Juhlinnan aihetta

 

Riitaisa äänestys

 

Valta Suomessa on kansalla ja sitä se käyttää valitsemansa eduskunnan välityksellä. Eduskunnan vallassa oli päättää mistä tahansa aikana, jolloin kansainväliset sitoumukset eivät rajoittaneet maan suvereniteettia.

Englannin parlamentista sanottiin, että se voisi päättää vaikka siitä, että kaikki punatukkaiset ammutaan tai että joka toiselta kansalaiselta takavarikoitaisiin hänen omaisuutensa. Ainoa asia, mistä se ei voinut päättää, oli naisen muuttaminen mieheksi tai miehen muuttaminen naiseksi.

Nykyään tuo jälkimmäinen asia on sen verran vähäpätöinen, ettei siihen mitään parlamentin päätöksiä tarvita, vaan alaikäinenkin saattaa asian päättää ihan itsekseen. Muissa asioissa parlamenttien valtaa onkin sitten vähennetty eri tavoin.

Joka tapauksessa Suomen eduskunnalla, joka syksyn 1917 vaaleissa oli valittu lähes 70 prosentin äänestysaktiivisuudella, oli valta päättää kaikista Suomen valtiollisista asioista. Tärkeimmissä asioissa toki vaadittiin määräenemmistö.

En puhu tässä nyt mitään  kesällä hyväksytyn valtalain historiasta ja Kerenskistä ja valtalain kaatamisesta. Ne kuuluvat suomalaiseen yleissivistykseen, eikä kaikkia asioita voi aina juurta jaksain selittää, vaikka niillä olisikin ollut merkittävää vaikutusta ajan politiikkaan.

Kun Venäjällä tapahtui marraskuussa (vanhan ajanlaskun mukaan lokakuussa) vallankaappaus, jossa vallan anasti sikäläisen sosialidemokraattisen puolueen niin sanottu enemmistösiipi eli bolševikit, ei porvarillisen vähemmistöhallituksen hallitsemassa Suomessa ollut vaikea päättää, tunnustaako se tuon hallituksen yliherruuden.

Bolševikit nimittivät Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi matruusi Pavel Šiškon, mutta asia jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Hänellä ei ollut käytännössä mitään valtaa eikä hallitus sitä hänelle antanut, vaan julisti 15.11.197 itsensä korkeimman vallan haltijaksi. Suomelle tuli ajolähtö Venäjän valtakunnasta.

Pari viikkoa Suomi oli jonkinlaisessa poliittisessa limbossa odotellen tilanteen kehittymistä, mutta joulukuun neljäntenä päivänä 1917 Suomen senaatti eli hallitus julisti sitten maan itsenäiseksi, joten viimeinenkin side Venäjään katkaistiin.

Hallitus ei kuitenkaan vielä edustanut koko kansaa, joten asia oli vietävä eduskunnalle. 6.12.1917 eduskunta äänesti Suomen itsenäisyydestä, joka hyväksyttiin äänin 100 vastaan 88.

Tämän äänestyksen muistoa me nyt sitten olemme vuosittain viettäneet itsenäisyyden saavuttamisen päivänä. Eipä kyseessä ollut mikään yleisen riemun vallitessa tehty yksimielinen ratkaisu.

Itsenäisyys kyllä toteutui. Tämän jälkeen ei Suomi enää voinut hyväksyä mitään määräyksiä Venäjän eikä muidenkaan maiden valtioelimiltä. Se oli nyt itsenäinen valtio ja päätti itse asioistaan.

 Maallikko saattaisi kuvitella, että noin tärkeä asia olisi joka tapauksessa ollut ratkaistava perustuslain säätämisjärjestyksessä eli ¾ enemmistöllä ja äänestettävä kiireelliseksi 5/6 enemmistöllä. Asian kiireellisyyttä ei moni ainakaan porvarillisella puolella olisi voinut kiistää.

Olisi asia voitu riitauttaakin, mutta sitä ei tehty. Äänestyshän ei itse asiassa koskenut itsenäisyyttä sellaisenaan, vaan sitä päätöslauselmaa, jonka mukaan se oli toteutettava. Sosialidemokraateilla oli oma versionsa, joka edellytti pidättäytymistä yksipuolisesta julistuksesta ja asian ratkaisemista neuvotteluin Venäjän uuden hallituksen kanssa.

Itsenäisyyden avoin vastustaminen olisi varmasti ollut paha isku sosialidemokraattien kansansuosiolle ja puolueen lähetystö kävi vielä Pietarissa selittämässä kantaansa bolševikeille. Nämä tunnustivat sitten porvarillisen hallituksen johtaman Suonen itsenäisyyden pitkin hampain.

