Uskonto luo nahkaansa

 

Synkretismin luomuksia

 

Alec Ryrie osui epäilemättä oikeaan puhuessaan uudesta uskonnon muodosta, jossa paholaisella on keskeinen asema kaiken kulmakivenä.

Hitler ei ole kuollut, vaan yhä joka hetki sen rahvaanomaisen uskonnon käytettävissä, joka on länsimaissa seurannut kristinuskoa. Hänen henkensä vaanii meitä koko ajan.

Jumalaa ei tietenkään ole ja olisi jo vaikea löytää sitä ääliötä, joka pitäisi tätä latteutta jotenkin merkittävänä itselleen tai muille. Olemme kuitenkin vasta erään hyvin nopean kehityskulun sellaisessa pisteessä, niin kaukana kristinuskosta, ettemme enää tunnista sitä emmekä vielä tunne sitä seuraavaa uskontoa.

Vielä suurten ikäluokkien lapsuudessa kristinuskolla oli länsimaissa suuri yhteiskunnallinen rooli. Nykyinen arvomaailma oli silloin vielä toukka-asteella.

Nyt sekoittuvat toisiinsa niin kristinuskon jäänteet, itämaiset uskonnot kuin uudet aidosti vakavat käsitykset maailmasta ja niiden ohella ryöppyää villi kasvullisuus, jossa kukoistaa puhdas epä-älyllinen humpuuki ja hokkuspokkus, aina noituuteen asti.

On tietenkin mahdotonta sanoa, millaiseksi tulevaisuus tässä suhteessa muodostuu. Joitakin merkkejä siitä voi ajatella jo näkevänsä. Ilmeistä on, että kyseessä ei ainakaan aluksi ole mikään varsinaisesti korkeatasoisena pidettävä uskomusjärjestelmä, buddhalaisuuden tapaan.

Sen sijaan voitaisiin ajatella, että reaktiona ekspansiiviseen, absurdille perustuvaan islamiin saattaisi kehittyä sen primitiiviselle vanhatestamentilliselle laki- ja tabuajattelulle vaihtoehtona uudenlainen, eklektinen uskonto. Näin näyttää myös Ryrie uskovan.

Kukaties siinä voisi jatkua Straussin ja Feuerbachin immanentin uskonnollisuuden perintö uudenlaisten rituaalien myötä. Islamin primitiivisyyttä vastaan nousisi toinen, myös aidosti uskonnollinen vastavoima, uusi sosiaalinen ”uskonnon alkeismuoto”, jolla olisi niin sanotusti elämää suurempi merkitys.

Mutta juuri nyt näemme vain sen, että kirkot tyhjenevät nopeaan tahtiin ja muutetaan mikä moskeijaksi, mikä kapakaksi. Ne, jotka toimivat, saavat merkityksensä lastentarhojen filiaaleina tai ompeluseurojen rupatteluforumeina.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä kunnioitetaan ja palvotaan yhä, ainakin nimellisesti pyhimyksiä, joiden roolin teologit selittävät apologeettisesti olevan täysin sopusoinnussa monoteismin kanssa. Käytännössä ne ovat kansan mielissä muuttuneet uusiksi jumaliksi, joita rukoillaan mahtavina ja vaikutusvaltaisia olentoina.

Venäjällä pyhän Nikolauksen sanotaan olevan ”melkein Jumala”, joten häneltä sopii toivoa mitä vain. Muita pyhimyksiä riittää auttamaan kuka mistäkin vaivasta. Luetteloita sopivista rukoiltavista on saatavilla.

Jokseenkin ymmärrettävästi pyhimykset ovat yleensä pyyntöjen kohteina ja heidän uskotaan ainakin olevan päteviä välittämään ne hierarkiassa eteenpäin, Jumalalle vaikkapa poikansa kautta.

Jumalan äitiä on syytä pitää pehmeänä ja lempeänä hahmona, joka pyrkii miellyttämään kaikkia, koska hänessäkään ei ole pahaa, toisin kuin pyytäjässä, joka ei oikein kehtaa mennä heti niin sanoakseni virkatien yli kaikkein korkeimman instanssin eteen. Voisi ajatella, että sieltä tulee nopea lähtö.

Tuo yllä oleva saattaa kuulostaa rienaavalta ja hyvä, jos niin on. Se todistaisi kunnioituksesta uskonnollista kokemusta ja ajattelua kohtaan, vaikka ei välttämättä juuri tuon uskontomuodon omaksumista.

Paradoksaalisestihan länsimaissa juuri kehityksen tässä vaiheessa pidetään tärkeänä kunnioittaa kaikkein absurdeimpiakin uskontoja, mikäli ne eivät ole kristillisiä. Ennen kaikkea asia koskee islamia.

Toki myös kristinusko on nimenomaisesti absurdi ytimeltään, kuten sen perustajatkin totesivat. Kirkkoisä Tertullianus  (ks. Vihavainen: Haun quia absurdum tulokset ) kiteytti asian sanoihin ”Credo, quia aburdum” -uskon, koska se on mieletöntä. Näin tapahtuikin Kristuksen palvonnassa parin vuosituhannen ajan, mutta kaikella on aikansa.

Kuten Ryrie taannoin käsitellyssä kirjassaan esitti, meillä on nyt uskonto, jossa vain pahuudella on selkeä hahmo, jota voidaan nimittää Hitleriksi. Sen vastakohta jää itse asiassa toistaiseksi vielä tyhjäksi.

