Elämä on

 

Porvarin lemmentuskat

 

Gustave Flaubert, Sydämen oppivuodet. WSOY 1958, 407 s . (L’Éducation sentimentale 1869. Histoire d’un jeune homme)

 

Gustave Flaubert (121-1880) tunnetaan etenkin teoksestaan Madame Bovary (1857), joka oli aikansa sensaatio ja uhkasi siveettömyytensä takia jäädä julkaisemattakin.

Porvaria hätkähdytti myös Flaubertin tokaisu, kun kysyttiin, kuka oli itse asiassa tuon turmeltuneen naisen esikuva todellisuudessa ja kirjoittaja vastasi sen olevan hän itse. Siinäpä päänvaivaa feministeillekin.

Sekä Bovary että Tunteiden kasvatus (Sydämen oppivuodet) kuuluivat niihin ”ranskalaisiin romaaneihin”, joita koko sivistyneen Euroopan nuoret neidot ahmivat peittojen alla tai muuten turvallisissa tiloissa. Niiden aihepiiri oli ainakin heille sopimattomaksi arvioitu, vaikka on vaikea kuvitella tekstin muuten olleen erityisen kiihottavaa.

Flaubert on luokiteltu realistiksi, vaikka nykyaikainen lukija voisi hänet yhtä hyvin sijoittaa siihen joukkoon, jota edustivat Alfred de Musset ja Stendhal (ks. Vihavainen: Haun musset tulokset , Vihavainen: Haun stendhal tulokset ). Paljon samaa niissä on.

Flaubert kuului aikansa kulttuurin eturintamaan siihen aikaan, kun eurooppalaista kulttuuria ja kirjallisuutta varsinaisesti luotiin, ikään kuin kansallisten kulttuurien välille ja yläpuolelle (vrt. Vihavainen: Haun los europeos tulokset ).

Venäjän eurooppalaisin kirjailija Turgenev oli Flaubertin läheinen ystävä ja asui jonkin aikaa samassa taloudessakin.

Myös tämän romaanin päähenkilö, Frédéric Moreau muistuttaa Turgenevia sikäli, että myös hän omistautui erään (vieläpä kuulemma ruman) naimisissa olea naisen palvomiselle ja omaksui niin sanotun cicisbeon roolin.

Cicisbeo (chevalier servant) oli vaimon julkinen, ihaileva miesystävä, joka ei välttämättä ollut samalla häneen fyysisessä suhteessa, mutta saattoipa ollakin.

Frédéricin henkinen ja seksuaalinen kehitys on tässä kirjassa mielestäni aika epäuskottava, mutta juoni epäilemättä tarjoaa kiinnostavia käänteitä, kun tämä pohjaltaan puhdashenkinen kunnon mies huomaa yhtäkkiä olevansa sekavien lemmensuhteidensa umpikujassa ja joutuu tuottamaan naisilleen tuskaa, mitä ei suinkaan haluaisi.

Päähenkilöltä puuttuu nuorena kummallisessa määrin normaali sukupuolivietti ja hän omistautuu sen sijaan yhden ihailemansa naisen palvonnalle. Nainen sattuu olemaan naimisissa, mutta häntä lähelle pääsee hankkiutumalla aviomiehen ystäväksi.

Läheisyys tarkoittaa yleensä samassa huoneessa oleskelua, eikä aluksi minkäänlaista koskettelua. Se jääkin aina kädestä pitämisen tasolle, vaikka lopulta taidetaan päästä suutelemaankin ja himo ryöpsähtää yli äyräiden.

Toki samaan aikaan tuon hiljaisen palvonnan ohella löytyy jossakin vaiheessa myös muita suhteita ja rakastumisiakin. Erityisesti muuan kurtisaani, Rosanna on jonkin aikaa intohimon kohteena. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka ovat ostettavissa -mutta ei kenen tahansa! huudahtaa sankari.

