Kun vääryys vallan saa

 

Totuuden hetki

 

Tässä on nyt jo muutaman vuoden ajan saatu kuulla ja lukea asiantuntijoiden ja muidenkin povaajien kertomuksia siitä, miten tuossa Ukrainan sodassa ehdottomasti käy.

Iltapäivälehtien tietojen mukaan Putin on ollut kuolemaisillaan jo useamman vuoden ja tutkijat ovat hyvin vakuuttavasti todistelleet, ettei Venäjä voi enää montaa viikkoa kestää.

Tuota katsellessa on tullut  mieleen vanha vitsi, jonka mukaan Neuvostoliiton virallinen uskonto on ”zavtrabuddismi” (завтрабудизм, vrt. zavtra budet -huomenna se tulee, tapahtuu).

Huomautan, että talvisodankin menestykset nostattivat aikoinaan optimisin, joka tarttui jopa J.K. Paasikiveen. Väinö Tannerin mukaan ”tuo varonainen mies” yhtyi jo hänkin siihen laajalti levinneeseen ajatukseen, jonka mukaan Suomen aseellinen toiminta saattaisi olla se maailmanhistoriallinen tekijä, katalysaattori, joka romahduttaisi koko savijalkaisen jättiläisen, Neuvostoliiton.

Niinhän ei toki tapahtunut, mutta tätä taustaa vasten kai ymmärrämme paremmin sen, miksi koko Suomi niin katkerasti itki ja suruliputti, kun Moskovan rauhan ehdot julkaistiin.

Eihän siinä näin pitänyt käydä. Koko Karjalan riistäminen Suomelta oli ilmiselvä vääryys ja sen kohtuuttomuutta alleviivasi se, ettei vihollinen ollut edes päässyt niille rajoille, joita se vaati. Sitä paitsi verta oli vuodatettu tavattomasti. Eikö se ollut jo syy saada aikaan kohtuullinen lopputulos?

Molotovin virallisen lausunnon mukaan veren vuodattaminen oli nimenomaan syy saada paljon enemmän alueita, kuin ennen sotaa oli vaadittu. Veri oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä, kertoi neuvostohallituksen päämies ja tarkoitti sillä, ettei Moskovassa ollut lainkaan varauduttu sellaiseen vastarintaan ja jättitappioihin, kuin sitten saatiin kokea. Jonkin oli siitä maksettava.

Jokainen kai ymmärtää, ettei enempää Stalin vuonna 1939 uin Putin vuonna 2022 halunnut mitään sotaa, vaan käski suorittamaan sotilaallisen pikaisen ja tyylikkään operaation, jollaiselle oli pätevät geopoliittiset syyt ainakin omasta mielestä.

Sitten taas kävi niinkin kävi. Tässä sitä ollaan ja kuusinumeroinen määrä sotilaita on tapettu molemmin puolin. On yhä uudelleen maksettu paljolla verellä, vaikka ei tiedetä, mitä sillä voi saada. Tietenkin haluttaisiin kaikki mahdollinen.

Euroopassa sotaa seuraava lehteriyleisö ja erityisesti nenäliinojaan huiskuttavat naiset ovat lähes hysteerisesti vaatineet, ettei hyökkääjälle saa antaa mitään siitähän se vain innostuu eikä oikeutta enää sitten maailmassa ole.

Kannattaisi kuitenkin muistaa, että se rajakiista, josta sota sitten kehkeytyi, syntyi todellisen ongelman ympärille. Niin vakavat ongelmat, jotka synnyttävät aseellista toimintaa, on ratkaistava kestävällä tavalla. Yleensä tosiaan tarvitaan muutoksia eikä pelkkiä julistuksia.

Venäjä meni tässäkin asiassa koheltamaan voittamattomuuteensa luottaen ja maalasi itsensä nurkkaan, mistä seurasi kansainvälinen eristyminen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tuota ongelmaa olisi syytä ratkaista.

