keskiviikko 9. heinäkuuta 2025

Herrojen tavat

 

Herrasmiessodat ja ne muut

 

Kuten Rokka tai joku muu Väinö Linnan henkilö totesi: sotahan on pahantekoa puolin ja toisin. Ei yksinkertaisesti ole sellaista konnuutta ja halpamaisuutta, jota ei sodan nimissä voitaisi toisille tehdä ja siitä vielä ylpeillä.

Tästähän Carl von Clausewitz kehitti oikein teoriankin: väkivalta sodassa on rajoittamatonta.

Tähän täytyy kyllä korjauksena lisätä, että niin sanoakseni ideaalisessa sodasa (sit venia verbo) asia on näin. Kuitenkaan sellaisessa sodassa, jonka ymmärretään olevan tavoitteellista toimintaa eli politiikkaa väkivaltaisin keinoin, ei aina tai edes yleensä haluta tehdä kaikkea mahdollista pahaa vihollisellekaan.

Syitähän voi olla vaikka kuinka paljon, aina lähtien siitä, että vihollisen maat tai laitokset halutaan omaan käyttöön, sen alamaisista halutaan uskollisia omia alamaisia tai sitten voi olla suorastaan moraalisia skruupeleita. Koston pelko on myös hyvä konsultti.

Toisen maailmansodan aikana mentiin barbaarisuudessa niin pitkälle, kuin yleensä oli mahdollista päästä eli taannuttiin yleisesti ottaen vanhatestamentillisiin tapoihin.

 Pommitussota on hyvä esimerkki (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bombenkrieg ). Kuitenkaan ei käytetty esimerkiksi taistelukaasuja, vaikka niitä oli varastoissa paljon. Atomiaseen käyttöä ei kukaan sen sijaan ollut vielä hoksannut kieltää.

Myös esimerkiksi suomalaiset pidättäytyivät aktiivisista toimista Leningradia vastaan eivätkä terrorisoineet vihollisen siviiliväestöä. Tähän oli ihan päteviä syitä, kuten yleensäkin kaikelle politiikalle ja ne tunnetaan riittävän hyvin, eikä niistä nyt kannata tässä ruveta jauhamaan. Tällainen käytös oli kuitenkin aivan poikkeuksellista.

Ukrainan sodassakin on puolustautuva osapuoli karttanut monien kohteiden pommittamista ja samaahan voi jossakin mielessä sanoa jopa hyökkääjästäkin. Esimerkiksi Kiovan luolaluostari koetaan yhtä pyhäksi monumentiksi molemmin puolin. Vai saikos sekin jo osumaa?

En ole viitsinyt kovin paljon lukea kuvauksia nykyisen sodan rintamilta, mutta olen saanut sen vaikutelman, että yksi merkittävä uutuus on nyt lyönyt leimansa uusiin sodankäyntitapoihin. Kyseessä on uudenlainen upseeristo.

Vanhastaan upseeristo oli taustaltaan aatelista ja sota nimenomaan koettiin aatelisille sopivaksi ammatiksi, muita tuskin juuri olikaan, maanviljelystä lukuun ottamatta.

Tämän sotilasammatin ytimessä tietenkin piili raakuus ja myös sellainen asenne joukkoja kohtaan, joka salli niiden lähettämisen teuraaksi ilman erityistä tunnekuohua. Se kuului asioiden järjestykseen ja herrojen oikeuksiin.

Kuitenkin nimenomaan aateliston keskuudessa syntyi sellainen käyttäytymisen koodisto, jota sanomme ritarilliseksi. Siinä annettiin vertaisryhmälle myös vihollisen puolella korkea arvonsa ja varottiin loukkaamasta sen kunniaa. Se olisi merkinnyt myös oman kunnian menettämistä.

