Kertausta

 

Puolentoista vuosisadan takaista Venäjää ja Eurooppaa

 

Suuret venäläiset klassikot, muun muassa Tolstoi ja Dostojevski tilittäytyivät usein kirjoissaan myös Venäjän ja Euroopan suhteeseen.

Eurooppa oli silloin maailman ehdoton johtotähti ja eurooppalaista sivistystä pidettiin yleisesti ainoana varsinaisena sivistyksenä, jonka kaikki ennemmin tai myöhemmin pyrkisivät ja tulisivat kykyjensä mukaan omaksumaan.

Lahjattomimmat kansat epäilemättä jäisivät takapenkkiläiseen periferiaan, kun taas mallioppilaat kirisivät huipun tuntumaan.

Venäjä oli jossakin määrin halunnut olla poikkeustapaus, vaikka sekin oli jo Pietari Suuresta lähtien yrittänyt kaikin voimin eurooppalaistua. Nikolai I:n kaudella se kuitenkin jo halusi eristäytyä eurooppalaisen kulttuurin uusista, liberaaleista virtauksista ja julisti omien arvojensa olevan paremmat. Näin tehtiin sekä virallisella (virallinen kansallisuusoppi -официальная народность) että epävirallisella (slavofiilit) taholla.

Kuitenkin pyrkimys eurooppalaisuuteen ja sen ihailu ja jäljittely pysyivät aina perustrendeinä. Venäjän ylimystö kilpaili keskenään eurooppalaisuudessa, yhdet halusivat olla täydellisiä ranskalaisia, toiset englantilaisia ja saksalasiahan jo olikin suuri osa etenkin yläluokan virkamiehistöstä.

Euroopan johtoasema alkoi rakoilla jo 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen työntyessä taloudellisen kilpailun kärkeen. Kulttuurisesti sen merkitys oli kuitenkin lähellä nollatasoa siihen saakka, kun elokuvat ja muu viihdeteollisuus alkoi vallata maailmaa.

Kysymys siitä, missä määrin Venäjän kulttuuri oli osa eurooppalaista ja millainen rooli sillä saattaisi tuon maailmanhistorian etujoukon tuntumassa olla, vaivasi koko Venäjän intelligentsijaa.

Alemmuudentunteeseen pohjautuvat julistukset omasta verrattomasta paremmuudesta saivat virallisen totuuden aseman Nikolai I:n jälkeen uudelleen vasta neuvostoaikana.

Krimin sodasta vuoden 1917 vallankumoukseen ulottuvalla ajanjaksolla eurooppalaisuuden ylivoimaisuus sen sijaan vainosi niin älymystöä kuin vallanpitäjiä.

Toki esimerkiksi Dostojevski, joka muuten kyllä ahkerasti vieraili Euroopassa, oli vakuuttunut oman kansansa moraalisesta paremmuudesta, mutta monet ja kaiketi useimmat olivat toista mieltä ja uskoivat sen olevan tyhjää puhetta omien puutteiden peittämiseksi.

Gontšarovin vetelän Oblomovin vastapainona oli kirjallisuudessa saksalaista perinnettä edustava Stoltz (Vihavainen: Haun stoltz tulokset), Nikolai Leskovin (Vihavainen: Haun nikolai leskov tulokset) mainiot tyypit kuvasivat yhtä armotonta suhtautumista venäläisten vikoihin ja Aleksandr Kuprin esitti jopa täydellisen moukkamaisen venäläisen chauvinistin muotokuvan, joka kirosi myös suomalaiset (Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Tietenkin jokaisessa kansassa on omat hölmönsä ja konnansa. Ei ole perhettä vailla hirviötä (в семье не без урода) sanoo venäläinen sananparsi syystäkin. Venäjän kansahan on perusluonteeltaan useiden yhtäpitävien kuvausten ja yleisen elämänkokemuksenkin mukaan keskimäärin hyväluontoista ja ystävällistä.

