Esikuva koko maailmalle?
Joskus toistakymmentä vuotta sitten
puuhattiin Venäjällä kovasti uuden ideologian luomista. Itse asiassa jo Boris
Jeltsin oli antanut sellaisen tehtävän itseään oletetusti viisaammille.
Siitä ei en jälkeen kovin paljon
kuulunut, mutta niin sanotun lunatic fringen piirissä jatkettiin
innokkaasti vuoden 1917 vallankumouksissa keskeytynyttä kansallista
itsetutkistelua ja vatvottiin venäläisyyden olemusta taas samalta pohjalta kuin
sata vuotta aiemmin.
Itse asiassa selitystä Venäjän
kulttuurisiin erikoisuuksiin haettaessa lienee syytä ottaa aivan erityisesti
huomioon se, että sen henkinen elämä tavallaan jäädytettiin lähes sadaksi
vuodeksi. Kun Neuvostoliitto sitten hajosi, ei suinkaan alettu kommentoida silloin
muodissa olevia läntisiä virtauksia.
Sen sijaan mielenkiinto kohdistui luontevasti
taas nimenomaan niihin käsityksiin ja kysymyksenasetteluihin, jotka kuuluivat
ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan.
Nostan tässä esille yhden,
mielestäni edustavan hahmon, joka on tämän laatuisen ajattelun edustaja, vaikka
onkin jo kymmenen vuotta sitten pudonnut kauas armon istuimen suosikkien
piiristä osoitettuaan, ettei Yhtenäinen Venäjä todellisuudessa saanut
enemmistöä vuoden 2012 presidentinvaaleissa.
Kyseessä on siis paitsi Venäjän
henkiselle aikakaudelle tyypillinen henkilö, myös poikkeuksellisen itsenäinen
ja omapäinen ajattelija, joka ei kuvia kumarra.
Sulakšinin laatima hahmotelma Venäjän
arvoista on kiinnostava riippumatta tekijän nykyisestä asemasta ja vaikka siinä
näyttääkin usein tärkeämpää olevan se, miten asioiden haluttaisiin olevan kuin se,
miten ne ovat, ei se tee tyhjäksi projektin kiinnostavuutta.
Myös sillä, millaiseksi täydellinen
ja ihanteellinen Venäjä haluttaisiin, on merkitystä. Toki tässä matoisessa
maailmassa suuriksi kysymyksiksi jää myös, millä keinoin tällainen päämäärä
olisi saavutettavissa vai tyydytäänkö pelkkään illuusioon ja kielletään epäilemästä
sen todeneräisyyttä. Näinhän tehtiin neuvostoaikana.
On ilmeistä, etteivät Sulakšinin
löydökset ole autenttinen kuvaus Venäjän, enempää kuin muunkaan maailman
valitsevasta todellisuudesta tai edes vallitsevista pyrkimyksistä. Päin vastoin,
oligarkkien Venäjä on monessa suhteessa sen vastakohta. Irvokasta on, että nöyrän
kristilliseksi ja väkivallattomaksi kuvattu Venäjä nyt väkivalloin yrittää
pakottaa käsityksiään muille, sen sijaan että keskittyisi rakentamaan omaa, esikuvallista
kulttuuriaan, joka vetovoimallaan kokoaisi muutkin kansat ympärilleen.
Tässä joka tapauksessa kooste Sulakšinin
tutkimustuloksista, jotka koskevatVenäjän kansan ominaisuuksia:
torstai 7. maaliskuuta 2013
Venäjän arvot
Stepan Stepanovitš Sulakšin on
kiinnostava henkilö Hän johtaa think tankia, jolla on hieman
konstikas nimi ”Probleemianalyysin ja valtionhallinnon projektien keskus” (
Центр проблемного анализа и государственно-управленческого проектирования). Se
kuulostaa siis melko viralliselta.
Sen hallintoneuvoston puheenjohtaja
on rautatiemagnaatti Vladimir Jakunin ja siihen kuuluvat myös esim. oligarkki
Potanin sekä tutkijoista mm. Moskovan yliopiston (MGU) rehtori Sadovnitšnyi.