Italialaiset kondottierit kehittivät tunnetusti tietyn kollegiaalisuuden, jonka puitteissa he varoivat tarpeettomasti vahingoittamasta vastapuolta, joka sekin teki itse asiassa samaa työtä. Ennen pitkää saattoikin tulla tarve vaihtaa puolta ja hyvä käytösnumero oli niin sanoakseni silloin CV:ssä tarpeen. Sitä paitsi sodan onni saattoi aina johtaa vihollisen armoille joutumiseen.

Aateluuden velvoittavuus, joka pitkälti rajoittui vertaisiin, on havaittavissa vielä 1800-luvun sodissa. ajateltakoon nyt vaikka Kustaa III:n sotaa (vet. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruohonjuurten) tai Suomen sotaa (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=duncker).

Nykyään olisi vaikea kuvitella samanlaisia kohtaamisia vihollisten kesken kuin vaikkapa Suomen sodassa, jossa upseerit kokoontuivat taistelujen lomassa yhteiseen illallispöytään ja löivät vetoja sodan edistymisestä.

Eipä taitaisi olla mahdollista järjestää edes postin kulkua läpi linojen, saati lähettää sitä kautta kirjeitä, sokeria ja kahvia vaimolle, kuten Duncker teki.

Kun joku ruotsalainen upseeri oli rintamalla murjottu tuntemattomaksi, suuttui kenraali Denisov ja lupasi ankarasti rangaista syyllistä. Nykyään ei moinen taitaisi tulle kenenkään mieleen.

Mutta esimerkiksi Kustaa III:n sodassa upseeristo oli molemmin puolin suureksi osaksi myös saksalaista ja jotkut olivat sukulaisiakin. Kommunikaatio toimi erinomaisesti eikä ainoastaan kieltä osattu molemmin puolin, vaan hallittiin myös kulttuuri.

Siinä suhteessa tilanne on niin sanoakseni vielä paljon parempi nykyisessä Ukrainan sodassa.

Kiinnostavaa on, miten Savon prikaatin komentaja Curt von Stedingk, saksalainen Ruotsin Pommerista, kuvaa saapumistaan sodan jälkeen Venäjälle, minne hän tuli Ruotsin lähettiläänä.

Kaikki ylemmät upseerit riensivät kestittämään häntä ja iloinen oli tapaaminen myös vanhan ystävän, kenraali Schultzin kansa. Ilmeisesti kyseessä oli sama mies, jonka armeijan Stedingkin joukot olivat perin pohjin lyöneet Parkumäellä.

Nyrpeää oli vain Nassau-Siegenin prinssin Karl-Heinrichin käytös, mutta tästä kerskurista eivät muutkaan kollegat pitäneet. Kaiken kaikkiaan Stedingk näyttää tunteneen olonsa hyvin kotoiseksi saapuessaan äskeiseen vihollismaahan.

Tässä vain muuan esimerkki, johon tekisi mieli verrata tilannetta Ukrainan sodassa. Luultavasti se, joka joutuu siellä vihollismaahan, saattaa tuntea sen erinomaisesti ja jopa paremmin kuin paikalliset.

Venäjällä aatelisen upseeriston perinne näytti katkeavan vallankumouksessa, mutta itse asiassa niin ei käynytkään. Aluksi jo pelkkä sana ”upseeri” julistettiin pannaan ja puhuttiin sen sijaan komentajista. Yhteiskuntahan oli uusi ja kokonaan uudenlainen. ”Kultakaluunaiset” (zolotopogonniki) olivat arkkivihollisia.

Trotski värväsi kuitenkin jo heti alkuun tsaarin upseereita ”sotilasasiantuntijoiksi”, joiden mperheet saivat olla panttivankeina.

Ennen pitkää otettiin jo sitten käyttöön marsalkan arvot, niillähän oli vallankumouksellista kaikua Napoleonin ajalta. Sitten palasivat vanhat uniformut ja sotilasarvot ja jopa kultapunokset ja muut koristeet, jota vielä äsken oli kirottu.