Mutta ei tuollaisilla äärimmäisillä yleistyksillä ole paljoakaan arvoa, saati kiinnostavuutta. Kyllä kansoilla on kulttuurissaan myös tiettyjä omaleimaisia piirteitä, jotka vasta tekevät niistä mielenkiintoisia. On selvää, että ne myös ajan mittaan muuttuvat. Ajatelkaamme nyt vain suomalaista kulttuurikeskustelua vaikkapa vuonna 1955 ja sitten taas vuonna 1975.

Venäläisen suurmaailman (beau monde) suhde eurooppalaisuuteen tuolla vuosien 1856-1917 välisellä kaudella ei ole vailla mielenkiintoa, ainakaan minusta. Sitä voi sitten verrata aiempiin ja myöhempiin aikakausiin.

 Se, miten Tolstoi tai vaikkapa Dostojevski asiaa käsittelee ei anna meille tieteellistä tietoa, vaan on itse asiassa mielenkiintoisempaa.

Huomasinkin siitä jo kirjoittaneeni:

 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Ajan kuvaa

 

Kosto on suloista?

 

Leo Tolstoi, Anna Karenina I-II. Suomentanut Eino Kalima. WSOY 1981. 492+ 427 s.

 

Monet muistavat, millä sanoilla Anna Karenina alkaa: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Se perhe, joka romaanin alussa on katastrofin partaalla, ei ole Kareninien kunnianarvoisa perhe, vaan ruhtinas Oblonskin perhe. Perheen pää on suruton hummaaja ja velikulta, joka on sattunut unohtamaan vaarallisen paperin väärään paikkaan. Sen takia koko suuren perheen elämä on romahtamassa.

Rouva Karenina, tämä Anna toki saa loukkaantuneen vaimon -sisarensa- palaamaan järkiinsä ja kaikki palautuu taas ennalleen. Perheenpään elämäntapaan liittyvä hummailu jää taas omaan arvoonsa, eikä sitä tarvitse kostaa teatraalisella perheen tuhoamisella. Aviollisen rakkauden idylli muuttuu ehkä valheeksi, mutta ehkäpä kannattaa yleensäkin pysyä kohtuudessa, kun ihmisille vaatimuksia asetetaan?

Kuitenkin kirjan mottona on: Minun on kosto ja minä tahdon kostaa. Kyseessähän ovat itsensä Jahven sanat ja kuka ties romaanissa pyritäänkin kuvaamaan asioita nimenomaan hänen näkökulmastaan, eikä yksityisen ihmisen, jonka olisi kovin vaateliasta omaksua noin mahtava rooli.

Puškinin runoromaani Jevgeni Oneginia on joskus nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. Epäilemättä nimitys sopii sille erityisesti tuon aikakauden, varhaisen 1800-luvun osalta, jolloin kilpailijatkin ovat harvassa. Mitä tulee myöhempiin aikoihin, löytyy tuon tittelin tavoittelijoita paljonkin. Tolstoin Anna Karenina on joka tapauksessa vahvoilla silloin, kun tarkoitetaan erityisesti ns. suurmaailman miljöötä ja älymystön sitä osaa, joka eli ja vaikutti sen tuntumassa.

On sanottu, ettei romaanin päähenkilö itse asiassa olekaan Anna, vaan hänen lankonsa Levin, joka on kyllä läheisessä kontaktissa tuohon hienostoon, mutta ajattelee itse asioista omalla tavallaan ja etsii Venäjän kansalle selviytymistietä siinä uudessa maailmassa, jota rautatiet ja kapitalismi ovat nopeasti rakentamassa myös Venäjälle.

Itse romaani on kirjoitettu 1870-luvun puolivälissä, jolloin oli kulunut vasta kymmenkunta vuotta maaorjuuden lakkauttamisesta ja saksalaiset ovat hyväntuulisia voitettuaan kaikki sotilaalliset vastustajansa.