Kuitenkin meillä jo on pyhimyksiä ja marttyyrejä ja jopa profeettoja. Pyhimystä tyypillisimmillään edustaa muuan rivinarkkari, joka kärsi marttyyrikuoleman valkoisuutta edustavan (vaikka ei ”ihan” valkoisen) poliisin käsissä. Hänen hahmonsa on ympäröity punaisella linjalla, jonka ylittäminen aiheuttaa sanktioita koko läntisessä maailmassa.

Kysykää Ano Turtiaiselta, ellette usko. Hänen pikku vitsinsä ”Pink Floydista” herätti valtavan paheksumisen ja toi heti mukanaan rangaistuksen. Floyd ei ollut eläessään pyhimys, mutta eivät monet muutkaan pyhimykset, ajatelkaamme vaikka Pyhää Vladimiria tai Pyhää Olavia. Suuria syntisiä kaikki tyynni!

Kuitenkin marttyyrikuolema riitti Floydin nousemiseen koko sorretun (!) viiteryhmänsä uhrilampaaksi, jonka muiston häpäiseminen olisi loukkaus koko paljon kärsinyttä rotua (tai rodullistettujen ryhmää) kohtaan.

Ehkäpä Floyd nyt suojelee jotakin ryhmää tai joitakin? Kenen kannattaa rukouksessa kääntyä erityisesti hänen puoleensa? Narkkareiden? Rodullistettujen? Pikkukolttosten vuoksi vainottujen? Luulen, että kaikkien ei kannata edes yrittää. Kaiken kaikkiaan pyhimyksen rooli tässä uudessa maailmassa on yhä epäselvä. Vain pyhyys on ilmeinen asia.

On myös profeettoja. He eivät ole loukkaamattomia ja pilkkaajat vainoavat heitä heidän uskonsa tähden.

Ajatelkaamme häntä, joka on aikamme ”Pucelle”, neitsyt, joka nousee johtamaan sotajoukkoja, siis Great Thunberg.

Jeanne d’Arc oli hänkin kaikesta päätellen lievästi (?) epänormaali (ADHD?) narsisti (vrt. Vihavainen: Haun hankala neitsyt tulokset ).

Juuri sellaista epänormaaliutta tarvitaan profeetan ja pyhimyksen toimenkuvaan. Greta on julistanut, että menneet sukupolvet ovat modernisaatiollaan ryöstäneet häneltä nuoruuden, vai oliko nyt lapsuuden. Tuossa näennäisesti vähäpätöisessä asiassa kiteytyy koko maailman pahuus, joka on tullut tänne valkoisen miehen kautta.

Floydin tapaus oli yksi tuhansista, Gretan tapaus yksi miljoonista tai peräti miljardeista, mutta juuri yksilöt antavat kasvot kaikilla muillekin.

Jeesus oli sen sijaan keski-ikäinen ja varsin (kuinka paljon? Liian?) valkoinen mies, jollaisten kärsimykset saavat nykyään osakseen kovin tylyn reaktion edistykselliseltä väeltä: EVVK.

Mikäli ristille olisi naulittu nuori tyttö, mieluiten musta, tai vaikkapa koiranpentu, ei uusi maailma voisi pidätellä kollektiivista liikutustaan.

 Paholaisen me kaikki tiedämme: se on se sama, joka on koettanut peitellä jälkiään matkaan saattamalla miljardeille korkean elintason ja vapautuksen tautien ja tuskan vallasta, mutta onkin samalla vienyt toivon yhdeltä pieneltä ihimiseltä.

Kuten Ivan Karamazov sanoi, Jumalalla ei ole oikeutta tehdä mitään sellaista, jonka hintana on edes yhden viattoman lapsen kärsimys. Emme koskaan anna hänelle anteeksi, koska emme voi emmekä saa sitä tehdä.

Tuo kristinuskon Jumalaa leikkivä hahmo on siis itse asiassa paholainen, taivaasta pudonnut enkeli, Lusiferus, joka toi ihmiskunnalle tulen. Eihän siihen ollut lupaa.

Mutta paholaisen paikkahan on jo varattu. Siellä istuu Adolf Hitler kaikkine puolueineen ja rotuoppeineen. Onko jo aika syöstä hänet istuimeltaan?

Ryrien mielestä näin onkin jo tapahtumassa, mutta hän nyt on vain pieni skribentti Brittein saarilla, joten kenties emme ota hänen tuomiotaan täydestä.

Ryrie jopa uskoo, että Hitler on muutenkin jo aivan last season niiden parissa, jotka maailmaamme nyt ensi sijassa hahmottavat, siis tietoisuuteen heränneiden naisten.

Ja oliko Hitler sen enempää kuin yksi esimerkki valkoisesta miehestä, joka lopulta on kaiken pahuuden takana, tuon toivon menettämisen ja ihmisyyden loukkauksen, jota valkoinen mies on ennen muita aina kyennyt tekemään.

Mustat ovat joutuneet katkeraan ja alentavaan osaansa vain hänen takiaan ja toistavat hänen syntejään ilman omaa syytä.

No, tämä on kieltämättä kiehtova alue, jolla on lupa(?) ajatella mitä tahansa, kenttä on nyt sekasorrossa ja muotoutumassa ties miksi. Viime kädessä pinnalle nousee ja voittajaksi jää se, mitä suuri yleisö (ven. быдло) ehdottomasti kaipaa ja tarvitsee.

Järjellä on sen asian kanssa hyvin vähän tekemistä. Siitä vapautuminen on kaiken uskonnon alku.