Rikokset, arvot ja oikeudet.
Jatkoa edelliseen
Philippe Sands, Paluu
Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla.
Suomentanut Titia Schuurman. Teos 2023, 612 s.
Kuten kirjan alaotsikko kertoo, sen
varsinainen pihvi on kertomus siitä, miten kahden juristin, Hersch
Lauterpachtin ja Rafael Lemkinin kehittelemät uudet käsitteet, oppi rikoksista
ihmisyyttä (humanity) vastaan ja kansanmurhan (genocide) käsitteet syntyivät ja
taistelivat keskenään siitä, tulevatko ne käyttöön Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä
ja YK:n peruskirjassa sekä sen jälkeen yleensä kansainvälisessä
lainsäädännössä.
Tässä voidaan jo
lyhyesti todeta, että tulivat kyllä mutta että Lemkinin edustama näkemys
kansanmurhasta oli vaikea ajaa läpi, koska se asetti muitakin maita kuin Saksan
alttiiksi vaaralle joutua syytettyjen penkille. Riittää, kun mainitaan sana
intiaanit.
Puuttumatta sen
enempää sinänsä keskeisen tärkeään Nürnbergin oikeudenkäyntiin (ks. Vihavainen:
Haun goldensohn tulokset ), totean, että syytetyt näyttävät useinkin
elätelleen sitä toivoa, että säästyisivät hirsipuulta. Yleensä he eivät olleet
koskaan painaneet tappavan aseen liipasinta, eikä ollut mahdollista noin vain todistaa
heidän syyllistyneen tappokäskyihinkään. Paavikin vetosi Hans Frankin puolesta.
Taas kerran
kuultiin oikeudessa hyvin usein väite, etteivät syytetyt tienneet, mitä
tapahtui tai saivat tiedon asioista vasta hyvin myöhään. Joissakin tapauksissa
tämä on jopa varsin uskottavaa. Hans Frank paljasti asian vaimolleen vasta myöhäisessä
vaiheessa ja kehotti tätä ottamaan avioeron.
Yhtä kaikki,
useimmat syytetyt hirtettiin, mutta esimerkiksi sellaiset järjestöt kuin SA,
valtakunnan hallitus sekä Wehrmachtin pääesikunta ja ylin johto säästyivät kollektiiveina
syytteiltä. Sen sijaan ulkoministeri Ribbentrop ja jopa filosofi/ideologi Rosenberg
hirtettiin.
Missä määrin
syyllisyys oli kollektiivista ja olivatko kollektiivit rikollisia, voitiinko
rangaista vain yksilöitä vai myös vaikkapa koko kansaa, oli epäilemättä vaikea kysymys,
eikä vain juridinen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Saksaa vielä rankaistiin
nälkäsaarrolla ja miehityksellä, mikä ei hyvää luvannut.
Mitä tulee
sotarikoksiin siviileitä vastaan, olivat liittoutuneet pommituksineen tietenkin
lasikaapissa, mutta tätä ajatusta ei näytä erityisesti otettun esille. Sen
sijaan esimerkiksi kysymys kansanmurhasta näyttää olleen kuuma peruna, joka
vasta suurella vaivalla saatiin kansainvälisen oikeuden normiksi.
Kun puhutaan kansanmurhasta,
ei tarkoiteta pelkästään raamatullista koko kansan hävittämistä viimeistä ihmistä
ja joskus jopa eläintä myöten, vaan etnisen tunnusmerkin perusteella tapahtuvaa
vainoa, jonka tavoitteena on yleensä väestönvaihto. Vähentyneen ja heikennetyn
väestön tilalle siirretään omaa väkeä. Metodina voi olla tappaminen,
kulttuurinen vaino tai muukin syrjintä, esimerkiksi lasten sosiaalistaminen
toisen kansakunnan jäseniksi.
Nykyäänhän
puhutaan etnisestä puhdistuksesta ja sellaiseen syyllistyivät saksalaiset esimerkiksi
Puolassa. Sodan jälkeen vastaavasti liittotuneet järjestivät valtavan väestönvaihdon,
jonka myötä miljoonat ihmiset siirrettiin kotikonnuiltaan ja korvattiin
toisella kansallisuudella. Suomen Karjalan kohtalokin on tässä yhteydessä tietysti
mainittava.
Itse asiassa
suomalaisten kohtalo Neuvostoliitossa täyttää ilmiselvästi klassisen kansanmurhan
kriteerit ja asia koskee sekä Itä-Karjalaan ja Leningradiin siirtynyttä suomalaista
diasporaa, että inkerinsuomalaisia ja esimerkiksi Kuollan suomalaisia, jotka hävitettiin
perusteellisesti.
