Naapurisuhteita

 

Isonvihan iso kuva

 

Isonvihan ajoilta tunnetaan paljon pöyristyttäviä tarinoita: kasakat kiduttivat talonpoikia ja tappoivat ja polttivat kaiken. ”Ryssänrengit” harjoittivat sadistista ryöstelyä ja murhaamista rankaisematta ja jopa Venäjän kaleerilaivasto syyllistyi Hailuodossa joukkomurhaan, jossa tapettiin jopa kahdeksansataa rauhallista kansalaista molempia (vaiko kaikkia?) sukupuolia ja kaikkia ikäryhmiä.

Kaarle XII oli käskenyt alamaistensa käymään sissisotaa ja avustamaan kaikin tavoin sissejä (ven. šiši, ruots. partigängare) samaan tapaan kuin jo aikoinaan Pietari Suuri ja Aleksanteri I ja sittemmin Stalin muutettavat muuttaen.

Joka tapauksessa sissisota ja siinä etenkin huollon vaarantuminen oli vaarallisinta, mitä vihollinen voi miehitysarmeijalle tehdä ja siksi sitä rankaistiin ja torjuttiin terrorilla: mikäli nähtiin tai epäiltiin sissien käyttäneen jotakin kylää hyväksi, se tuhottiin kokonaan, edes sylilasta armahtamatta, kuten myös Kaarle XII määräsi.

Silti sama kuningas määräsi myös, että Suomessa talonpoikien oli annettava apua ja suojaa ”jalkarakuunoille” eli sisseille, jotka onnistuivatkin haittamaan vihollista, joskaan eivät millään tavalla vaikuttaneet sodan ratkaisuihin isossa kuvassa. Ehkä heidän toimintansa sentään oli miehittäjälle tarpeellinen muistutus kuolevaisuudesta.

Sattuu niin erikoisesti, että historiansa aikana ei ainoastaan Suomi joutunut suuren naapurinsa miehittämäksi, vaan myös itse miehitti sen alueita. Tätähän tapahtui jo 1600-luvulla, kun Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa valloitettiin ja sittemmin taas jatkosodan aikana.

Sotaisina aikoina ihmiset yleensä henkisesti taantuvat ja on ollut surkuhupaisaa seurata, miten Venäjän puolella on ryhdytty jopa korkeimmalla tasolla infantiilisti ruikuttamaan niistä vääryyksistä, joita suomalaiset ovat tehneet Venäjälle ja venäläisille.

Kun lähtökohta on tällainen, johtaa se helposti vastaavanlaiseen reaktioon toisella puolella ja meilläkin on alettu muistella vanhoja vääryyksiä, Isoviha ylittämättömänä esimerkkinä.

Tästä Zaharovan esimerkistä tulee mieleen Molotovin maansa hallituksen nimissä talvisodan jälkeen pitämä puhe, jossa hän muun muassa valitteli puna-armeijan Suomessa osakseen saamaa huonoa kohtelua. Luultavasti esimerkit olivat tekaistuja, mutta kaiketi niiden tarkoituksena oli osaltaan oikeuttaa sellaiset aluevalloitukset, joita ennen sotaa ei ollut edes vaadittu. Kieltämättä ainakin asetelma oli koominen (ks. Доклад Председателя Совета Народных Комиссаров СССР и Народного Комиссара Иностранных дел тов. В. М. Молотова о внешней политике Правительства. 31 октября 1939 года // Внеочередная пятая сессия Верховного Совета СССР 31 октября—2 ноября 1939 г. : стенографический отчёт. — М.: изд. Верховного Совета СССР, 1939. — С. 7—24.)

Onhan noissa kansamme kärsimyksissä toki muistelemista ja ilman niiden tuntemista kansakunnan muistissa olisi suuri aukko.

Asiat olisi kuitenkin kyettävä suhteuttamaan ja on yllättävää havaita, että yhä uudelleen esimerkiksi Isonvihan hävityksiä selitetään tunkemalla sinne mitä tahansa aivan asiaankuulumatonta, vaikkapa ”etnisiä puhdistuksia” ja joku näyttää arvelevan jopa venäläistämisen jollakin tavalla ehkä liittyneen asiaan.

Kun yksikään venäläinen talonpoika ei asettunut taloksi Suomeen eikä siellä edes ennestään asunut, voi ajatukset etnisestä puhdistuksesta tietenkin jättää omaan arvoonsa.