Yleensä toimiva ratkaisu syntyy vain sellaisessa ilmapiirissä, jossa asioista voidaan keskustella järkevästi. Versailles’n rauhaa solmittaessa ilmapiiri oli pahasti tulehtunut. Sitä se on nytkin.

On outoa havaita, että jopa Suomessa järkevä keskustelu tästä aiheesta on jo kauan ollut mahdotonta. Mitään vaihtoehtoja ei ole pidetty mahdollisina, lukuun ottamatta koko Venäjän pilkkomista halukkaiden saataville. Ongelmana kuitenkin on, ettei se halua, eivätkä muut pysty pakottamaan.

On tarvittu kolmas voima, jolla on muutakin kuin iskulauseita takanaan. Se on nyt tullut, mutta kun Trump ja Putin esittävät oman varianttinsa verenvuodatuksen lopettamisen ehdoksi, se torjutaan suuresti kauhistuneina. Sotaan ei kuitenkaan ole voimaa sekaantua, vaikka haluakin olisi. Eurooppa on tässä pelissä pelkkä eunukki, jonka kimeä ääni herättää korkeintaan hilpeyttä, jos sitä korotetaan.

Moraalista närkästystä on ilma sakeanaan, minkä voi ymmärtää, Oudompaa on, että se kohdistuu myös ukrainalaisiin nuoriin miehiin: miksi he eivät halua kuolla maansa puolesta? Eurooppalaisuus edellyttäisi sitä, ainakin Tyrtaioksen ”Ateenalaisten laulun” perusteella arvioiden.

Onhan tässä tosiaan verta vuodatettu sammioittain. Onko se syy vuodattaa aina vain lisääkin, vai olisiko mahdollista ajatella, että nyt riittää jo tätä sorttia, jota on jo kokeiltu? Älkää kysykö naisilta, jos haluatte jälkimmäisen vaihtoehdon.

Mutta kun on rahat loppu, niin ne ovat loppu, vaikka kuinka olisi ison talon poika, sanoo vanha sanaparsi.

Ehkä Venäjän voisi kukistaa jo huomenna, mutta ehkä se venyisikin ylihuomiseen ja ehkäpä sitäkin kauemmas. Ehkä konflikti jäätyisi ikuiseksi, muistuttamaan Koreoiden välisiä suhteita? Minkä ongelman se ratkaisisi ja kuka siitä hyötyisi?

Kaikilla varianteilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Talvisodan rauha oli tavattoman raskas ja aivan ansaitsematon pakkorauha, mutta siihen suostuttiin ja se kestettiin. Ehkäpä Ukrainassa voitaisiin tehdä samoin?

Tässä vielä pari pohdintaa asiasta silloin, kun tapettuja vielä oli suhteellisen vähän:

 

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Verellä ostamisesta

 

Veren hinta ja rauha

 

Katselin tässä netistä ukrainalaisten haastatteluja aiheesta, millaiset rajojen pitäisi olla sodan jälkeen. Haastattelu oli venäjäksi, jota ukrainalaiset yleensä osaavat yhtä moitteettomasti kuin irlantilaiset osaavat englantia.

Nuo mummot ja vaarit ja muut kadunmiehet eivät näyttäneet olevan ainakaan stereotyyppisiä fasistisia banderalaisia tai edes benderiläisiä (ks. Bender, Ostap, Turkin alamainen), joista on niin paljon puhuttu. Tavallisia pieneläjiä ne kaiketi olivat, sitä lajia, joka haluaa elää rauhassa, kasvattaa lapsia ja säilöä syksyisin marjoja ja sieniä.

Mielipiteet tuosta raja-asiasta olivat heillä yleensä aika selvät: rajat on palautettava täsmälleen sellaisiksi, kuin ne olivat ennen sotaa. Myös Krim kuuluu Ukrainalle. Meidän pojat ovat niin paljon verta vuodattaneet, että muunlainen ratkaisu on mahdoton hyväksyä.