Romaanin hahmoista Karenin on se, jolle on usein etsitty esikuvaa ja löydetty sellaiseksi Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, mies, jota aikoinaan pidettiin kaiken taantumuksen lähteenä Venäjällä ja jonka meillä Suomessakin epäiltiin itse asiassa olleen Helmikuun manifestin takana.

Kävin muuten joskus juomassa teetä hänen entisessä työhuoneessaan, jossa ihailin komeita tuon aikakauden kirjoitusneuvoja. Sellaisiin kertoo Tolstoi myös Kareninin ihastuneen.

Kareninin ulkoinen hahmo sopii kuvaan: kuolleenkalloa muistuttava pää, ulkonevat korvat, keltainen iho… Kyseessä ei siis ollut mikään naistenhurmaaja, mutta siitä huolimatta valloittava kaunotar Anna meni hänen kanssaan naimisiin. Miksi, sopii kysyä. Kukaties kunnioituksesta  Aleksei Aleksandrovitšin kuuluisaa älyä ja oppineisuutta kohtaan. Hänhän oli koko Venäjän politiikkaan vaikuttava hahmo.

Itse asiassa tuon virkamiehen oppineisuus ja ajattelu on ulkokohtaista käsiteaskartelua, jonka suhde elämään jää aina korkeintaan pinnalliseksi. Kareninissa ei ole mitään syvällistä, omaperäistä eikä aitoa. Hän on täynnä valheellisuutta, kuten kaikki muutkin Tolstoin inhoamat hahmot.

Totuudellisuus sen sijaan korottaa aina ihmistä, olkoonpa kyseessä sitten oppimaton talonpoika tai hovimies. Edellisten piirissä se on selvästi yleisempää, johtuen elämänpiiristä, jossa valheella ei pitkälle pötkitä.

Mutta miltei jokainen ihminen on monimutkainen ja ristiriitainen. Tämän romaanin päähenkilö on monien mielestä itse asiassa Levin, idealisti ja oman tiensä etsijä, joka haluaa tehdä hyvää lähimmäisilleen. Kuitenkin hänellä on monia paheita mukaan lukien aivan tavattoman lapsellinen tapa loukkaantua siitä, mikäli joku toinen saa metsästäessä enemmän saalista kuin hän. Levin on myös jopa sairaalloisen mustasukkainen.

Anna on kaunotar, jonka viehättävyys perustuu paljolta itsetiedottoman suloon. Hän on kaunis myös sisäisesti ja hyvin rehellinen. Hän yrittää rakastaa laillista aviomiestäänkin, mutta eihän se lopulta onnistu, ehkäpä juuri tuon rehellisyyden takia.

Vronski, Annan rakastaja, on loistava ratsuväen upseeri, jota on joskus verrattu Mannerheimiin. Hän on kuitenkin enemmän intohimonsa valtaama ja hylkää uransakin Annan takia. Yhteistä hyvää Vronski harrastaa hyvin innokkaasti ja rakentaa sairaalankin omilla varoillaan.

Romaanin miljöökuvaus on kiinnostavaa. Toisaalla ovat Pietari ja Moskova, joiden erilaisesta hengestä mainitaan usein tässäkin kirjassa. Toisaalla on syrjäinen herraskartano alituisine vieraineen ja lisäksi vielä ulkomaat, ennen muuta saksalaiset kylpyläpaikat. Ja tuo Venäjän ja Euroopan vertailu on käynnissä koko ajan. Ovatko venäläiset huonompia vaiko kukaties parempia? Sopiiko Venäjälle samanlainen kehitystie kuin eurooppalaisille ja jos ei, niin miksi?

Ylimystön tapainkuvaus on luku sinänsä. Ranskaa ja Englantia vastaan oli käyty sotaa vuosina 1854-56, mutta niiden kulttuurihegemoniaa se ei ollut lainkaan horjuttanut. Yhä opettavat natiivit kotiopettajattaret lapsille ranskaa ja englantia, tässä romaanissa saksa kuitenkin on syrjemmällä ja aivan ilmeisesti päähenkilöt ovat anglomaaneja, joilla kaiken on oltava englantilaista, kirjallisuudesta, hevosista ja pyssyistä aina ruokiin, tennikseen ja krokettipeliin saakka.

