Imperiumin mainio liittolainen

 

Venäjä ystävänä

Stephen Graham, Russia and the World. Cassell and Company Ltd 1915, 259 s.

 

Historiasta tulee pelkkä tylsien truismien pötkö, ellemme pysähdy aina välillä katsomaan, millaiselta tulevaisuus näytti, silloin kun sitä ei vielä tunnettu. Sellaisessa asemassahan toki olemmekin tuomitut olemaan niin kauan, kun me täällä murheen alhossa saamme luvan vaeltaa.

Se tulevaisuus, jonka näemme edessämme, ja jonka valmisteluun koko toimintamme kohdistuu, ei yleensä sellaisenaan toteudu. Sen sijaan toteutuu jokin toinen variantti, jossa yleensä tietenkin on mukana myös odotettuja piirteitä.  Alkuperäiset haihatuksemme voimme aina unohtaa ja päätellä, ettei niitä oikeastaan edes tarkoitettu.

Joskus kuitenkin tulee tapahtumia, joita nimitämme mustiksi joutseniksi ja osoittautuu, että ponnistustemme avulla tai niistä huolimatta olikin syntynyt jotakin aivan uutta ja tuntematonta, jota emme missään tapauksessa halunneet emmekä voineet edes kuvitella. Venäjän vallankumoushan oli yksi sellainen.

Sodat ovat usein tuollaisen laskemattoman ja ennustamattoman tulevaisuuden hautomoita siitäkin huolimatta, että koskaan muulloin ei uhrata aikaa, vaivaa ja ihmisiä tulevaisuuden hyväksi niin häikäilemättä, kuin sotien aikana. Loputtomat ihmisuhrithan tulevat oikeutetuiksi vasta, kun maailma kokonaan muuttuu.

Tästähän kertoo rivisotilaallekin vanha mukava marssilaulu:

Die Trommel schlägt und schmettert,

Rataplan, don diridon!

….

Die neue Zeit kommt morgen
rataplan don diri don
Soldat kennt keine Sorgen
rataplan don diri don
Hinter uns vergeht
was noch gestern galt
Rote Sonne steht
abends überm Wald
und morgen ist neue Zeit

Bing-videot

 

Sota muuttaa siis jo huomenna kaiken uudeksi ja siitä tuleekin sellainen maailma, jota kelpaa katsella!

Sotien aikana elämisen perspektiivi muuttuu. Se, mikä ennen oli pelättyä ja halveksittua, saattaa tulla läheiseksi ja rakkaaksi, kun kyseessä on liittolaisuus, kun taas se, mikä ennen saattoi näyttää sympaattiselta tai ainakin harmittomalta, saattaakin alkaa kantaa mukanaan maanisen murhaamisen  ja orjuuttamisen synkkää varjoa.

 Isänmaa on vaarassa, kuten se aina sotien aikana on ja vihollinen on paholaisen agentti maan päällä. Ei se muuten vihollinen olisikaan.

Jokunen aika sitten bloggasin englantilaisen J.Y. Simpsonin vuonna 1916 ilmestyneestä Venäjä- kirjasta, jossa tämä hurskas raittiusmies julkitoi rakkautensa Venäjään, uuteen ystävään, joka oli vielä vuosikymmen sitten ollut anglosaksisissa maissa eräänlainen pahan valtakunta ja taantumuksen ja sorron tukipylväs koko maailmassa.

Nyt löysin hyllystäni toisen englantilaisen, Stephen Grahamin Venäjä-kirjan joka on jo vuodelta 1915, jolloin sodan lopettaminen ennen kuin se saavutti järjettömät mittasuhteet, näytti vielä mahdolliselta.

Graham (1884-1975) oli suosittu matkakirjailija, joka harrasti kaukaisia seutuja. Hän oli jo samonnut Venäjän vuoristoja ja autiomaita perusteellisesti ristiin rastiin, ennen kuin ensi kertaa kävi Pietarissa, johon hän suhtautui hieman yliolkaisen vihamielisesti kuin slavofiili ainakin.

Venäjän imperialismista Grahamilla ei ole pahaa sanottavaa, Imperiumihan Englantikin oli ja Saksallekin olisi kaiken kohtuuden mukaan sodan jälkeen palautettava siirtomaansa. Varsinaisiksi maailmanvalloiksi jäisi joka tapauksessa ainakin kaksi imperiumia: Venäjän maaimperiumi ja Englannin meri-imperiumi.

Lisäksi ilmeisesti tulisi USA, jonka merkitys oli huimaa vauhtia kasvanut, mutta joka ei ollut mukana sodassa ja jota ei saisi myöskään päästää sekaantumaan sen päättämiseen.

