tiistai 19. toukokuuta 2026

Jatkoa

 

Yllätyksellinen Neuvostoliiton historia

 

Sheila Fitzpatrick. The Shortest History of the Soviet Union. Old Street Publishing 2022, 248 s.

Jatkoa

     Yleensä sosiaalihistoriallisesti suuntautuneiIlta historian tutkijoilta voisi odottaa asioiden selittämistä hallitsemattomilla ja jopa nimettömilläkin sosiaalisilla voimilla, kun taas perinteinen historia keskittyy tapahtumiin ja jopa yksittäisiin henkilöihin, joiden päätökset saattavat kokonaan mullistaa historian kulun.

     Venäjän historiaa käsittelevässä historiankirjoituksessa on kuitenkin käynyt niin, että markkinat ovat nyt tulvillaan sellaista Venäjä-kirjallisuutta, jossa tuo selitettävä asia eli Venäjä ja sen ikuinen aggressiivisuus ja pahuus periytyvät historiassa vuosisatojen takaa eikä siinä tapahdu erityisiä muutoksia. Aina se on sitä samaa ja syynä on jotenkin mystinen perintö, eivät sosiaaliset voimat.

     Niinpä tämänlaatuisen tulkinnan kannattajien mielestä esimerkiksi vuoden 1917 vallankumous ja bolševikkivallan aikaansaama perusteellinen mullistus Venäjän yhteiskunnassa ei oikeastaan muuttanut itse pääasiaa millään tavalla.

      Oliko tuo vallankumous siis edes mikään todellinen muutos? Osmo Jussila kärjisti joskus, että se oli vähemmän tärkeä kuin ns. väliaikaisten säädösten käyttöönotto Aleksanteri II:n murhan jälkeen. Nuo säädökset antoivat haluttaessa vapaat kädet poliisivaltiolle, eivätkä ne jääneet väliaikaisiksi, vaan tulivat sittemmin bolševikkien politiikan kivijalaksi.

     Tämän tapaisen venäläisellä perinteellä tapahtuvat historiallisen selittämisen toi muotiin Harvardissa vaikuttanut Richard Pipes ja Jussilakin kävi siellä hänen luonaan opiskelemassa.

     Pipes korosti Venäjän vanhan historian ja venäläisen perinteen primäärisyyttä myös Neuvostoliiton historian tulkinnassa ja siihen aikaan se oli uutta ja ällistyttävää. Amerikkalaista sosiologiaa opiskelleiden korvissa se kuulosti humpuukilta. C. Wright Mills ehti kuolla, ennekuin tuo muoti lanseerattiin, mutta luulen, että hän olisi kovasti pilkannut sitä.

     Mutta tutkimuksessa ovat muodit ensiarvoisen tärkeitä. Fitzpatrick, jonka mies muuten oli jonkin aikaa positivistisen sosiologian hengessä Venäjän politiikkaa tulkitseva Jerry Hough, symbolisoi ajatusta yhteiskunnallisten rakenteiden ja voimien ratkaisevasta roolista myös Venäjän historian tulkinnassa.

     Tämä näkemys oli voimakkaasti mukana hänen suppeassa kirjassaan The Russian Revolution, jossa ajatus ”sosiaalisen insinöörityön” merkityksezä korostui, ja jossa hän viittasi siihen, että stalinilainen vallankumous 1920-30-luvuilla merkitsi myös yhteiskunnan alimmille kerroksille sosiaalista nousua. Sen edustajia muun muassa korotettiin aktiivisesti johtaviin tehtäviin (vydviženije).

     Vastaavaa, anakronisesti sanoen ”affirmative acftion”-politiikkaa sovellettiin myös vähemmistökansoihin1920-luvun alusta 1930-luvun puoliväliin. Myös naiset saivat osansa vähemmistöjen ja muiden sorrettujen suosimispolitiikasta ja houkuteltiin siten mukaan bolševikkien tukijoiksi.

     Stalinin, kuten jo aiemmin Leninin kuningasajatuksena oli mobilisoida yhteiskunnan alemmat ylempiään vastaan, jotta he omatoimisesti ajaisivat omaa etuaan ja tukisivat samalla puolueen politiikkaa kaikkia vanhan komennon edustajia vastaan.

     Nämä asiat tulevat hyvin esille myös tässä Fitzpatrickin ”lyhyessä kurssissa”, mutta ei hän asiaa ihastele, vaan toteaa, että Stalin, kuten Lenin mobilisoi tehokkaasti mukaan toimintaan myös suoranaiset roistot, jotka pääsivät oikein luvan perästä ryöstämään varastamaan. Henkilökohtainen hyöty oli se, mihin Stalin ja Lenin uskoivat.

