Eurooppa valinkauhassa

 

Maailmojen sota

 

Timo Hellenberg, Pekka Visuri, Tulilinja. Ukraina ja uusi maailmanjärjestys. Into  2026, 302 s.

 

Kuten tämän kirjan nimi antaa ymmärtää, Ukrainassa on kampailun kohteena paljon suurempi asia kuin kahden maan välinen riita. Siellä tulittavat toisiaan kahden eri maailmanjärjestyksen kannattajat, tai oikeammin niiden valtakirjalla komennetut ihmisraukat.

Jo pian neljä vuotta kestänyt sota on ollut katalyyttinä uudenlaiseen kehitykseen ja ilmeisestikin yllättänyt kakki osapuolet yhä uudelleen. Eurooppa on nyt kaulaansa myöten suossa, Ukraina hajalle pommitettu ja autioitunut ja USA ryöstämässä huonosti kiinni olevaa saalista. Venäjä on yhä täysin toimintakykyinen ja Kiina on maailman ykkösmahti.

Niin sanotun turvallisuuspolitiikan tarkoituksena on yleensä aina estää kehityksen johtaminen avoimeen sotaan, sillä sodan logiikkaan kuuluu, että sillä on taipumus edetä yhä pitemmälle ja aiheuttaa laskemattomia ja hallitsemattomia seurauksia, ellei kysymys nyt sitten ole jonkinlaista poliisitoimesta, erikoisoperaatiosta.

Tuollaisia operaatioita suurvallat ovat katsoneet yleensä voivansa vaaratta ja rankaisematta suorittaa ja malliesimerkkinä olivat Jugoslavian pommitukset, joissa omalla puolella ei ollut tappioita, eikä juuri myöskään vastustajan asevoimien taholla. Puolitoistatuhatta siviiliä kuitenkin kuoli ja infraa tuhottiin paljon. Kyvyttömänä vastaamaan iskuihin Serbian oli alistuttava. Tämän rinnalla entinen tykkivenepolitiikka kalpenee.

Ukrainan konfliktin kuva on ollut toisenlainen, vaikka onkin selvää, että myös se oli tarkoitus hoitaa kirurgisena operaationa ja lopettaa siten elegantisti sota, jota Venäjän tuella oli Itä-Ukrainassa käyty jo kahdeksan vuotta vaihtelevalla intensiteetillä.

Sodaksi tilanne oli kehittynyt Venäjän kaapattua ensin Krimin ja ryhdyttyä sen jälkeen tukemaan sotilaallista toimintaa Itä-Ukrainassa. Kun Krim oli kaapattu, riemuitsi niin sanotun Izborskin klubin ”lunatic fringen” näkyvä edustaja Aleksandr Dugin siitä, että Putin oli nyt ’astunut Rubiconin yli’.

Sota oli väistämätön, sillä Putin ei voinut hylätä häntä kannattavia pyssymiehiä, jotka uhrasivat elämänsä Venäjän puolesta eikä länsi voinut sallia rajoja muutettavan väkivalloin. ”Se, joka sanoo ’geopolitiikka’ sanoo ’sota’, hekumoi Dugin, jonka mielestä ukrainalaisille aktivisteille ei voinut tehdä muuta kuin ¨tappaa, tappaa ja tappaa’ (ks. Vihavainen: Haun sein kampf tulokset ).

Mutta miten oikein oli tultu siihen, että Krim kaapattiin Venäjälle ja syntyi se vastakkainasettelu, joka sitten pitkittyneen sodan ansiosta on yhä jyrkentynyt ja on jo muuttanut maailman voimatasapainon?. Itse asiassa se on jo tehnyt reaaliseksi sen uuden maailmanjärjestyksen, joka vielä hiljattain oli olemassa vain alkiona.