Kiinnostavaa on myös ihmisten ja eläinten suhteiden kuvaus. Kun Vronski ratsastaa kilpailussa hennolla Frou Frou -tammalla, muistutttaa tapahtuma elävästi seksuaaliaktia. Ratsastaja kuiskaakin yhä uudelleen intohimoisesti: rakas, rakas…

Aivan kilpailun lopullahan ratsastaja varomattomalla liikkeellään katkaisee hevosen selän ja se joudutaan lopettamaan. Tragedia on kirjan vaikuttavimpia ja Annan kohtaloahan siinä jo ennustetaan.

Mutta vielähän tässä vaiheessa siis ihmisillä elämän ja kuoleman tilit jäävät tasaamatta. Toisen osan lopulla sitten palataan taas rautatiemiljööseen, jollaisella Anna tapasi Vronskin myös kirjan alussa ja taisi imponoitua siitä, miten tämä määräsi omista varoistaan kaksisataa ruplaa junan alle jääneen rautatieläisen perheelle.

 

torstai 18. marraskuuta 2021

Tolstoin aivoituksia

 

Anna ja muut

 

Kun luin Annan Kareninan ensimmäistä kertaa joskus 30 vuotta sitten, muistan vaivaantuneeni siitä kohtauksesta, jossa molemmat rakastavaiset ensimmäisen lihallisen yhtymisen jälkeen olivat onnettomia ja neuvottomia, Annakin oli kuin metsästäjän ampuma saalis.

Kirjailija on tietenkin omien henkilöidensä demiurgi ja täysivaltainen herra, joten Tolstoin kuvausta ei auttanut vaatia muutettavaksi, jotta tästä maailman parhaana rakkausromaanista tulisi vielä hieman parempi. Tuntui, ettei minulla olisi ollut riittäviä resurssejakaan tähän eikä noina yksinkertaisina aikoina edes vielä tiedetty wokesta mitään.

Joka tapauksessa normaali odotus olisi ollut, että nainen on lemmenkohtauksen jälkeen se tyytyväinen osapuoli ja yleensäkin aina onnellisimmillaan. Mies ajattelee sen sijaan välittömästi aktin jälkeen jo muita asioita, vaikkapa nyt vain sitä, jäivätkö traktorin valot palamaan tai oliko tullut hankittua riittävästi olutta saunaa varten. Nainen saattaa pitää tätä asiain tilaa loukkaavana, mutta se on itsensä luojan järjestämä.

Yhtä kaikki, Anna ja Vronski eivät intohimosuhteessaan näytä kokeneen lainkaan varsinaisesti autuaallisia hetkiä tai sitten, mikä on luultavampaa, Tolstoi on jättänyt ne kuvaamatta.

Luulenpa arvaavani syynkin. Naineen naisen avioliiton ulkopuolinen suhde oli tuohon aikaan niin skandaalimainen asia, että mikäli sitä ylipäätään kuvattiin, oli ainakin parasta esittää se tuhoisana mielettömyytenä. Muuten olisivat syytökset irstaudesta (!!) seuranneet välittömästi ja kirjailija olisi jo tässä vaiheessa saanut siirtyä samizdat-puolelle.

Tolstoin seksuaalisuuden vastainen kausi vei hänet sittemmin kauas lunatic fringen äärirajoille. Kreutzer-sonaatin sanottiin tehneen tuhansia naisia hulluksi ja näin voi todella olla. Tässä kirjassa Tolstoi ei vielä kuitenkaan ollut löytänyt ajatusta siitä, että seksistä pitäisi kokonaan kieltäytyä.

Annan ja Vronskin tarinassa ei kumpikaan osapuoli ole itse asiassa moraalisesti alamittainen tai sitten olen käsittänyt jotakin väärin. Intohimo vain on niin voimakas, etteivät he pysty sitä vastustamaan ja sen takia etenkin Anna joutuu mahdottomaan tilanteeseen, josta ulospääsynä hän näkee vain kuoleman.