Politiikan
suunnitelmallisuus oli selvää ja huomattavan suuri osa Suomesta saapuneista
tapettiin niskalaukauksella, leireillä menehtyi vielä lisää. Mitä kulttuuriseen
genosiidiin tulee, suomenkielen käytön lopettaminen kaikessa kulttuurissa ja
koulutuksessa vuoden 1937 lopusta lähtien on jo sinänsä riittävä syy siitä puhumiseen.
Suunnitelmallisuudesta
todistavaa materiaalia löytyy tietysti lisääkin. Kun uusi rajonijako otettiin
käyttöön, suunniteltiin rajat Inkerissä huolellisesti siten, että jokaiseen
yksikköön tuli venäläisenemmistö. Suomenkieliset kyläneuvostot ja kokonainen
suomenkielinen Kuivaisten rajoni lopetettiin ja muutettiin venäläisenemmistöisiksi.
Toki on tärkeää
huoata, ettei yksin suomalaisia sorrettu. Vastaavan käsittelyn saivat kaikki
ns. diasporakansallisuudet, joilla oli oma kansallinen kotimaa Neuvostoliiton
rajojen ulkopuolella. Mutta tämähän ei tuon politiikan toteuttajien ja arkkitehtien
syyllisyyttä vähennä, vaan päin vastoin.
Suomalaisten
mielessä käsitys suomen kielen vainosta on hämärtynyt siksi, että talvisodan loputtua
perustettiin ns. Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta korvaamaan sitä sosialistista
Suur-Suomea, joka jo oli juhlallisesti perustettu, mutta jäi sitten toimeen
panematta, kun ”loistava, voittamaton Työläisten ja Talonpokien Puna-armeija
(RKKA)” ei koskaan päässyt Helsinkiin, jossa uusi valtiosopimus piti ratifioida.
Suomen kieli oli
tietenkin silloin taas pakko ottaa käyttöön uudessa, kansallisessa
tasavallassa, mutta sen sijaan sitä ei koskaan enää otettu käyttöön Inkerissä,
jonka kansaa oli jo pitkin 1930-lukua hajotettu pois omalta alueeltaan ja jota
estettiin sodan jälkeen sinne palaamasta, vähäisin poikkeuksin. Selvä suunta
jatkui.
Tuo politiikka
siis joka tapauksessa täyttää kansanmurhan kriteerit joka suhteessa, sekä
joukkotuhontana etnisen tunnusmerkin perusteella, että kulttuurin vainona. Nürnbergin
oikeudenkäynnissä omia suuria tappioitaan ja itseensä kohdistuvaa kansanmurhaa
valittava Neuvostoliitto ei kuitenkaan nostanut tätä asiaa esille, mitä ei
varsinaisesti kannata ihmetellä.
Vasta 1990- ja
2000-luvulla on kansamurhasta alettu toden teolla syyttää ja rangaista erinäisiä
yksilöitä, muun muassa Ruandan ja Jugoslavian tapahtumiin liittyen. Kansainvälinen
rikostuomioistuinkin on varsin äskettäin luotu laitos.
Mitä tulee ihmisoikeuksiin,
oli sellaisten olemassaolo julistettu jo Ranskan vallankumouksessa ja kirjattu
Yhdysvaltojen perustuslakiin. Kun ne tulivat myös YK:n peruskirjaan, oli
kyseessä merkittävä uutuus kansainvälisen politiikan normeissa.
Kun aiemmin,
kuten sanottu, vaikkapa Englannin parlamentti oli omannut rajoittamattoman
vallan ja esimerkiksi tuominnut kuninkaan teloitettavaksi, ei se nyt enää ollutkaan
täysin vapaa tekemään edes alamaisilleen mitä tahansa.
Saksahan oli
Hans Frankin tulkinnan mukaan ollut ainoa mahdollinen päättäjä ja lainsäätäjä sisäisissä
asioissaan, mikä koski myös sen politiikkaa juutalaisiin, mustalaisiin ja
homoihin nähden.
Luulen, että
ajatus ihmisoikeuksista on suuri askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä kohti parempaa
maailmaa, jos sinne nyt sitten ollaan
menossa. Ainakin pyrkimystä on ollut.
Siinäkin on omat
vaaransa. Mikäli nuo oikeudet tulkitaan tolkuttomasti uusien kotimaiden
velvollisuudeksi tarjota kaikille maahanmuuttajille samat etuudet, kuin kanta-asukkaille
ja sen lisäksi kaikille vapaa pääsy maahan, ollaan tietenkin mahdottomassa
tilanteessa, mikäli houkutustekijöitä löytyy.