Hellenbergin ja Visurin kirja kertoo koko tarinan asiallisen tasapainoisesti ja sortumatta siihen demagogiaan, joka on valitettavan suuressa määrin ollut luonteenomaista tämän sodan kommentoinnille sen molempien osapuolten taholla.

Hellenberg on konfliktintutkimuksen parissa ansioitunut tohtori, joka itse oleskeli Kiovassa ns. Euromaidanin aikana ja seurasi aktiivisesti sen tapahtumia paikan päällä. Visuri taas on valtiotieteen tohtori, historioitsija ja eversti evp, joka on julkaissut runsaasti sotiin liittyviä tutkimuksia.

Kirjan perusteella syntyy kuva jonkinlaisesta kreikkalaisesta tragediasta, jossa ihmiset aikomuksistaan riippumatta ajautuivat yhä syvemmälle konfliktiin ja toimivat yhä uudelleen sekä yhteisiä että omia etujaan vastaan.

Tunnetun Occamin partaveitsen mukaan asioiden selittämiseksi ei niihin saa lisätä mitään sellaista, jota ei välttämättä tarvita ja tätä periaatetta tässä kirjassa onkin noudatettu. Lukijalle syntyy se vaikutelma, että tässä ajauduttiin katastrofiin ilman mitään todellista aihetta, saati suuria etukäteissuunnitelmia.

Toki Euromaidanin mielenosoittajilla oli, mitä puolustaa ja kannattaa, mutta kuitenkin vasta vastapuolen typerän itsetuhoinen politiikka vei konfliktin sille asteelle, ettei mitään rauhanomaista ratkaisua enää ollut. Kyllä maidanilla hääräsi sinne kuulumattomia korkeita poliitikkojakin, mutta ratkaisevaa oli vastustajan poliittinen kyvyttömyys.

Tilanteen kehittyminen sodaksi vie puolet kirjan sivuista ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta en selosta sitä tässä tarkemmin. Kaikkine käänteineen se on hätkähdyttävä tarina inhimillisestä typeryydestä.

Saman arvosanan voi antaa myös Venäjän ”erikoisoperaatiosta”, jonka tarkoituksena oli ratkaista politiikan umpisolmu komealla miekaniskulla. Kirjoittajat eivät kannata ”Putinin sodasta” puhumista, mutta en ymmärrä miksi. Kyllä talvisotakin oli ehdottomasti Stalinin sota eikä sen sijaan esimerkiksi ”Erkon”, saati ”Paasikiven” sota.

Toki sotaa käy, suunnittelee ja suosittelee aina useampi kuin yksi mies ja nykyään yhä useammin nainenkin. Ilman Putinia sota kuitenkin olisi jäänyt aloittamatta. Hän se oli, joka ’astui Rubiconin yli’ ja haastoi Euroopan ja USA:n, luottaen oman asemansa vahvuuksiin.

Putinilla oli toki ollut suurena aatteenaan läntisen maailman haastaminen jo ennen Krimin kaappausta. Vuoden 2008 laman aikana hän jo riemuitsi ennenaikaisesti siitä, että dollarin asema maailman varantovaluuttana olisi nyt lopussa. Juuri hän oli innolla rakentamassa BRIC (sittemmin BRICS)-maiden yhteisöä, joka nyt näyttelee ratkaisevaa osaa maailmojen konfliktissa.

Se, mikä vuonna 2008 oli vielä haihattelua, on nyt jo ainakin osittain todellisuutta. Kiinalla oli USA:ssa vielä hiljattain saatavia 1,3 biljoonaa dollaria. Nyt määrä on pudonnut puoleen. BRICS maiden väestö on puolet maailman väestöstä ja niiden tuotanto on 42 prosenttia maailman tuotannosta.

Meillä on sitkeästi hoettu läntisen maailman olevan, paitsi arvoiltaan, myös taloudellisesti ja teknisesti ylivoimainen muuhun maailmaan nähden, mutta tilanne on itse asiassa muuttunut jo ajat sitten. Kun maiden BKT esitetään vaihtoarvon mukaisena, jää ymmärtämättä reaalitalouden merkitys.