Sitä ennen hän on ehtinyt muuttua herttaisuuden perikuvasta oikuttelevaksi ja nalkuttavaksi akaksi, jonka mielikuvitus maalailee Vronskista kauhukuvia. Annan itsemurha on itse asiassa kosto Vronskille.

Joka tapauksessa myös Vronski, niin pinnallinen tyyppi kuin onkin, uhraa Annan vuoksi koko uransa ja onnensa. Itsekkyys on muutenkin hänestä kaukana.

Annan itsemurhan jälkeen Vronski lähtee vapaaehtoisena Balkanin sotaan ja kustantaa sinne omilla varoillaan kokonaisen eskadroonan. Luotia hänkin menee sinne etsimään, oikea tie halki elämän on jäänyt tämän teoksen sankariparilta löytämättä.

Levin sen sijaan, hän, joka löysi onnen ruumiillisesta työstä pellolla, aloittelee nyt perhe-elämää, mutta metafyysinen levottomuus vaivaa häntä yhä, siihen asti, kunnes hän kuulee erään talonpojan suusta aivan yksinkertaisia viisauden sanoja ja oppii ymmärtämään, että ihmisen todellinen kutsumus on elää Jumalan tahdon mukaisesti, totuudessa. Eikä sitten muuta.

Totuus ja oikeus (arvaan, että alkuteos käyttää käsitettä pravda) taas on äärimmäisen yksinkertainen asia, joka on koko ajan avoinna ihmisen edessä. Mikäli sitä sen sijaan etsii järkeilemällä, eksyy varmasti.

Tässä simppelissä ideassa voi jo nähdä sen Kristuksen opin, jota Tolstoi vuosisadan vaihteessa levitti pamfleteissaan, joita meillä Suomessakin luettiin ahkerasti. Kirkon kanssa hän ei vielä ollut avoimessa riidassa.

Valtiokin saa vielä tässä vaiheessa mestarin ja suuren anarkistin jonkinasteisen hyväksymisen. Teoksen kirjoitusaikana oli niin sanottu Balkanin kysymys noussut Venäjällä -ja Suomessakin- julkisen sanan ykkösasiaksi. Turkkilaiset rankaisivat kapinoivia slaaveja, joille taas venäläiset lähettivät vapaaehtoista apua.

Suuri yleisö oli haltioissaan tuosta vapaaehtoisliikkeestä veljien hyväksi aivan kuten sitten 2000-luvulla Ukrainassa. Tolstoi sen sijaan tuomitsi sen jyrkästi Levinin suulla. Kosto ei ollut yksityisen ihmisen tehtävä tässäkään tapauksessa. Veriset selvittelyt oli kyettävä hoitamaan valtioiden välillä ja, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta.

Itse asiassa sota sitten syttyikin ja vuosina 1877-78 myös Suomen kaarti sai marssia Balkanin vuorilla ja sen tie vei aina Konstantinopolin porteille saakka, nykyisen lentokentän tienoille.

Levin ei löytänyt ratkaisua suuriin ja perimmäisiin kysymyksiinsä tieteellisistä tutkimuksistaan, jotka kohdistuivat venäläisen talonpojan erikoislaatuun. Hänen suorittamansa, eräänlaista ”kommunismia” lähentelevä yhteiskuntakokeilu oli pelkkä floppi ja koko tämän ajan muodikas filosofia luonnontieteineen oli yhtä tyhjän kanssa.

Uuden vakaumuksensa mukaisesti Levin sen sijaan alistui siihen, että ei järjellään käsittänyt asioita. Siitä huolimatta hän rukoili ja tunsi, ettei hänen elämänsä enää ollut tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.

Tähän mystiseen loppukaneettiin kirja päättyykin. Miten mahtanee olla sen pohjalta tehdyissä elokuvissa? Niitä en ole katsonut, mutta voisihan sekin olla kiinnostavaa.