Sellaisia tehtiin kyllä venäläisten toimesta paljonkin Karjalassa ja Inkerissä 1930-luvulla, kun raja-alueet tyhjennettiin ja Inkerin suomalaisalueiden venäläistämistä edistettiin nopeasti ja suunnitelmallisesti. Vuosina 1937-1938 lopetettiin sitten peräti suomenkieliset alueet ja koko suomen kieli koko Neuvostoliiton alueella.

Kun nyt emme sentään ole sodassa Venäjän kanssa, voisimme ainakin unohtaa infantiilin kilpaa ruikuttamisen kansamme ja sukuluiskansojemme kärsimistä epäoikeudenmukaisuuksista niin täällä kuin Venäjällä.

Mikäli jollakin osapuolella on valittamista kohtelustaan, on asiat syytä tutkia kylmän objektiivisesti käytettävissä olevien todisteiden valossa ja selvittää, tapahtuiko kussakin tapauksessa rikosta ja kuka oli syypää.

Tapahtuihan niitä toki sodan aikana ja sitä ennen siviiliväestön pommittamisesta ja kansallisuuden perusteella suoritetuista joukkomurhista väestön pakkosiirtoihin ja tarkoitukselliseen denationalisaatioon. Kaikki ne tarjoaisivat aineksia myös demagogialle sellaisen väestön keskuudessa, joka ei historiaa lainkaan tunne eikä sitä haluakaan ymmärtää.

Vihan tunteita sen piirissä kyllä voi herätellä, mutta normaalissa länsimaisessa kulttuurissa sellainen ei kuulu ainakaan valtion tehtäviin. Historiallisen totuuden selvittäminen noissa asioissa sen sijaan on meillä ollut nimenomaan valtioneuvoston alaisena toimineiden projektien työnä ja tuo työ on löytänyt paljon myös maamme kannalta ikäviä asioita, joita ei suinkaan ole yritetty kätkeä.

Totean, että meidän puolellamme on itse asiassa kaikki kohtuudella kyseeseen tulevat suuremmat teemat jo tutkittu perusteellisesti ja suomalainen osapuoli on siinä suhteessa valmis keskusteluun venäläisten kollegoiden kanssa. Heidän joukossaan on intelligenttejä ja asioita tuntevia tutkijoita.

Toinen asia on, mikäli taannutaan infantiilin ruikutuksen tasolle ja aletaan järjestelmällisesti levittää propagandaa, joka ei kestä tieteellistä tarkastelua.

Venäjän puolella tähän suuntaan on menty jo valitettavan pitkälle ja olisi vahinko, jos suomalaiset menisivät lankaan ja alkaisivat vastavuoroisesti samantasoisen kampanjan. Totean taa kerran, ettei tällainen ole valtiojohdon arvon mukaista ja että asianmukaista tuon tason propagandaan vastaamista voidaan tuskin sälyttää edes bloggarien harteille.

Tarvitaan yhteinen kirja, jossa osapuolet esittävät omat perustellut tulkintansa asioista alkuperäislähteisiin tehdyin viittein varustettuna ja antavat myös mahdollisuuden tarkistaa nuo viitteet. Talvisodan osaltahan sellainen on tehtykin ja on yhä netissäkin saatavissa (ks. Электронная библиотека исторических документов (ЭБИД) | Зимняя война 1939-1940 гг. в рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии ).

Tuota kirjaa ei valitettavasti taida Venäjän kirjastoista saati kaupoista löytää, kun se heti vedettiin pois iikenteestä, mutta netti on yhä olemassa. Pätevä kirja talvisodasta on myös tämä suomalais-venäläisen yhteistyön tulos: Talvisota (1939–1940). Poliittinen historia — Kirja 1 — KARELMEDIA.

 

 

Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.

 

 .

Sitten, kun tämä epänormaali Suomen ja Venäjän välinen tila päättyy, ehdotan taas kerran mahdollisimman pian pidettäväksi tieteellistä konferenssia, jossa aiheena ovat ne vääryydet, joista venäläisillä on sumalaisille huomautettavaa/valittamista ja vastaavasti suomalaisilla venäläisille.

Kuten sanottu, Isoviha kuuluu niihin aiheisiin, jotka on jo kohtuullisen hyvin tutkittu. Se merkitsi suunnatonta väkivaltaa ja vääryyttä Suomea ja suomalaisia kohtaan, mutta ei se samalla merkinnyt mitä tahansa vääryyttä. Koska meillä on tietoa, on myös syytä pitäytyä tutkimuksen tuloksissa eikä runoilla omasta päästä asiattomia tulkintoja.