Likaisin asein huonon asian puolesta

 

Huijarien aika

 

     Valtioneuvoston alainen Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoneuvottelukunta on ratkaissut erään kansalaisen ja Espoon kaupungin väkisen kiistan, jossa kyseinen henkilö vaati korvauksia siitä, että Suvivirsi ja Varpunen jouluaamuna-kappale oli esitetty espoolaisessa koulussa kevät- ja joulujuhlissa vuosina 2024 ja 2025.

     Lautakunta suosittaa kaupunkia maksamaan 2500 ”hyvityksen” koulun oppilaalle ja 750euroa hänen huoltajalleen. Koulu oli laiminlyönyt etukäteen ilmoittamisen tilaisuuksien ”uskonnollisesta sisällöstä, niin että tilaisuudesta olisi ollut mahdollista poistua ”huomiota herättämättä ja leimautumatta”.

     ”Mielensäpahoittajasta” on nykykulttuurissamme kiinnostavasti tullut hahmo, jolla on kaksinainen merkitys. Toisaalta se liitetään henkilöön, jolla on hullunkurisia ja perusteettomia syitä pahoittaa mieltään aivan normaaleista nykyiseen elämänmenoon kuuluvista asioista. Hänelle on åakko nautaa.

     Toisaalta se liittyy myös henkilöön, joka on mimosamaisen herkkä ja avuton ja saattaa vaikka itkeä pillittää mistä tahansa asiasta. Vähintäänkin hän paheksuu kaikenlaista omista arvoistaan poikkeavaa. Hänet on taas otettava äärimmäisen vakavasti ja hänen tunteidensa suojelu ohjaa jopa valtiollisen tason suuria päätöksiä.

     Tämän uhripääomaa hallitsevan henkilön näennäinen avuttomuus ei kuitenkaan estä toimimasta tarmokkaasti silloin, kun oletettua mielipahaa vaaditaan korvattavaksi rahallisesti.

    Tämä on kovin outoa silloin, kun on kysymyksessä maailmankatsomuksellinen asia. ehkäpä koko maailmankatsomus tuollaisissa tapauksissa sitten rakentuukin nimenomaan rahan ympärille ja sen arvot voidaan aina ilmaista myös rahamääräisesti?

     Sakko on vanha rangaistus, jolla voitiin hyvittää esimerkiksi jonkin henkilön toiseen henkilöön kohdistama pahoinpitely. Sakkorahoja ei kuitenkaan saanut uhri, vaan kuningas, ne siis kuuluvay nykyään valtiolle.

     Tässä tapauksessa määrättiin joka tapauksessa kärsimyskorvaus siitä, että mielensäpahoittaja oli kuullut virren ja joululaulun, joissa kummassakaan ei muuten missään tapauksessa voida katsoa esitettävän varsinaista uskonnollista ideologiaa, ainoastaan maínitaan uskontoon liittyviä teemoja.

     ”Uhri” olisi tietenkin voinut välittömästi poistua tuosta ”vaarallisesta tilasta” ja välttää ainakin lähes koko mielipahansa. Ainakin se olisi poistuessa olisi jäänyt paljon pienemmäksi, mutta tämän siis esti se, että asia olisi herättänyt huomiota ja poloinen uhri olisi saattanut ”leimautua”.

     Tämän perusteella voimme objektiivisesti haarukoida aiheutetun tuskan määrää. Mikäli virren kuunteleminen aiheutti sitä vähemmän, kuin olisi aiheuttanut poistumisen aiheuttama ”huomion herättäminen” ja jopa ”leimautuminen” (leimautuminen miksi? ateistiksi? onko se siis häpeällistä ja salattavaa?), voidaan todeta asian kuuluvan kovin köykäiseen luokkaan, kuten yleinen elämänkokemus toki kertookin.

     On normaalin järjestäytyneen yhteiskuntaelämän käytäntöjen vastaista, että joku alkaa nurkua kärsimyskorvauksia siitä, ettei kehdannut poistua esityksestä, josta ei pitänyt. Yhteiskuntaelämä tulee kerta kaikkiaan mahdottomaksi, jos tällaisiin vaatimuksiin suostutaan.

     Koko kulttuurimme on täynnä uskonnollisia ja vieläpä kristillisiä symboleja ja mikäli joku ei voi niitä kestää, ei hänen paikkansa ole normaalien vapaiden kansalaisten keskuudessa, vaan jossakin muualla. Missä, se pystynevät psykiatrian asiantuntijat ratkaisemaan.

     En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi aito loukkaantuminen ja mielipaha. Joka tapauksessa sellaisen korvaaminen rahalla yhteiskunnan toimesta olisi absurdia.

     Katson, että kyseessä on mitä ilmeisin huijaus, jota ei tehdä vilpittömällä mielellä. Huijaus on myös laissa määritelty rikollinen teko ja sellaisen yrittämisestäkin pitäisi rangaista.

     Valitettavasti teon vilpillisyyttä on vaikea varsinaisesti todistaa. Uhriutuva henkilö saattaa vaikerolda ja vaikka pillahtaa itkuun, eikä kukaan voi ihan varmasti todistaa, että hän teeskentelee.

      Joka tapauksessa tuo yleisen elämänkokemuksen käsite, jota muutenkin on ainakin ennen paljon käytetty oikeusistuimissa, olisi tässäkin otettava ohjenuoraksi. Asian olisi oltava niin, että mielipahasta voi saada korvauksen vasta kun kykenee sitovasti osoittamaan sekä todella kärsineensä asiasta, että joutuneensa tahallisen vahingoittamisen kohteeksi.

     Mikäli kärsimys johtuu jostakin täytin normaalina pidettävästä asiasta, ei mitään korvauksia tietenkään le maksettava, vaikka joku tuntisikin mielipahaa. Jos asiasta todella on vakavia seurauksia, on henkilö ohjattava hoitoon eikä maksettava hänelle.

     Kyseinen lautakunnan päätös ei ole vielä juridisesti sitova. Kantelun tehnyt henkilö on kertonut vievänsä asian oikeuteen, ellei rahoja ala kuulua.

     On kiinnostavaa nähdä, miten kaupunki asiaan suhtautuu. Kuten tunnetusta Päivi Räsäsen tapauksesta ilmeni, ei oikeuslaitoksenkaan kaikkiin instansseihin voi sokeasti luottaa, mikäli edellytetään tuomioiden perustuvan normaaliin terveeseen järkeen silloin, kun kyse on kristinuskosta.

     Kyse on nyt jo laajaksi paisuneesta ilmiöstä, jossa näemme länsimaisen kulttuurin yhden tukipylvään tuhoamiseen pyrittävän vakain tuumin. Vilpittömän mielen ja yleisen elämänkokemuksen sijasta on tarvittaessa kyhätty kokoon läpinäkyvän falskia brännvinsadvokatyriä ja käännetty valtion rankaisukoneisto toimimaan koko vanhan kulttuurimme jäänteidenkin tuhoamiseksi suorastaan rikoslain avulla.

     Tässä ei ole enää kysymys ns. uskovaisista ja heidän oikeuksistaan -joita täytyy myös olettaa olevan olemassa- vaan hengeltään totalitaarisesta uuden normiston lanseeraamisesta jopa valtion voimakeinoin.