Nyt herrat olivat taas herroja nimellisestikin, vaikka ehkä vailla sitä aatelista omanarvontuntoa, jota Venäjälläkin oli jo alkanut kehittyä. Ainakin siihen oli pyritty ja esimerkiksi kaksintaistelut sallittu 1800-luvun lopulla. Kunniasta tuli tärkeä käsite ( ks. https://timvihavainen.blogspot.com/search?q=kunniasta+sikamaisuuteen). Miltei uskomatonta vuoden 1917 perspektiivistä oli, että myös kaartin (eli henkivartioston) yksiköitä perustettiin uudelleen ja kunniamerkit otettiin taas käyttöön.

Mutta millainen on Venäjän nykyinen armeija? Täytyy sanoa, että tunnen sitä huonosti. Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että armeijan kunnia nykyään on ollut lainsäätäjän erityisen huolenpidon kohteena ja kunnian loukkaamisesta saattaa saada kovan rangaistuksen.

Tässä ei voi olla näkemättä uutta taantumuksen hyökkäystä modernia maailmaa vastaan ja mieleen tulevat Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n ajat. Lienevätkö kaksintaistelut nykyään sallittuja? Vai kilpaillaanko erikoispalvelujen tapaan ilmiannoilla?

Vallitseva informaatioilmasto on nyt tietenkin  sakeanaan sotapropagandaa, joten luotettavan informaation saaminen on tuskin mahdollista. Kuitenkin näyttä selvältä, että tämä nykyinen niin sanotun sekurokratian hallitsema Venäjä suhtautuu kunniaan ja vastaaviin asioihin aivan tietyllä tavalla, mikä ei ole vailla uusia piirteitä.

FSB:n entinen päällikkö Patrušev nimitti joskus filuureitaan ”nykyajan todelliseksi aatelistoksi”. Tämä on hyvin kiinnostavaa ja antaa koko käsittteelle aivan uuden kaiun.

”Erikoispalvelujen” maailma on petoksen ja valheen, harhautuksen ja konspiraation maailmaa ja ”uusi aatelisto” epäilemättä on näiden alojen mestari. Häikäilemättömyys on siellä elinehto.

Kun tähän lisätään se Venäjän maineikkailta rangaistusleireiltä peräisin oleva kulttuuri, jonka vapautetut vangit varmasti ovet tuoneet rintamalle mukanaan, voimme muodostaa kuvan aivan uudenlaisesta armeijasta, jota voitaisiin nimittää rosvojoukoksi eli latrocimiumiksi pyhän Augustinuksen mukaan.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Primitiivisestä hylkiöjoukosta kasvoi aikoinaan järjestynyt sotajoukko, jonka piirissä kehittyivät ritarilaitos ja herrasmiehen idea. Sitten alkoi painuminen takaisin kohti pohjaa ja ennen pitkäähän se tulee vastaan, ellei ole jo tullut.

Niin jalostavaa on sota n(vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tenkku). Koettakaamme pysyä siitä niin kaukana kuin mahdollista.

15 kommenttia:

  1. Saksa haluttiin murjoa soraläjäksi USA:n B-17 Flying Fortress ja B-24 Liberator- koneet pitivät siitä huolta päivisin brittien Lancasterit öisin: hävittäjäsuoja oli mittava. Saksan raskas pommituskalusto oli surkean pieni, vastusta ei ollut. Mutta, hitleristä oli päästävä eroon.
    Ihmettelen kuitenkin USA:n haluttomuutta ratkaista Ukrainan kriisiä. Putinista puhutaan mediassa Venäjän presidenttinä?!? Putin on diktaattori, eikä suinkaan valittu presidentti. Jos asiaa ei ratkaista, EU saa pian nauttia lukasenkan ja putinin seurasta.
    Kun tiedämme venäläisten juomatottumukset sekä impulsiivisuuden, sota voi alkaa melko kevyin perustein: naula päähän ja baanalle. Ei tarvitse kuin lukea valtakunnan juopon, medvedevin sepustuksia, niin sota voidaan ymmärtää pikkuasiaksi: kunha vodka virtaa.
    Japanin tilanne toisessa rähinässä ei vertaudu Saksaan. Peruste antautumattomuudelle oli ideologinen: se ratkaistiin sitten Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommeilla.
    Esimerkiksi Saburo Sakai kuvailee ydinpommien aiheuttamia tunnelmiaan kirjassaan Samurai.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan lukeneeni, että Saksa käytti 25 % sotapotentiaalistaan ilmapuolustukseen. Josef Stalin ei varmastikaan olisi ollut tyytyväinen jos ne 88 milliset olisivat olleet itärintamalla Sotkia reittämässä.