     Mutta olihan mukana paljon ihan puhdasta aatteellisuuttakin, siitä todistavat monet muistelmat (vrt. Vihavainen: Haun и сотворил себе кумира tulokset ). Lev Kopelev oli mukana riistämässä talonpojilta heidän viimeistäkin leipäpalaansa, kuvitellen, että paremman maailman luominen vaatisi sitä.

     Tämä Fitzpatrickin kirja ei kuitenkaan keskity vain sosiaalisiin muutoksiin, vaikka toteaakin niiden nopeuden ja valtavuuden. Ratkaisevaa oli poliittinen taistelu ja ainutkertaiset ihmiset. Stalin teki sen, mitä hän teki. Joku toinen olisi tehnyt jotakin muuta. Holodomor ja suuri terrori olivat suuria rikoksia.

     Mutta oliko tuo Stalinin vallankumouksen kolminaisuus, teollistaminen, kollektivisointi ja sivistäminen välttämätön myöhemmän sodan voittamisen kannalta?  Asiantuntijat ovat katsoneet, että toinenkin tapa olisi ollut mahdillinen ja esimerkiksi kollektivisointi oli suuri virhearvio.

     Mutta nuo valtavat kasvuluvut olisivat varmastikin edellyttäneet toisenlaista henkeä, kuin Neuvstoliitossa vanhan Venäjän perintönä 1920-luvulla vallitsi. Stalinismin häikäilemättömyys ja brutaalisuus ainakin toimivat.

     Tulkitsen, että kirjoittaja pitää epätodennäköisenä, että valtava sotapotentiaali olisi voitu saada aikaan olennaisesti toisenlaisilla menetelmillä, olkoonkin, että uusi komentotalous oli monessa suhteessa huono.

     Joskus takavuosina muistan erään tunnetun sovjetologin (Leonard Schapiro?) suuttuneen synkeästi Fitzpatrickin vallankumouskirjasta ja kirjoittaneen The Ties Literary Supplemetissa, että ”aikoihinpa on eletty” (things have gone to pretty pass), kun kollektivisoinnin väitetään merkinneen sosiaalista nousua!

     Ei kirjoittaja minun mielestäni ihan niin sanonutkaan ja ainakin tässä kirjassa hän ei lainkaan vihjaa siihen suuntaan. Hän tunnustaa Leninin ja Stalinin politiikan tuhoisuuden ja pitää monia ikäviä asioita heidän syynään, ei siis esimerkiksi Venäjän historian syynä tai sosiaalisten voimien sokeana vaikutuksena.

     Kuten kaikki historia, myös Venäjän historia on ollut ja on arvaamatonta. Tämän kirjan johdanto alkaa vuodesta 1980, jolloin Neuvostoliitossa oli kaikki hyvin ja jolloin sekä Fitzpatrickin että Pipesin kirjat olivat juuri ilmestyneet.

 Tuona vuonna pidetyssä amerikkalaisten sovjetologien kongressissa valtavirran edustaja Robert Byrnes lausui, ettei ole olemassa mitään todennäköisyyttä sille, että Neuvostoliitosta tulisi poliittinen demokratia tai että se näkyvissä olevassa tulevaisuudessa tulisi romahtamaan.

     Fitzpatrick on alleviivannut lauseen loppuosan ja tekee sen terveellisen muistutuksen, että valtavatkin muutokset saattavat historiassa tapahtua nopeasti ja vastoin kohtuullisia odotuksia.

     Tämä kirja on kaiken kaikkiaan ihan hyvä ja varsin perinteinen Neuvostoliiton historian ”lyhyt kurssi”, mutta on siinä moitittavaakin.

     Neuvostoliiton kommunistinen puolue päätti juhlallisesti vuonna 1961 rakentaa kommunistisen yhteiskunnan vuoteen 1980 mennessä. Puoluekokous jopa esitti tämän huikean päämäärän juhlallisen vakuutuksen muodossa ja koko puolueen kolmas ohjelma rakentui tämän päämäärän ympärille.

     On vähintäänkin omituista, ettei Fitzpatrick mainitse koko asiaa. Hyvin banaali lipsahdus sen sijaan on, että Chuchillin Fultonin puhe olisi pidetty vuonna 1947. Kyllä se pidettiin jo vuonna 1946.

18 kommenttia:

  1. "syynä on jotenkin mystinen perintö, eivät sosiaaliset voimat."

