Morituri

 

Kuolevien kulkue

 

Napoleonin sotaretkellä Venäjällä. Majuri Faber du Faurin kuvitetut muistelmat vuodelta 1812. Toimittanut Jonathan North. Suomennos Lassi Eskola. Koala-Kustannus 2003, Ei sivunumerointia, 92 osiota(kuvia teksteineen)

 

Napoleonin Venäjän-retkestä on erittäin paljon muistelmia ja niistä on tämänkin kirjan liitteenä pitkä luettelo. Tämä kirja on joka tapauksessa omalla tavallaan erityisen mielenkiintoinen, siinä kun silminnäkijä on piirtänyt ja maalannut välittömästi kuvia näkemästään.

Christian Wilhelm von Faber du Faur oli 32-vuotias Württembergin kuningaskunnan Napoleonin avuksi lähettäneen 15 000 miestä käsittäneen osaston luutnantti lähtiessään marssimaan Venäjälle. Hän kuului saksalaistuneeseen, alun perin ranskalaiseen sukuun. Hän oli opiskellut lakimieheksi ja toimi myös taitelijana, mutta siirtyi sitten ammattisotilaaksi, yleten urallaan kenraaliksi.

Kuten kirjassa kerrotaan, 15 000 württembergiläisestä palasi Puolaan joulukuussa 1812 vain sata miestä. Luultavasti lisää seurasi myöhemmin, mutta tämän joukon kohtalo oli aika kuvaava hyökkääjän kohtalolle tällä retkellä yleensä.

Venäjälle lähti kesäkuussa 1812 marssimaan peräti 450 000 miestä. Tämä oli ilmeisesti siihenastinen maailmanennätys, sillä esimerkiksi Kaarle XII:lla oli käytössään vain noin 40 000 miestä. Sellaisenkin määrän huoltaminen oli joskus hyvin vaikeaa.

Napoleonin suureen armeijaan heitä kuului reservi- ja tukijoukot huomioiden jopa 600 000 miestä ja lisäksi 250 000 hevosta. Koko määrä ei tietysti koskaan kokoontunut samaan paikkaan.

Niin valtava armeija vastasi kooltaan suurkaupunkia ja voidaan pikaisella laskutoimituksella todeta sen juoneen pelkästään vettä yli tuhat tonnia vuorokaudessa. Mitä kaikkea muuta tuo liikkuva kolossi tarvitsi, voi halutessaan kuvitella. Montako kärryä? Paljonko ruutia ja kuulia? Miten monta heinäkuormaa? Montako tonnia leipää? Entäpä lihaa, hapankaalia, viinaa jne. Vaatehuolto ja majoitus olivat vielä elintärkeä asia erikseen.

Suuren armeijan oli ryöstettävä laajalti ja perusteellisesti ympäristöään tai kuoltava. Kun ryöstö tapahtui samana vuonna neljäkin kertaa peräkkäin, kuolivat usein molemmatkin osapuolet. Harvaanasuttu Venäjä ja sen kelirikko (rospuutto, rasputitsa) ja ruohon peittyminen lumen alle merkitsivät kuolemanvaaraa suurille joukkokeskityksille.

On outoa, ettei näitä huollon alkeellisia realiteetteja osattu ottaa kylliksi ennakolta huomioon. Mutta kun oli alkuun päästy, oli jatkettava. Sodan huimapyörää ei silloinkaan voinut enää pysäyttää, kun se kerran oli saatu vauhtiin.

Itse asiassa Napoleonilla ei ollut alun perin mitään tarkoitusta lähteä marssimaan Moskovaan. Puolan kysymys ja samalla myös kysymys Englannin vastaisesta mannermaansulkemuksesta ja Euroopan herruudesta piti ratkaistaman jo aivan lähellä Venäjän rajaa.

 Venäläiset kuitenkin karttoivat ratkaisutaistelua ylivoimaisen vihollisen kanssa ja peräntyivät jopa Moskovan taa, polttaen tuon kaupunkinsa itse. Faur kuvaa muuten Moskovaa tavattoman kauniiksi, satoine kirkkoineen.