Toki Venäjällä oli syntejä tunnollaan. Puolan kohtalo oli ollut ainutlaatuisen julma, mutta sitähän olivat olleet pilkkomassa myös Preussi ja Itävalta. Sodan jälkeen Puola voitaisiin yhdistää ja saisi varmastikin autonomian Venäjän alaisuudessa.

Puolalaisten ja venäläisten välinen viha oli ollut aivan tavattoman kiivasta aikoinaan, toteaa kirjouttaja, mutta nyt, sodan alettua kirjoittaja huomaa sen tykkänään hälvenneen. Hän myös havaitsee, Simpsonin tavoin, että Venäjän entinen juoppous on hävinnyt kuin taikaiskulla kieltolain ansiosta.

Pienvaltioiden kohtalosta sodan jälkeen ei oikein tiedetä, mutta niiden kansalliset tarpeet on tunnustettava. Suomi, jossa kirjoittaja viipyy pari päivää, näyttää varsin kykenevältä toimimaan vaikka yksin, ilman holhoojaa. Mutta kaikkihan riippuu Venäjästä.

Kirjoittaja ei toki rupea ajatuksissaankaan pilkkomaan Venäjää ja varmaankin myös sotasensuuri olisi sen estänyt. Valloituksensa Venäjä joka tapauksessa ansaitsee sekä Preussissa että esimerkiksi Konstantinopolissa. Turkki on astunut Saksan kelkkaan ja saa siitä vastata.

Mitä tulee juutalaisiin, heissä on paljon niitä, jotka ovat ensi sijassa omien maidensa kansalaisia ja vasta sitten juutalaisia. Niidenohella on paljon myös päinvastaisia tapauksia.

 Heille olisi annettava oma kotimaa Palestiinasta, mistä jo oli kansainvälisestikin ollut puhetta. Suurten joukkojen ainakaan nopea muutto sinne ei kuitenkaan ole realistista ja niinpä muutto Amerikkaan, joka jo on ollut hyvin suurta, tulee varmasti jatkumaan.

Puolassa juutalaiset ovat todellinen ongelma, katsoo kirjoittaja, joka ei missään tapauksesa tunnustaudu antisemitismiksi ja paheksuu esimerkiksi kuuluisaa Beilisin juttua (ks. Menahem Mendel Beilis - Wikipedia ) sikäli kuin sitä käytettiin juutalaisia vastaan.

 Sinänsä tuollainen rituaalimurha oli ehkä saattanutkin Venäjällä, joskaan ei Englannissa tapahtua, pohti kirjailija ja kertoo, miten tunnettu kirjailija Rozanov todisteli sen todennäköiseksi ja joutui sivistyneistön ostrakismin kohteeksi.

Tämä paheksunta osaltaan osoitti venäläisen liberaalin mielipiteen merkityksen. Itse asiassa venäläiset ovat itsevaltiuden kuorrutuksen alla liberaaleja, hän päättelee toisaalla.

Mitä juutalaisuuden kohtaloon tulee, Graham kiteyttää sen seuraavasti:

-Venäjä on luvannut juutalaisille vähän ja myös antaa vähän. Kirjoittaja ei uskonut edes juutalaisten pakollisen asuinalueen (Tšerta osedlosti/pale of sttlement) häviämiseen. Hän toivoi kuitenkin, että tuolla alueella juutalaiset saisivat oikeuksia ainakin sivistykseen ja emigraatioon ja suojaa antisemiittien pahantahtoisuutta vastaan…

-Englannissa on sympatioita juutalaisia kohtaan

-Amerikka auttaa juutalaisia, jos voi

-juutalaiset työskentelevät aktiivisesti oman asiansa hyväksi

-Jos Turkin imperiumi sortuu, juutalaiset perustavat oman valtion Palestiinaan, jonne kaikki maailman juutalaiset voivat halutessaan muuttaa. Jotkut Rotschildit eivät tietenkään seuraa mukana, toteaa kirjoittaja toisaalla.

Kun maailmansodan rauha tehdään, sen pitäisi olla oikeudenmukainen, vaikka olikin utopistista toivoa, että se estäisi kaikki tulevat sodat. Ranskan piti saada Elsass-Lothringen, Belgian Aachen ja Köln (!) sekä riittävä sotakorvaus. Puola pitäisi yhdistää ja Konstantinopoli asettaa Venäjän suojeluksen alaiseksi ja Hagia Sofia ortodoksisen kirkon keskukseksi.

Saksalta olisi sotakorvausten sijasta takavarikoitava sen laivasto ja jaettava se voittajien kesken. Saksan afrikkalaiset siirtomaat olisi palautettava.

Rauhat eivät ole ikuisia ja sota on sitä todennäköisempää, mitä enemmän pikkuvaltioita on olemassa. Kolmen suuren imperiumin, Venäjän, Englannin ja USA;n hallitessa rauhasta voisi tulla pitkä.