    Synteesiteoria: Neuvostoliiton historiaa selittää (osaksi) sekä aikaisempi Venäjän perintö, erityisesti 1931 "vastavallankumouksen" jälkeen, että sosiaaliset voimat, erityisesti 1917-30, sekä vielä satunnaiset tekijät (esim Stalinin henkilöhistoria yms), erityisesti 1934-53.

    VastaaPoista
  2. "Mutta oliko tuo Stalinin vallankumouksen kolminaisuus, teollistaminen, kollektivisointi ja sivistäminen välttämätön myöhemmän sodan voittamisen kannalta? Asiantuntijat ovat katsoneet, että toinenkin tapa olisi ollut mahdillinen ja esimerkiksi kollektivisointi oli suuri virhearvio."

    Rohkenen toivoa, että blogisti jossain myöhemissä blogeissa avaisi noita näkemyksiä tarkemmin. Ajattelin nimittäin itse, että vaikka Holodomor ja suuri terrori olivat suuria rikoksia, ilman kollektivisointia talonpoikia ei olisi voitu murskata kilpailevan yhteiskuntaluokkaa ja pakottaa luovuttamaan viljaa, jonka viennillä maa teollistettiin ja kaupunkiväestö ruokittiin. Ilman teollistumista ei olisi pystytty luomaan vahvaa armeijaa, jonka tykit ja tankit juuri ja juuri pystyivät lyömään Saksan. Ilman terrorismia kansaa ei olisi voitu pakottaa tuohon tykkejä voin sijasta -politiikkaan, tehty petturuus sodan aikana mahdottomaksi ja raivattu sisällissodan ratsuväkimiehiltä tilaa nuoremmille neuvostokomentajille. Ilman noita toimia Neuvostoliitto olisi hävinnyt Natsi-Saksalle, jolla olisi ollut sen kansoille hyvin dokumentoidut suunnitelmat ali-ihmisten orjakansana, jolle olisi riittänyt laskutaito kymmeneen sekä kutsua jokaista saksalaista herraksi.

    Tuohon nähden Stalinin toimia, niin hirmuisia kuin ne olivatkin, voidaan pitää perusteltuna. Mutta jos joku on esittänyt vaihtoehtoisen lempeämmän tien, kuulisin sen mielelläni.

    Tuo 1941-45 perintö leimasi koko Neuvostoliittoa ja näyttääpä olevan myös Putinin Venäjän ydineetos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin näyttää olevan. On kuitenkin syytä muistaa, että kaiken olisi voinut tehdä toisin ja paremmin. Esimerkiksi suuri terrori oli varmasti vain haitaksi kehitykselle. Sen näkee jopa talousluvuista. Kollektivisointi taas perustui primitiivisille virhelaskelmille suurtalouden eduista. Toki talonpoikaiston pakottaminen myymään viljansa onnistui parhaiten uralilais-siperialaiselle menetelmällä" eli aseella uhkaamalla. Vaarana oli taas se, etteivät ne olisi tuottaneet ylijäämäviljaa, kuten kävi sotakommunismin aikana.
      Tarvittiinko viljan saamiseen ehdottomasti kolhooseja, on hyvin epäilyttävää.

      Poista
    2. "Tarvittiinko viljan saamiseen ehdottomasti kolhooseja, on hyvin epäilyttävää."

      Ei, mutta talonpoikaiston murskaamiseen kilpailevana yhteiskuntaluokkana (argum: I. Deutcher ja Hlevnjuk). Ilman sitä olisivat pitäneet viljansa itse ja muutoinkin vastustaneet puolueen ehdotonta valtaa.

      (Gaidar muuten pitää kollektivisointia NL:n romahduksen yhtenä syynä: kun tiukasta repressiosta oli luovuttu, vanhan viljanvientimaan piti ostaa viljaa ja muita elintarvikkeita lännestä valuutalla, joka olisi 1970-luvusta alkaen pitänyt käyttää uuden teknologian hankkimiseksi teollisuuden uudistamiseksi.)

      Poista
    3. Kyllähän tätä argumenttia on esitetty. Uusi maaorjuus katkaisi talonpoikaiston selkärangan, mutta olisivat ne saattaneet ihan asettakin uskoa. Muistan, miten joskus venäläiset arvostelivat Kiinan maatalouspolitiikkaa ja sanoivat expressis verbis, että Venäjällä homma hoidettiin " ainoalla oikealla tavalla".
      Rohkenen eppäellä

      Poista
    4. "olisivat ne saattaneet ihan asettakin uskoa."