Sulakšinin ohella tunnettuja keskuksen analyytikkoja on Sergei Kara-Murza ,
jonka nimi puhuu asianharrastajille puolestaan.
Sulakšin, joka on koulutukseltaan
fyysikko, on julkaissut useita kirjoja, yleensä yhdessä muiden tekijöiden
kanssa, mukana on ollut mm. Jakunin. Sangen kiinnostava sekä metodologialtaan
että sanomaltaan on hänen yhdessä V.E. Bagdasarjanin kanssa vuonna 2012
julkaisema ”Venäjän valtion ylimmät arvot”. Kirja on yli kuusisataasivuinen
järkäle, joka on täynnä erilaisia kaavioita, joissa vertaillaan eri maailman
maiden edustamia ja tunnustamia arvoja. Analyysin kohteena ovat esimerkiksi
perustuslait, kunniamerkit, rangaistukset, rikollisuus, poikkeava
käyttäytyminen ja niin edelleen, aina sananparsiin saakka.
Läpikäyty materiaali on valtava ja
sitä pyritään useimmiten käsittelemään matemaattisesti. Metodi muistuttaa siis
Pitirim Sorokinin kulturologiaa. Kvantitatiivisten metodien syvällisyydestä ja
vertailujen vakuuttavuudesta tutkitun aihepiirin –arvojen- kohdalla voi esittää
varauksia, mutta ainakin metodi on selkeä, toisin kuin tällä alalla
yleisesti harrastettu täyttä mutua suoltava kvalitatiivinen lähestymistapa.
Koska Sulakšin ja Bagdasarjan
tuovat yleensä selkeästi esille sekä aineistonsa että metodinsa, voisi heidän
teoksensa ainakin periaatteessa siis haastaa tieteellisessä keskustelussa ja
tutkia kussakin tapauksessa, miten pätevällä pohjalla johtopäätökset ovat.
Koska aion vielä ennen eläkeikää ja
mahdollisesti sen jälkeenkin harrastaa muitakin asioita, jätän mainitun työn
tällä kertaa muille. Sen sijaan kannattaa vilkaista tekijöiden johtopäätöksiä.
Ne nimittäin ovat hyvin selkeät.
Tekijöiden mielestä Venäjän
valtiolla on käytössään selkeä arvopaketti, joka turvaa sen elinkykyisyyden.
Nuo arvot on koeteltu Venäjän historian katastrofeissa ja läpimurroissa. Noiden
arvojen vastakohdaksi hahmottuvat ”antiarvot”, jotka ovat toistuvasti tulleet
esille Venäjää kohdanneiden katastrofien aikoina. Niiden selville saanti
edesauttaa taistelua niiden juurrutusyrityksiä vastaan. Itse asiassa tällä
hetkellä on kyse informaatiosodasta, jolla näitä antiarvoja yritetään
juurruttaa. Niiden vastaisesta taistelusta pitää tehdä osa Venäjän kansallisen
turvallisuuden ohjelmaa.
Tekijät esittävät taulukon Venäjän
valtion eloonjäämisarvoista, joka koostuu kahdestatoista universaalien arvojen
blokista, jokaisessa on useita osioita.
Työn suhteen niissä korostuu
kollektivismi ja spekuloinnin (keinottelun) hyljeksintä sekä ei-materiaalisten
kannustimien merkitys. Hengen suhteen korostuvat usko, kollektiivisen
pelastuksen idea, uskonnollisen ja maallisen yhteys ja pelastuksen luonne
palkintona hurskaista töistä.
Kollektivismin kohdalla esille
tulevat muun muassa valtiovallan sakraalinen luonne, provinssien
keskihakuisuus, valtiota muodostavan kansan ja uskonnon olemassaolo,
valtioalueen pyhyys ja marginaaliryhmien vaikutuksen minimointi.