      Poista
    2. Kyllä. Tunsin aikoinaan miehen joka oli niitä päässyt käyttämään. 88mm oli kuulemma tarkka. Ontelokranaatilla Sotka olisi mennyt sulattotavaraksi...

      Poista
    3. Kyllä niitä riitti jokunen panssarintorjuntattehtäviinkiin ja "acht-acht" tukena oli jalkaväkimiehen hengennostattaja. Sitten kun sellainen pantiin vielä Tiikerin torniin... Oli vaan hirveän kallis, niin että T-34/85 hakkasi määrillään: mitäs sitten kun tuli se yhdestoista.

      Poista
  2. Vuonna 2007 julkaistiin Nikolai Nikulinin "Воспоминания о войне", josta juuri nyt tuli tärkeä kirja.. Nikulin päätyi rintamalle 21-vuotiaana vapaaehtoisena, taisteli Leningradissa, koki Neuvostoliiton armeijan etenemisen aina Berliiniin asti, haavoittui useita kertoja ja sai kunniamerkkejä. 1970-luvulla, ollessaan Eremitaasin työntekijä, hän kirjoitti muistonsa muistiin. Tuolloin ei ollut puhettakaan julkaisusta (se tapahtui siis vasta vuonna 2007). Muutamat lainaukset selventävät miksi Nikolinin kirja nousi puna-armeijan sotilaiden "tavallisten muistelmien" yläpuolelle.

    Katkerasti hän huomauttaa yleisestä välinpitämättömyydestä kaatuneita sotilaita kohtaan, joka hänen mukaansa on "kansakunnan yleisen raa'uttamisen" seurausta. "Monivuotiset poliittiset pidätykset, leirit, kollektivisointi ja nälkä ovat paitsi tuhonneet miljoonia ihmisiä, myös tappaneet uskon hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja armoon." ”Sodan julmuus omia ihmisiämme kohtaan, miljoonat uhrit, jotka uhrattiin huolimattomasti taistelukentillä, ovat saman luokan ilmentymiä. Keskitysleirien ja kollektivisoinnin menetelmillä käyty sota esti kasvun inhimillisyyteen.”

    Se, että melko monet neuvostosotilaat Saksassa käyttäytyivät kuin eläimet paikallista väestöä kohtaan (tähän päivään asti erittäin arkaluontoinen asia Venäjällä), ei tuskin ole yllätys edellä mainitun jälkeen. Raiskauksia tapahtui laajamittaisesti. Nikulin raportoi siitä inhoten. Hän kirjoittaa myös kokemuksistaan ​​sodan jälkeen. Jälleen katkerasti hän toteaa: ”Voittomme sodassa on muuttunut poliittiseksi pääomaksi, jota käytetään vahvistamaan ja oikeuttamaan maamme nykytilaa.” Se, että poliittinen väritys ja sodasta kertovat hurraajutut hämärtävät yksilön kärsimykset, on hänen viestinsä.

    Hänellä oli myös kaukonäköisyyttä: ”Jos tulee uusi sota, eikö kaikki palaa taas vanhaan? Epäjärjestys ja tavallinen venäläinen sotku? Ja taas ruumisvuorten kera!”

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. J.H. Jägerhorn muistelmissaan Kustaa III: n sodasta sanoo, etteivät venäläiset antaneet sotamiehelle enempää arvoa kuin karjalle.

      Poista
    2. Vanha venäläinen sanonta :"On meillä näitä ja ämmät tekevät uusia."