Poltetun maan taktiikka puri hyökkäävään tehokkaasti. Kun yli 150 000 venäläistä hevosineen oli aluksi puhdistanut seudut elintarvikkeista ja rehusta, ei niitä seuraavalle Ranskan armeijalle (josta puolet oli muita eurooppalaisia) enää paljon olisi jäänyt, vaikka aluetta ei edes olisi systemaattisesti hävitetty. Mutta sekin tehtiin.

Marraskuussa alkanut talvi tuhosi sitten lopullisesti Suuren armeijan sen perääntyessä Moskovasta lokakuun lopulta alkaen, mutta itse asiassa sen kuluminen ja hidas tuhoutuminen oli alkanut jo heinäkuussa. Satoja hevosia nääntyi ja kuoli jo alkumatkasta ja württembergiläisetkin joutuivat jättämään 12-naulaisen, raskaan patterin jo Vilnaan hevosten puutteessa.

4. elokuuta kertoo kirjoittaja, että heidän jalkaväkensä, joka ei vielä ollut ampunut laukaustakaan, oli menettänyt ja puolet taisteluvahvuudestaan. Punatauti oli paha verottaja.

Onneksi 152 menetettyä hevosta saatiin korvattua jopa 280 venäläisellä. Ne olivat pienikokoisia, mutta sitkeitä. Todellinen ongelma oli niiden ruokkiminen ja talven tullessa tilanne muodostui katastrofaaliseksi.

Kun Moskovasta lähdettiin lokakuussa, oli satoja (?) ammusvaunuja jätettävä sinne. Tykistön kuljettaminen mukana kävi ennen pitkää mahdottomaksi ja joitakin kevyitä tykkejä pyrittiin raahaaman mukana miesvoimin.

Ruutia ilmeisesti jäi hyvinkin paljon Kremliin, vaikka Napoleon käski räjäyttämään linnoituksen ja sitä työtä tehtiinkin usean päivän ajan.

Mitä Kremlissä itse asiassa räjäytettiin, on ainakin minulle jäänyt epäselväksi. Kremlin muurit ja kirkothan tietysti ovat jo pari vuosisataa seisoneet taas paikallaan ja Granovitaja palatan aarteet ja tsaarien arkut oli tietenkin evakuoitu jo ennen ranskalaisten saapumista. He käyttivät Kremlin kirkkoja talleina.

Kuvia tuhotusta Kremlistä on kuitenkaan ole koskaan nähnyt. Toki käsky sen tuhoamisesta oli joka tapauksessa pelkkää barbaarista vandalismia ilman mitään hyväksyttävää syytä. Pariisissa venäläiset eivät koskaan syyllistyneet mihinkään vastaavaan, sallittakoon sanoa heidän kunniakseen, vaikka Putin onkin sotarikollinen.

Napoleonin joukkojen mukana oli myös pioneerikalustoa jokien ylittämiseksi, mutta niiden kuormastostakin oli suurin osa jouduttu hylkäämään, kun perääntyjät saapuivat kriittiselle Berezina-joelle, jonne sentään saatiin silta rakennettua.

Se räjäytettiin sitten heti, kun taistelukelpoiset joukot oli saatu joen yli ja tuhannet nääntyneet ja haavoittuneet puhkesivat äänekkääseen valitukseen ymmärtäessään jääneensä luonnon ja armottoman vihollisen kouriin väistämättömään kuolemaan.

Myös venäläiset kärsivät tavattoman suuri tappioita (tässä kirjassa esitetään luku 250 000 miestä) ja heidän rasituksensa olivat myös suuret. Alan tutkijat ovatkin ihmetelleet venäläisten kykyä tuon sotaretken tavattoman kuluttavilla marsseilla, etenkin Suuren armeijan rippeitä takaa-ajettaessa, jolloin tyhjiin kaluttu maa oli myös heidän ongelmansa.

Du Faurin kirjassa on paljon kiinnostavia kohtia, jotka koskevan muun muassa niiden seutujen vaurautta ja hyvin hoidettua ulkonäköä, joita Napoleonin joukot sivuuttivat. Kiinnostavia ovat myös kuvaukset juutalaisten roolista. He olivat hyökkääjälle -niin ranskalaisille kuin venäläisille-  suureksi avuksi ja puhuivat myös sujuvaa saksaa.