Asia on
jokaiselle normaalijärkiselle ymmärrettävä, mutta tarjoaa erinäisille hämärille
juristityypeille tilaisuuden loputtomaan keinotteluun, mikäli kansan
poliittinen tahto sellaisen hyväksyy.
Tässä, kuten
muuallakin, kohtuus on se, mihin on pyrittävä. Asiaa saattaa auttaa, jos edes
ymmärretään, etteivät synnynnäiset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet ole mitään
ikuisia ”arvoja” joita jokaisen humaanin ihmisen pitäisi kunnioittaa.
Ne ovat sangen uusia
ja suurella vaivalla lainsäädäntöön ajettuja periaatteita, joita voidaan
käyttää sekä oikein että väärin. Ne eivät ole peräisin esimerkiksi Siinailla
annetuista lain tauluista, eivätkä seuraa mistään yleisestä oikeusperiaatteesta
tai edes länsimaita nykyään hallitsevasta utilitaristisesta filosofiasta.
Jo utilitarismin
perustaja Jeremy Bentham totesi, että pune synnynnäisistä ja luovuttamattomista
ihmisoikeuksista oli humpuukia puujaloilla. Pyrkimys ihmiskunnan onneen oli
määriteltävä uskottammalla tavalla (ks. Vihavainen:
Haun humpuukia puujaloilla tulokset ).
"Mikäli nuo oikeudet tulkitaan tolkuttomasti uusien kotimaiden velvollisuudeksi tarjota kaikille maahanmuuttajille ... ja sen lisäksi kaikille vapaa pääsy maahan"
VastaaPoistaOn syytä taas kerran korostaa, että ihmisoikeudet on tarkoin määritelty erinäisissä sopimuksissa ja niihin EI sisälly oikeus vapaasti muuttaa haluamaansa maahan. Suvereneilla valtioilla on oikeus vapaasti päättää siirtolaisuudesta. (Aidoilla) pakolaisilla on on tiettyjä oikeuksia, mutta pakolaisuus edellyttää konkreettista yksilöllistä vainoa. Ongelma on siinä, että kun kehitysmaiden asukkailla ei ole - eikä minusta pidäkään olla - juurikaan mahdollisuutta saada siirtolaisoikeuksia, syntyy paine perusteettomasti esiintyä pakolaisina, joilla taas on oikeus yksilölliseen tutkintaan kohdistuuko juuri tuohon yksilöön em yksilöity vaino.
"etteivät synnynnäiset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet ole mitään ikuisia ”arvoja” joita jokaisen humaanin ihmisen pitäisi kunnioittaa.
VastaaPoistaNe ovat sangen uusia ja suurella vaivalla lainsäädäntöön ajettuja periaatteita, joita voidaan käyttää sekä oikein että väärin. Ne eivät ole peräisin esimerkiksi Siinailla annetuista lain tauluista, eivätkä seuraa mistään yleisestä oikeusperiaatteesta tai edes länsimaita nykyään hallitsevasta utilitaristisesta filosofiasta."
Kyllähän on myönnettävä, että ihmisoikeudet perustuvat ihmisten tekemään lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin eikä mihinkään ihmisen yläpuolella olevaan jumalalliseen tai luonnonoikeudelliseen normiin. Historiallisesti ne liittyvät Yhdysvaltojen itsenäisyyssodan ja Ranskan suuren vallankumouksen taisteluun hallitsijoiden ja aateliston jumalallisia oikeuksia vastaan. Näin ollen ihmisoikeuksia voidaan lähtökohtaisesti arvioida uudelleen olosuhteiden muututtua.
Toisaalta koska ajatus ihmisoikeuksista todellakin on suuri askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä kohti parempaa maailmaa, tuossa uudelleearvioinnissa tulisi noudattaa suurta harkintaa, ettei mentäisi ojasta allikkoon: en ole vakuuttunut, että suurvaltojen johtajien edustamaan ajatusta voiman oikeudesta olisi pidettävä pienen valtion tai ns pienen ihmisen edun mukaisena.
"edes länsimaita nykyään hallitsevasta utilitaristisesta filosofiasta."
VastaaPoistaOlen aina ajatellut, että yksilöetiikan kannalta paras lähestymistapa on jo kreikalaisten filosofien ja Kantin kannattama velvollisuusetiikka, mutta yhteiskunta- ja yhteisöetiikan kannalta utilitarismi, jonka mukaisesti on helpointa jakaa yhteiset hyvin rajalliset resurssit. Mitä vikaa yhteiskunnan kehittämisessä ajatuksella "suurin mahdollinen (subjektiivinen) onni mahdollisimman monelle".
Niin, kuka vastustaa? Toki senkin voi kehittää absurdiksi asti ja moni niin tekeekin. Semmoiset tyhmyydet ovat hyljättävät.
Poista