Ostovoimalla mitaten esimerkiksi Venäjän talous on ollut jo jonkin aikaa suurempi kuin Saksan ja myös Kiinan talous on ollut USA:ta suurempi, eikä kyseessä ole pelkkä tilinpidollinen, vaan reaalinen tilanne.

Maailman maiden keskinäinen taloudellinen riippuvuus, jonka varaan ilmeisesti myös Putin aikoinaan laski, on tosiasia siitä huolimatta, ettei Eurooppa suostunutkaan jäämään Venäjän panttivangiksi, vaan katkaisi sinne taloussuhteensa -tai ainakin vähensi niitä.

Suhteitahan eivät nimittäin katkaisseet muut kuin eräät suhteellisen merkityksettömät, Suomen kaltaiset maat, joilla näyttää olevan oma erikoinen käsityksensä maansa eduista. Kyllä se kauppa Venäjän kanssa yhä käy monilta mailta, kuten vaikkapa Saksalta, joka kuitenkin on kärsinyt paljon jo siitä tolkuttomasta energiapolitiikasta, jonka kruunuksi nyt on tullut yritys boikotoida Venäjää.

Oleellista on, että vaikka niin sanottu kolmas maailma on kieltäytynyt ryhtymästä osapuoleksi Ukrainan  sodassa, siitä on kuitenkin tullut katalyytti, joka vääjäämättä huonontaa Euroopan taloudellista tilaa ja sen poliittista painoarvoa.

Tästä kirjasta saa paljon hyödyllisiä näkökulmia ja faktoja Ukrainan onnettomaan sotaan, jonka ratkaisemiseen Eurooppa on osoittanut olevansa täysin kyvytön, aikoinaan myös haluton. Toki sillä on yhäkin resursseja, mutta ei läheskään niin paljon, kuin tilastoista repäistyt luvut osoittaisivat.  

Miten monta länsieurooppalaista sankarivainajaa ne poliittiset johtajat sietäisivät, jotka paheksuvat Ukrainan  puutteellista valmiutta menettää vielä muutama satatuhatta miestä rintamalla?

Murheellista on, että diplomaattinen kyvykkyys näyttää Euroopalta kokonaan puuttuvan ja politiikkaa tehdään sen sijaan demagogian voimin ja tosiasioita tunnustamatta. Toki Suomi on tässä omaa luokkaansa, mutta vastaavaa tasoa on nähtävissä muuallakin.

Itse olen kaikessa vaatimattomuudessani esittänyt jo sodan alusta lähtien, että se on kyettävä päättämään edes jonkinlaiseen kompromissiin, koska länsimailla ei ole kykyä pakottaa Venäjää luomumaan kaikista vaatimuksistaan. Sodan jatkuessa ja tuhojen lisääntyessä rauhan solmiminen käy yhä vaikeammaksi (ks. Vihavainen: Haun illuusiot karisevat tulokset ).

Oma lukunsa on ollut sodasta uutisointi ja sen kommentointi. Sen älyttömyyksiin kirjoittajat myös puuttuvat ja selittävät niitä muun muassa sillä yhtä primitiivisellä kuin todenmukaisella syyllä, että yleisölle halutaan tarjota sellaista, mitä se haluaa kuulla.

Toivotaan nyt ainakin, että tuo vuodesta toiseen jatkunut hölynpöly olisi voinut antaa yleisölle edes jonkinlaisen rokotuksen tuollaista demagogiaa vastaan.

Tämä kirja kannattaa lukea, mikäli haluaa vakavasti tutustua tämän konfliktin kehittymiseen ja luonteeseen. Totean, että se on kirjoitettu viileän objektiivisella otteella. Tässä blogissa esiintyvän emotionaalisuuden voi panna minun piikkiini.