Tämä verenvuodatukseen ja rauhanehtoihin liittyvä kysymys on tietenkin ikivanha ja ikituore. Talvisodassa suomalaiset saivat tapettua sellaisen määrän puna-armeijalaisia, että heidän käsityksensä mukaan siitä olisi pitänyt jo koitua jonkinlainen palkintokin.

Omia poikia meni myös viisinumeroinen luku ja ajatus siitä, että nuo uhrit olivat ”lunastaneet maan”(?), oli voimakkaasti esillä. Muistettakoon talvisodan romaanikilpailun voittaja: Viljo Sarajan Lunastettu maa. Se oli viritykseltään hyvin uskonnollinen ja paatoksellinen kirja, jossa lienee melko lailla välittynyt ajankohdan henki.

Mannerheimkin puhui aikoinaan miekkavalassaan heimomme veren kastelemasta, pyhästä Karjalan maasta. Tuo veri antoi oikeuden tuohon maahan.

Mitä venäläisiin tulee, autonomian ajan lopulla ns. Suomi-syöjät puhuivat myös siitä, että koko suuriruhtinaskunta on venäläisellä verellä ostettua maata. Oli suurta vääryyttä, että suomalaiset olivat tosiasiassa perustaneet siellä oman hallintonsa ja tuskin edes sietivät venäläisiä vierainaan. Niinpä Suomi oli valloitettava takaisin.

Koko ajatus siitä, että maata ostettaisiin verellä, on outo. Oman maan, synnyinseudun puolustaminen aseellisesti on toki ehdottoman normaali asia, mutta imperiumin rakentaminen väkivalloin ei tule yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi siitä, että siinä menetetään myös omia sotilaita.

Myös puolustaja menettää niitä. Kumman uhria siis voitaisiin pitää arvokkaampana? Riippuuko asia kuolleiden määrästä?

Asialla on joka tapauksessa ollut käytännön merkitystä ja on yhä. Imperialistisen valtion on hyvin vaikea luopua sellaisesta ryöstösaaliista, jonka saamiseksi on tapatettu huomattavan suuri määrä miehiä.

Ajatelkaamme talvisotaa. Heti sen alussahan solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen hallituksen välinen sopimus, jossa Suomi luovutti kannakselta suunnilleen sen alueen, joka oli ollut tarkoitus liittää emämaahan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä ei ollut yhtään kaupunkia mukana.

Vastineeksi Suomi sai valtavat alueet Itä-Karjalasta, ei suinkaan sitä kaksi kertaa suurempaa aluetta, josta oli puhuttu neuvotteluissa, vaan kymmeniä kertoja suuremman alueen, johon kuuluivat, kuten sanottiin, Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunus ja Uhtua siinä luvussa.

Toteutettiin siis Suur-Suomi ja muistettakoon, että sopimus astui heti voimaan eikä ollut siis mikään propagandalupaus. Sen ratifiointi piti suoritettaman mahdollisimman pian Helsingissä, mutta odottaa yhä tekemistään ja koko sopimus lieneekin katsottava rauenneeksi, kun toinen osapuolikin menetti jo aikoinaan tunnustuksensa.

Sen sijaan, että urhoollisesti taistellut Suomi olisi saanut lisää alueita, siltä riistettiin suuri määrä entisiäkin. Talvisodan päättymisen johdosta pitämässään puheessa Molotov motivoi asiaa sillä, että niin paljon verta oli vuotanut ilman meidän syytämme.

Tämähän kuulosti pilkanteolta, mutta luultavasti Molotov oli omalla tavallaan oikeassa: eihän sitä Moskovassa ollut ajateltu, että puna-armeija joutuisi oikeasti taistelemaan, tarkoitus oli suorittaa parin päivän erikoisoperaatio, jonka lopputuloksesta oli jo sovittu.