Ranskalainen rakastajattarien instituutio oli kulttuurisesti aika omaperäinen ja mahdollisti vaikkapa kalakauppiaan nousun kuninkaan ”viralliseksi” rakastajattareksi. Rakastajattarien pitäminen kuului ylimystön normaaleihin tapoihin ja sitä jäljitteli myös nouseva porvaristo.

Kirjassa korkeintaan ohimennen mainitaan sana ”grisette”, jolla viitattiin työväenluokkaisiin tyttöihin, jotka paransivat toimeentuloaan varakkaampien miesten kustannuksella. Tämä käsite syntyi jo 1600-luvulla ja vielä Olavi Paavolainen puhuu siitä suurella hartaudella. Ranska oli vapauden maa.

Itse asiassa venäläiset emigrantit, kuten Herzen ja satunnaiset matkailijatkin, kuten Dostojevski sanoivat, että kyseessä oli väärinkäsitys. Itse asiassa ranskalaiset ne vasta poroporvarillisia olivatkin. Mutta ainakin seksuaalisuus oli siellä tunnustettu ja salonkikelpoinen asia siinä kuin hyvä ruokakin. Niitä arvostettiin ja pyrittiin korkealle.

Nouseva porvaristo, jota tämä teos kuvaa, pääsi elintason makuun porvarikuningas Ludvig Filipin aikana (1830-1848) ja aikakauden tunnus ”rikastukaa!” on aistittavissa tämänkin kirjan sivuilta.

Kirja kuvaa vuosi vuodelta tarkoin Ranskan taloudellista ja poliittista kehitystä tuona aikana ja siihen kuuluneet rautateiden rakentamiset, hiilikaivosten avaamiset ja muu teollisuus nostivat pinnalle keinottelijoita ja korruptoituneita virkamiehiä ja kasvavat tuloerot lietsoivat kapinahenkeä.

Politiikasta mainitaan pettymys siitä, ettei puolalaisia vuosien 1830-1831 kapinassa menty aktiivisesti tukemaan ja tuodaan esille myös se tunnettu tuohon aikaan esitetty ajatus, että Ranskan olisi laajennuttava Reininmaan kustannuksella. Sehän poiki joen oikealla rannalla heti uuden kansallislaulun ”Die Wacht am Rhein”

Kirjassa kuvataan itse asiassa erittäin paljon päähenkilön laajaa ystäväpiiriä ja sen kehitystä, mikäliittyi Ranskan poliittiseen ja taloudelliseen kehitykseen, kuin lemmensuhteita. Itse ”tunteiden kasvatus” jää jopa taka-alalle ja irralliseksi.

Kirjaa voidaan ja ehkä pitääkin verrata kirjoittajan ystävän, Ivan Turgenevin teoksiin. Se jää selvästi niitä valjummaksi ja pinnallisemmaksi.

Siinä kun Turgenev piirtää aikansa aristokraateista ja myös aatelittomista raznotšinetseistä psykologisesti vaikuttavia muotokuvia ja käy vakavasti käsiksi aikansa uusiin sosiaalisiin ilmiöihin, onnistuu Flaubert tässä teoksessaan lähinnä vyöryttämään rinnakkain kuvaa historiallisista kriiseistä ja kummallisen nuoren miehen sydänsuruista, joilla ei ole yhteistä nimittäjää.

Toki tämäkin on omalla tavallaan kehityskertomus. Puhdashenkinen nuori mies oppii tylyn kohtalon ansiosta sujuvasti valehtelemaan kaikille rakastetuilleen ja jopa suhtautumaan entisiin rakastettuihinsa vihamielisestikin, kun asia hänen mielestään niin vaatii.

 Такова c’est la vie, kuten venäläinen saattaa joskus sanoa. Olen itse kuullut.

En pystyuisi panemaan tätä kirjaa Turgenevin parhaiden teosten (Aateliskoti, Isät ja lapset, Rudin, Savua) rinnalle. Sikäli kuin muistan, Flaubertin Madame Bovary oli paljon parempi.