Moskovan ympäristössä on toki nykyäänkin hyvin maalauksellisia paikkoja, mutta varsinaisesti ”hyvin hoidettuja” kyliä ja kaupunkeja on harvassa. Toki niitäkin oli joskus jo neuvostoiakana, esimerkiksi Suzdal. Tämän kirjan tekijä kuitenkin on dokumentoinut paljon tällaisia kohteita.

Du Faur on piirtänyt niistä myös kuvia ja selostaa:  ”Säntillisesti hoidetut pellot, sievät talot ja upea linna olivat merkki kodeistaan paenneiden asukkaiden vauraudesta. Vuorokauden sisällä saapumisestamme joukkomme olivat tuhonneet idyllin ja…kuvassa näkyvä viehättävä maisema oli täysin hävinnyt”.

Možaiskin suunnalla piirtäjä kohtasi maiseman, joka ”upeine tuulimyllyineen muistutti enemmän saksalaista tai hollantilaosta maisemaa kuin venäläistä”. Moskovaa lähestyttäessä komeat talot oli varustettu maalatuin lasi-ikkunoin, mikä myös todisti hyvinvoinnista.

Suuri armeija tuhoutui perusteellisesti ja epäilemättä niin olisi tapahtunut, vaikka ainoatakaan taistelua ei olisi käyty. Poltetun maan taktiikka, jota venäläiset olivat ennenkin soveltaneet myös omalla alueellaan, toimi noita liian suuria joukkoja vastaan erinomaisesti.

Kuten roomalaiset aikoinaan pystyttivät aina yöpyessään leirin, myös Suuri armeija rakensi ehtimiseen redutteja strategisiin paikkoihin ja jostakin syystä se myös kyhäsi erilaisia majoja yöpymistä varten. Aineksina käytetttiin esimerkiksi olkia tai lehviä. Teltoista ei kumma kyllä puhuta mitään, vaikka niitä varmasti myös käytettiin. Ehkäpä niitäkään ei riittänyt kaikille?

Miten moni Suuren armeijan sotilas menehtyi tällä retkellä, on osittain laskentakysymys. Takaisin Veikselin taa on sanottu usein palanneen vain 30 000 tai 60 000 miestä, mutta se ei tarkoita, että kaikki muut olisi at kaatuneet. Noin 60 000 miestä joka tapauksessa jäi pelkästään puolustamaan Varsovaa.

Muutama tuhat vankia jäi Venäjälle vapaaehtoisesti ja myöhemmin venäläiset vapauttivat vielä noin 100 000 sotavankia. Tuho ei siis ollut aivan niin totaalinen, kuin joskus annetaan ymmärtää, vaikka on tietenkin pakko sanoa, että Suuri armeija tuhoutui Venäjällä.

 On arvioitu armeijan menettäneen ”lähes 450 000 sotilasta kaatuneina tai sotavangiksi joutuneina”. Luvussa on mukana Moskovan pakolaisia ja siviilejä.  Lisäksi Ranskan armeija menetti noin175 000 hevosta ja lähes 1500 tykkiä.

Sivumennen sanoen, eräässä maalaamassaan kuvassa keroja on ikuistanut upseerin ja hänen vaimonsa, jotka olivat jäämässä venäläisten armoille. Naisiakin joukossa siis oli, mutta toki he oivat erittäin pieni osa kokonaisuudesta.

Kaiken kaikkiaan kirja antaa taas kerran elävän kuvan sodan mielettömyydestä ja tuo meitä lähemmäs tuon ajan, jolloin ei vielä tunnettu valokuvausta. Kirjassa on niitä vastaavia arkisia otoksia, esimerkiksi otsikolla ”Bešenkovitšin lähellä 28. heinäkuuta kello viisi aamulla”.

Kuvassa on vangittu välähdys sodan arkipäivästä, jossa taisteluista todistavat kuollut hevonen ja pari sotilasosastoa sekä maalaiskirkko ja pari tykkiä, joiden vieressä ovat palavat luntut -merkki valmiudesta ampua koska tahansa.

Jos sodan mielettömyydestä tarvittaisiin vielä lisää todisteita, tässä olisi hyvää materiaalia siihen tarkoitukseen. Mutta eihän hulluja ennenkään ole puhumalla saanut asioita ymmärtämään, eipäedes kuvia näyttämällä.