 Se oli ”inhottava” näytelmä, kuten Lenin asiaa luonnehti, mutta tarpeellinen nationalistisen vastarinnan murtamiseksi. Kyllä Suomen johtoa aina vaihtaakin voisi.

Totuuden hetki koitti pian. Kun sosialidemokraatit aloittivat tammikuun lopussa kapinan laillista hallitusta vastaan, lakkasi Pietari oitis tunnustamasta viimemainittua ja solmi maaliskuussa vielä valtiosopimuksenkin punaisen kansanvaltuuskunnan kanssa.

Vastaavanlainen tunnustuksen vaihtaminehan tapahtui taas uudelleen vuonna 1939, kun Moskova lakkasi tunnustamasta Suomen laillista hallitusta ja tekaisi maallemme ihka uuden, Kuusisen johtaman ”kansanhallituksen”.

Samalla maamme nimikin muutettiin ”Suomen kansanvaltaiseksi tasavallaksi”, Vuoden 1918 valtiosopimuksessa se oli Leninin vaatimuksesta muutettu ”Suomen sosialistiseksi työväentasavallaksi”. Punaiset murisivat, mutta myöntyivät.

Mutta porvarillinen Suomi palasi aina takaisin kuin kumiukko. Suomalainen kansakunta oli vahvempi kuin ne hajottavat voimat, jotka vetivät sitä eri suuntiin. Sehän oli jopa olemassa, päätteli Lenin Suomen kansalaissodan kokemusten jälkeen. Olisi aivan tyhjänpäivästä jättää suomalainen kansakunta tunnustamatta ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot -olemassa olevat asiat pakottavat tunnustamaan itsensä, hän lausui vuoden 1918 vapaussodan jälkeen.

Toki tuo vapaussota oli mitä suurimmassa määrin myös luokkasota, kuten Elmo E. Kaila jo 1920-luvulla totesi. Itsenäisyyttä ei ollut saavutettu puhtaasti Venäjän vastaisella taistelulla, vaan kansakuntaa rikki repivällä veljessodalla, jossa toinen osapuoli oli anteeksiantamattoman kevytmielisesti lähtenyt Venäjän kelkkaan.

Vuoden 1918 sodan jälkeen haluttiin ymmärrettävästi voittajan puolella juhlia tuon voiton muistoa kansallispäivänä, itsenäisyyspäivänä. Se sijoitettiin toukokuun 16. päivään, jolloin Helsingissä pidettiin voitonparaati.

Se oli kansakuntaa repivää ajattelua ja itsenäisen Suomen ensimmäinen presidentti tekikin päätöksen, jonka mukaan itsenäisyyspäivää on vietettävä 6. joulukuuta, tuon mainitun eduskunnan päätöksen muistoksi, niin väritön ja riitaisa kuin itse tapahtuma olikin ollut.

Se oli Salomonin tuomio ja todellinen juristimielen ilmaus. Vapaussodan muistoa vaalivia oikeistopiirejä se raivostutti ja he jatkoivat 16.5. muistopäivän juhlimista aina talvisotaan saakka. Sen jälkeen eheytynyt kansa alkoi kokoontua yksimielisesti 6.12. muistopäivän ympärille. Vai alkoiko?

 Itse asiassa se alkoi käyttää tuota päivää myös ja nimenomaan muistellessaan vuosien 1939-1940 ja 1941-1944 sotia.

Vuotta 1918 ei itsenäisyyspäivänä enää muistella lainkaan eikä kyllä muistella edes vuotta 1917. Itsenäisyyspäivämme on oikeastaan hyvin merkillinen luomus, joka kätkee taakseen suuria ristiriitoja, joita ei näköjään ole sittenkään koskaan täysin sovitettu.

Ainakin tämä päivä tarjoaa tilaisuuden rähinöinnille, joka asettaa koko juhlan aiheen epäilyttävään valoon. Erilaiset rabulistit, jotka ovat jatkuvasti olleet suorastaan maamme itsenäisyyttä ja koko sen laillista yhteiskuntaa vastaan, ovat yhä uudelleen käyttäneet hyväkseen tätä päivää, jolloin itsenäisyyyden ja kansallisuuden merkitystä korostava väki on kokoontunut niitä juhlistamaan.

On tämä outo ilmiö. Missä muualla voisitte moista kuvitella? Puolassa? Ruotsissa? Ranskassa?