Ei-aineellisten arvojen kohdalla
korostuvat hyvän ja pahan selkeä ero, historiallisen menneisyyden arvo,
hedonismin ja ylellisyyden hylkääminen sekä totuuden henkisyys: Jumala ei ole
voimassa, vaan oikeudessa («Не в силе Бог, а в правде»).
Rakkauden kohdalla tulevat esille
sukupolvien ketju, perinteinen sukupuolten roolijako, kolmen sukupolven perhe,
lapsuuden pyhyys, lasten kollektiivinen kasvatus, vanhempien kunnioitus ja
vaatimattomuuden ja hurskauden ihanteet.
Altruismin kodalla todetaan
kansallisen idean messiaaninen komponentti, yhteisöllinen (соборная)moraalisuus, egoistisen
pragmatismin hylkääminen, uhrautuvuus ja epäitsekkyys. Suvaitsevaisuus
kohdistuu monietnisyyteen ja monikansallisuuteen. Tärkeä arvo on myötäkärsimys,
sääli.
Täydellisyyden tavoittelun kohdalla
mainitaan suuntautuminen tulevaisuuteen, kansallisten sankarien Pantheonin
olemassaolo, ”passionaarisuuden” korkea taso, hurskauden mallin olemassaolo,
estetiikan kansalliset koordinaatit sekä kilvoittelu ja ”iskurius”.
Luettelo on siis varsin pitkä ja
edellä esitetty hieman lyhennetyssä muodossa. Kuten lienee käynyt ilmi,
kyseessä ovat osittain todella Venäjälle historiallisesti tyypilliset
korostukset, kuten esimerkiksi kollektiivisuuden kohdalla.
Suurimmaksi osaksi kyseessä ovat
kuitenkin traditionaaliset arvot, ne joita kansainvälisessä World Values
–projektissa nimitetään ”eloonjäämisarvoiksi”. WVS:n tutkijoiden mukaan
kaikissa maissa voidaan havaita arvojen muuttuvan, kun hyvinvointi saavuttaa
tietyn tason. ”Eloonjäämisarvoista” siirrytään silloin ”postmateriaalisiin”
arvoihin, joihin kuuluu erityisesti hyvin suuri poikkeavuuden, esimerkiksi
homoseksualismin ja erilaisten perhemuotojen suvaitseminen. Samalla lisääntyy
yleinen kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus.
Venäjällä tämä prosessi ei vielä
ole oikein käynnistynyt. Tapasin Sulakšinin viime syksynä Nogvorodissa Venäjän
valtion 1150-vuotisjuhlaseminaarissa ja huomautin, että myös Venäjää odottaa
sama kohtalo kuin muitakin kehittyneitä maita. Hän oli asiasta eri mieltä, vaikka
uskookin, etteivät eri kulttuurien erot ole laadullisia, vaan suhteellisia.
Itse asiassa Bagdasarjan ja
Sulakšin esittävät, että maailman kansojen sopii seurata Venäjää eikä
pohjoismaita, jotka ovat olleet WVS:n johtotähtinä. Heidän analyysinsä mukaan
Venäjän valtion perusarvoilla on universaalinen luonne. Tämä antaa ”Venäjälle oikeuden
esittää yhtenäinen, messiaaninen aksiologinen projekti koko planeetalle” he
vakuuttavat.
He selittävät analyysinsä kumonneen
sen Toynbeen ja Huntingtonin näkemyksissä olevan pohjimmiltaan rasistisen
näkemyksen, että sivilisaatioiden erot olisivat laadullisia. Itse asiassa kyse
on vain suhteellisuudesta.