      Ehkäpä, mutta Stalin ei. Hänen henkilökohtainen panoksensa NL:n kehitykseen oli äärimmäisen häikäilemättömyys ja julmuus sekä alati paheneva paranoia. Jonkun muistelman mukaan hän oli sodan jälkeen jonain heikkona hetkenään tunnustanut jollekin, ettei luota edes itseensä - eli kyse ollut keskustelukumppanin koettelemisesta....

      Poista
    5. "venäläiset arvostelivat Kiinan maatalouspolitiikkaa ja sanoivat expressis verbis, että Venäjällä homma hoidettiin " ainoalla oikealla tavalla".

      Eikö se Kiinassakin hoidettu ihan samalla periaatteella jos Changin-Hallidayn Mao-elämänkertaa on uskominen, ei kai Kiina mikään Puola ollut - mitä neukut saivat monta kertaa katua.

      Poista
    6. Ei niin, mutta "riistäjäluokkia" ei likvidoitu. Oli "kansallisia kapitalisteja" ja muita menneisyyden jäänteitä.

      Poista
    7. Vielä: oliko ero siinä, että suurtilojen jakamisen ja sitten NEP:n myötä NL:oon oli syntynyt laajahko, itsenäinen vauraiden talonpoikien (kulakki) luokkayhteiskuntaluokka, jota Stalin piti uhkana. Kiinassa oli vain suurmaanomistajia (tilanherroja), jotka oli helppo kampanjoilla syrjäyttää ja ohjata muut kansankommuuneihin. Riisinviljely kastelujärjestelmineen on jo luonnostaan kollektiivista, koko kylän toimintaa toimintaa.

      Poista
    8. Ei siellä enää kansalaissodan jälkeen ollut mitään vaurasta porukkaa. Osa köyhistä vain piti nimittää vauraiksi, että saatiin aloittaa "luokkataistelu" eli heidän ryöstämisensä.

      Poista
    9. Taloushistorioitsija Alec Nove kärkistää Stalinin dilemman ennen kollektivisoinnin aloittamista: Oli siinä kaksi vaihtoehtoa, Stalinin ja Buharinin. Se oli kuin olisi valinnut kinkkuvoileivän ja juustovoileivän välillä. Monelle se ei olisi ollut ongelma, mutta ortodoksijuutalaiselle mitään valinnan mahdollisuutta ei olisi ollut. Mutatis mutandis.

      Poista
  3. "Neuvostoliiton kommunistinen puolue päätti juhlallisesti vuonna 1961 rakentaa kommunistisen yhteiskunnan vuoteen 1980 mennessä."

    Blogisti on tuon maininnut useampaankin kertaan, mutta ei ole muistaakseni tarkemmin kuvannut, mikä noina pysähtyneisyyden vuosina tapahtui: 1961 kai lännessä vakavasti pelättiin kommunistisen yhteiskuntajärjestelmä voittoa - esim Kekkosen päiväkirjoissa - kun 1980 Breznev ja koko neuvostojärjestelmän taisi olla hautausta vailla valmiita. MIKSI?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä dramaattinen ja kiinnostava tarina. Taloushistorioitsijoilla on siihen vastauksensa. Esim. Alec Nove.
      Voisihan siihen palata.

      Poista
    2. "1961 kai lännessä vakavasti pelättiin kommunistisen yhteiskuntajärjestelmä voittoa"

      Voisiko arvoisa "Anonyymi 19. toukokuuta 2026 klo 11.40" tuoda näkyviin väitteen perusteet: 1), 2), 3), ... ja niin edespäin?

      Poista
    3. Tyydyn viittaamaan Juhani Suomen Kekkoselämäkerrassa selostettuun tämän päiväkirjaan.

      Poista
  4. Minulle, aikoinaan, oli perin valaiseva Unto Parvilahden Berijan tarhat. Kyllähän tuo kirja henki syvää halveksuntaa Stalinin järjestelmää kohtaan ja ehkä se myös ylikorosti neuvostosysteemin puutteita. Mutta, siinä oli myös runsaasti puhtaita faktoja.
    Ja eihän Parvilahti ollut suinkaan yksin, oli myös lukemattomia muitakin. Esim A. Tuurin romaanimuotoinen Ikitie.
    Neuvostoliitto oli äärikapitalistinen, valtiokapitalistinen, harvainvalta, jossa köyhät elivät kurjuudessa ja Politbyroo mässäili.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle vastaava kokemus oli Tuomisen Kremlin kellot, joka oli suora kuvaus lähes sisäpiiristä.

      Poista

Kirjoita nimellä.