      Poista
    3. "Monivuotiset poliittiset pidätykset, leirit, kollektivisointi ja nälkä ovat paitsi tuhonneet miljoonia ihmisiä, myös tappaneet uskon hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja armoon."

      Taisi juurisyy olla marxismi-lenenismi, johon ym arvot eivät kuuluneet, nuo muut olivat seurannaisvaikutuksia.

      Poista
  3. -90 luvulla taloustietäjät perustivat Miltton- vaikuttajamedian, kun oli puhuttu Havelin ajatuksesta "EU rauhan maallisena takeena", olivathan länttä raunioittaneet Saksa-Ranska sodat syttyneet aina kuninkaan ja valtiokirkon liitosta. Ukrainan presidentti Zelenskyin vaimo kävi Milttonilla äskeisellä valtiovierailulla. Puol.voimien evp.komentaja Timo Kivinen on Milttonin palkkalistoilla. Sota suunnitelmatalouden aivoina.

    VastaaPoista
  4. Jos kiellon päälle "jauhaa" uskaltaa, niin sitä itsekseen vain miettii, miten suomalaiset olisivat voineet aktiivisesti toimia Leningradia vastaan sen lisäksi, että olivat osa saartorengasta. Heti Valkeasaaren linjan edessä olivat Neuvostoliiton kantalinnoitetut asemat. Itse Suur-Saksan Johtajakaan ei tohtinut käskeä Pohjoista Armeijaryhmää suoraan rintamahyökkäykseen Baltian ja Inkerinmaan taistelujen jälkeen.

    Lisäksi lienee näkökulmakysymys, pitääkö suomalaisten perustamien "siirtoleirien" valtavaa kuolleisuutta eritoten 1942 siviiliväestön terrorisointina vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi jos löytyisi lähde, että kyse on tarkoituksellisesta politiikasta. Talvi 1941-42 oli kaikille nälkätalvi ja siiitä on tutkimus, että mielisairaaloissakin kuolleisuus ylitti normaaliajat.

      Poista
  5. "Carl von Clausewitz kehitti oikein teoriankin: väkivalta sodassa on rajoittamatonta."

    Tämä ei ole niin pahaa kuin miltä voi kuulostaa, koska von Clausewitzin käsitys sodasta oli armeijoiden välistä taistelua, jossa pyritään ratkaisutaisteluun, joka päättää sodan. Tämän käsitys kyseenalaisti 1600-luvun tyylisen hävityssodan tai 1700-luvun manööveraussodan jossa pyrittiin välttämään em ratkaisutaistelua sodan pitkittymisen hinnalla. Hän ei ymmärtääkseni puoltanut mitään siviiliväestöön kohdistettua terrorisotaa. Toki ratkaisutaistelussa käytettiin väkivaltaa niin paljon kuin tarpeen ts rajoittamattomasti.

    VastaaPoista
  6. Ukrainalaiset muistavat varmaan Katynissä 1940 tapahtuneen Neuvostoliiton sen aikaisen "aateliston" tekemän puolalaisten massamurhaamisen, kun panevat hanttiin vimmatusti. Tietävät, että sama odottaa heitäkin, jos häviävät.

    VastaaPoista
  7. "Stedingk näyttää tunteneen olonsa hyvin kotoiseksi saapuessaan äskeiseen vihollismaahan."

    Ehkä syynä oli käsitys sodasta: eivät siinä olleet kansat vastakkain vaan valtiot ts hallitsijat, mitäpä aidosti kosmopoliittinen eliitti heidän sukuriidoistaan välitti, vaikka tietysti ammattilaisina hoitivat työnsä. Samaa kuvasti sekin, että upseeri saattoi palvella toisen hallitsijan - kunhan ei vihollisen - armeijassa, kute moni ruotsalainen Ranskan Royale suedois -rykmentissä. "Kansakunta aseissa" oli vasta Ranskan vallankumous- ja Napoleonin sotien ideologiaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.