Rauhanehtoja Molotov kuvasi erityisen jalomielisiksi muun muassa siksi, että Suomi sai pitää Petsamon. Hänen mielestään ne antaisivat hyvän pohjan ystävällisten naapurisuhteiden kehittymiselle.

Suomalaisten korvissa koko puhe oli pilkantekoa ja vielä pahempaakin. Siinähän myös väitettiin suomalaisten soveltaneen epäinhimillisiä taistelutapoja ja koko puheen ilmeinen tarkoitus oli sumutus: haluttiin kaikkien unohtavan, mitä oli joulukuussa tullut sovittua ja puhuttua. Syypää oli Suomi ja sai nyt ansaitun rangaistuksensa.

Kun Ukrainaan nyt jossakin vaiheessa tulee rauha, olisi tärkeää, että se olisi oikeudenmukainen ja voisi tyydyttää kaikkien osapuolten kohtuullisia ja perusteltuja vaatimuksia. Se, että paljon verta on vuotanut, ei voi kummallekaan osapuolelle olla se kaikkein pätevin ja vihoviimeinen argumentti väkivaltaisen rauhan puolesta. Rajanmuutokset ovat todennäköisesti tarpeen, elleivät osapuolet tyydy autonomian tapaisiin takuisiin vähemmistöille.

Uusien rajojen määrittelemiseksi ja niiden kollektiiviseksi siunaamiseksi olisi tarpeen uusi ETYK, kuten olen aina silloin tällöin yrittänyt sanoa. Mikäli esimerkiksi Venäjä vetää ne yksipuolisesti ja siunaa ne sitten itse järjestämällään kansanäänestyksellä, jonka puolueettomiksi tarkkailijoiksi kutsutaan joitakin puolihulluja putinoideja, on ainekset seuraavaa sotaa varten jo valmistettu.

Suuret miestappiot ja tuhotyöt katkeroittavat takuuvarmasti mieliä ja vaativat ihmisten mielissä kostoa. On selvää, ettei hyökkääjänkään puolella ymmärretä tappioiden olevan itse asiassa itse aiheutettuja, vaan uskotaan mieluummin oman TV:n levittämiä houreita.

Epäoikeudenmukaisiksi koetut kostorauhat ovat joka tapauksessa myrkkyä kansainvälisille suhteille. Ukraina on osoittanut suurta yksimielisyyttä ja urhoollisuutta, ja enimmät vastapuolen propagandistiset puheet ovat jo pelkästään sen ansiosta menettäneet uskottavuutensa.

Ei kuitenkaan ole realistista odottaa, että rauhasta voisi tulla Ukrainan sanelema. Myöskään venäläisten häpeämättömät vaatimukset Ukrainan valtion aseistariisunnasta ja sen sisäisten asioiden sanelusta tuskin menevät läpi missään neuvotteluissa. Nehän ovat luonteeltaan pikemmin sellaisia ultimaatumeita, joihin myöntymisen niiden esittäjä itsekin tietää mahdottomaksi.

Venäjä on nyt menettänyt kasvonsa eikä niitä enää takaisin saa. Suostuuko se sellaiseen rauhaan, joka merkitsee luopumista Ukrainan herruuden tavoittelusta, jää nähtäväksi. Sellaisilla ehdoilla rauha saattaisi joka tapauksessa olla myös Ukrainan kannalta hyväksyttävä. Veriuhrit ovat tosiasia kummallakin puolella ja vaativat tulla muistetuiksi.

Putin on erikoisoperaationsa joka tapauksessa hävinnyt: Ukraina ei tule mukaan Venäjä-johtoiseen Euraasian liittoon, eikä sinne halua enää kukaan muukaan. Mikäli sellaista yhteisöä halutaan rakentaa ja ylläpitää pistimillä, siitä voi tulla vain kansainvälisen yhteisön irvikuva, joka on kaikkien vihan ja pilkan kohteena.