkavan kirkonkylästä.

Tiesihän ukko sen muutenkin, mutta oli se nyt kuitenkin jotenkin asiallisen tuntuista navigoida pelkän kompassin ja lokin avulla ja merkitä tärkeitä lukemia muistiin, vaikka se tapahtuikin pitkällä viiveellä.

Mistäpähän aloittaisi, tuumi ukko ja päätti sitten, että Savonlinna se voisi olla asiallinen paikka. Niinpä vetäistiin aluksi pari kilometriä korkeutta, jonka jälkeen ukko kuulutti: Aloitamme nyt laskeutumisvalmistelut, Kaikkia pyydetään kiinnittämään turvavyönsä ja sammuttamaan savukkeensa, jollaisten poltto on kyllä muutenkin kiellettyä ja sitä paitsi aivan helkkarin typerää.

Eihän sitä kuulutusta kuullut itse pollekaan, mutta olihan jokaisen aikaansa seurattava, tarpeellista tai ei.

Niinpä alkoi tasainen liuku kohti Pitkän Pihlajaveden lumisten selkien yli, kohti kaukana häämöttäviä valoja, jotka tuikkivat kovin odottavasti.

Siellähän sitä jo istuivat isän polvella pikku Aaro ja Lennu, lattialla lauloivat kurkku suorana Anu, Möksö ja Luru, pitkin lattioita kirmasivat Susanna, Jussi ja Eero ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Kilttejä lapsiahan ne ovat kaikki tyynni ajatteli ukko ja tunsi sydänalassaan lämpimän ailahduksen, joka ei ehkä ollut tavanmukainen rytmihäiriö.

Rekien tehdessä tasaista matkaansa kohti Kauppatoria otti ukko vielä taskustaan muistikirjan ja tavaili kaikkia niitä nimiä, jotka olisi muistettava kun sisälle mentiin. Ja olihan tässä ukon henkilörekisterissä monia salaperäisiä merkkejäkin, mitä lienevät olleet pukkeja.

Mutta se asia ei kuulusi viranomaisille, ainakaan näin jouluna.

Ja eipä aikaakaan, kun erään savonlinnalaisen kodin eteisestä kuului kopinaa. Lapset ryömivät, kuka sohvan taa, kuka sängyn alle, mutta rohkeasti, ehkä hieman teennäisenkin rohkeasti, nousi perheen pää istuimeltaan ja käveli kohti ovea.
Jännitys tiheni…!