Toinen merkittävä seikka on, että
venäläiset arvot osoittautuivat käytännössä amerikkalaisten vastakohdiksi. He
esittävät yhteensä 22 vastakohtaparia, jotka kuvaavat tätä suhdetta. Niitä
ovat:
individualismi – sosiaalisuus
etu – epäitsekkyys
järkevä egoismi – yhteisöllinen
moraali
ekspansio – messianismi
sulatusuuni – kansojen sinfonia
kulutuksen massakulttuuri –
kansallisen kulttuurin henkinen ydin
materialismi – ideokratia
avoin yhteiskunta – autarkia
kilpailu – solidaarisuus
liberaali demokratia – poliittinen
autosubjektiivisuus
pluralismi, relativismi –
yhtenäisusko (единоверие)
yksityinen aloitteellisuus –
etatismi
vapaus – pidäkkeettömyys (свобода – воля)
valtiosopimus – valtiovеlvollisuus (тягло)
maailman työpaja – meidän
luostarimme
meren herruus – maan herruus
liiketointen etiikka – auttamisen
etiikka
sekularismi – venäläinen teokratia
vapaa avioliitto – kolme sukupolvea
”urgia” – ”gonia”
innovaatio – traditio-innovaatio
verkottuminen – hierarkia
Mikä merkittävää: mikäli USA:n
arvoja yritetään tuoda Venäjälle, ne muuttuvat vaarallisiksi, sillä valtion
olemus on siellä toinen.
Globalisaation puitteissa nämä
arvot todella uhkaavat myös Venäjää, eikä vaara kohdistu vain siihen, vaan koko
planeettaan. Tilanne on tällä hetkellä se, etteivät Venäjän instituutiot vastaa
sen perusarvoja. Itse asiassa esimerkiksi sen perustuslaki on suorastaan este
niiden toteuttamiselle. Se on siis muutettava. Lisäksi tarvitaan selkeä
ideologinen dokumentti.
Venäläisten arvojen olisi
vallittava opetuksessa, kulttuurissa, kasvatuksessa, tiedotusvälineissä,
mainoksissa, propagandassa ja valtionhallinnossa. Lisäksi on huomioitava
taiteellisten ihanteiden ja mallien taso, jolla valtiollisia ihanteita
välitetään. Tällä hetkellä Venäjä on outsiderin asemassa, sen symboliikka on
eklektistä ja satunnaista.
Samaan aikaan Venäjällä toteutetaan
”antiarvojen” projektia, joka on maalle varsin vaarallinen. Joka tapauksessa:
valtio kykenee ja sen täytyy säännöstellä väestön arvosuuntautumista. Sitä
vaatii sen eloon jääminen. Neuvostoliiton kohtaloista on otettava opiksi,
katsovat kirjoittajat.
Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee
tämän johdosta kiusaus sanoa, että Neuvostoliitto tuhoutui juuri siihen, että
se julisti arvoja, joita ei noudattanut.
Mikäli Venäjän valtio nyt
julistautuu pyhäksi ja kertoo vastustavansa egoismia, ylellisyyttä,
materialismia ja vaikkapa varastamista ja kertoo kantavansa suurinta huolta
köyhistä ja sorretuista, niin sen vakuuttavuus on vielä huonompi kuin aikoinaan
Neuvostoliiton.
Ovatkohan tekijät nyt todella
ottaneet huomioon sen, että sanojen tulisi vastata tekoja. Muussa tapauksessa
rappeudutaan poliittisiksi kaksinaamaisiksi, kuten Stalin aikoinaan
sanoi –sekä itse rappeutui että sanoi vihollisistaan.
Sulakšinia en ole lukenut, mutta naulankantaan: Huomiosi, venäläisen kulttuurin ristiriitaisista elementeistä on käsin kosketeltavaa. Venäläinen kertomus itsestään ei useinkaan vastaa niitä tekoja, jotka tapahtuvat. Se, mitä virallinen Venäjä pyrkii itsestään tuomaan julki, on aina ollut kouluesimerkki propagandasta.
VastaaPoistaTimo Vihavainen: "Irvokasta on, että nöyrän kristilliseksi ja väkivallattomaksi kuvattu Venäjä nyt väkivalloin yrittää pakottaa käsityksiään muille, sen sijaan että keskittyisi rakentamaan omaa, esikuvallista kulttuuriaan, joka vetovoimallaan kokoaisi muutkin kansat ympärilleen". Siinä koko surkeus tuli sanotuksi, ytimekkäästi ja tyhjentävästi...
VastaaPoista