Saksan regressio
Thomas Mann, Tohtori Faustus. Saksalaisen
säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erän hänen ystävänsä kertomana. Suomentanut
Sinikka Kallio, Esipuhe Dietrich Assmann, Weilin+Göös 1979, 525 s.
Sainpa viimein luettua kirjan, jonka olin
saanut lahjaksi kaiketi juuri sen ilmestymisvuonna. Se meni vähän
kahlaamiseksi, Mannilla kun on taipumus viipyillä joissakin asioissa lähes loputtomasti
ja kertoa sivujuonteita, joilla ei oikeastaan tunnu oleva mitään tekemistä itse
juonen kanssa.
No, sellaistahan se elämäkin tuppaa
olemaan ja kuten Dietrich Assmann esipuheessaan kertoo, kirja ei ole suinkaan
pelkästään fiktiivinen. Sen peräti 294 henkilöstä vain 121 on fiktiivisiä ja
heillekin on usein olemassa todellisia esikuvia.
Itse asiassa siis Mann näyttää
kirjoittavan historiaa ja jopa erityisesti omaansa. Tämä o n kuitenkin
mahdollista vain sanan kuvaannollisessa mielessä. Kirjan mukaan sitä
kirjoitetaan toisen maailmansodan
aikaisessa Saksassa, vaikka Mann siihen aikaan oleskeli Yhdysvalloissa.
Joka tapauksessa se dramaattinen
ympäristö, joka tapahtumille annetaan, panee ajattelemaan, että kyseessä on
ainakin suuressa määrin itse Saksan kuvaus, vaikka kirjoittajalla ei toisen
maailmansodan osalta ollutkaan mahdollisuutta kokea sitä välittömästi.
Itse tarina kyllä alkaa jo 1800-luvun
lopulta ja Mann sai idean Faust-kirjasta jo vuonna 1904. Itse juonihan on
tunnettu 1500-luvulla ilmestyneestä kansankirjasesta ja sen pohjalta on tehty
erilaisia versioita, Goethen kaksiosainen runoelma kuuluisimpana.
En voi kehua olevani suuri musiikkitieteilijä
ja kirja ikävystyttää maallikkoa melko perusteellisesti kertaamalla
innoittuneesti musiikin kehittymisen historiaa matemaattisine lakeineen ja
keksintöineen ja kuvaa etenkin Münchenin Schwabing-kaupunginosan taiteellisia tyyppejä,
joista siinä siis ilmeisesti on runsaasti muotokuviakin.
Tuon ajan -lähinnä 1900-luvun ensimmäisen
puoliskon- saksalasisen älymystön elämästä ja tavoista kirja siis antanee
kohtuullisen uskottavan kuvauksen. Mann on muuten kirjoittanut tämän teoksensa
synnystä erityisen kirjan, joka on osaltaan innoittanut niitä satoja (!)
tulkintoja, joita hänen Faustuksestaan on
tehty.
Vanhan Faust-teeman mukaisesti päähenkilö
tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja saa tältä ylivertaisen kyvyn ymmärtää ja
luoda musiikkia. Hän keksii atonaalisen musiikin, 12-säveljärjestelmän -jonka
itse asiassa kehitti tuohon aikaan juutalainen Arnold Schönberg. joka joutui
muuttamaan maasta, kuten tekijä itsekin huomauttaa.
Joka tapauksessa tuon fiktiivisen
Faustuksen paholaiselta saama lahja ja kirous oli kuppatauti, joka tuohon
aikaan usein nousi aivoihin ja aiheutti lopulta halvaavan tylsistymisen, mutta
saattoi sitä ennen viedä sairastuneen aivan uusiin sfääreihin, joissa tämä
irtautui kokonaan ympäristönsä rajoitteista. Tässä suhteessa Mannin sankarin
esikuvana on ollut Nietzsche.
Kirjan taustana on koko ajan Saksan
kehitys, johon Mannilla oli erikoinen suhde. Kuten tunnettua, hän meni mukaan
ensimmäisen maailmansodan isänmaalliseen innostukseen ja halveksi veljensä
Heinrichin eurooppalaista liberalismia (vrt. Vihavainen:
Haun thomas mann tulokset ). Vuonna 1933 hän siirtyi maanpakoon ja toisen
maailmansodan aikana hän esiintyi aktiivisesti Amerikasta käsin Saksaa vastaan.
Tässä kirjassa asiat siis esitetään toisin
ja kirjoittaja kuvataan yhdeksi saksalaisen älymystöpiirin jäseneksi sodan
saartamassa Saksassa. Tuolle vauraalle seurapiirille ei sotakaan näytä paljoa
merkitsevän, kun se kokoontuu baijerilaisen kartanon suojissa.
Mikä on merkittävää, mistään holokaustista
ei tietysti mainita sanallakaan, mutta liiemmin edes ns. juutalaiskysymyksestä.
Tietenkään tuota edellistä käsitettä ei ollut vielä edes keksitty, mutta juutalaisvastaisuus
oli joka tapauksessa tuon ajan Saksan eräs erityispiirre. Kirjan henkilöille ei
mitään ”juutalaiskysymystä” ole olemassa.
Lienee selvää, ettei taiteelle omistautunut
älymystö tiennytkään mitään ”lopulllisesta ratkaisusta” ja kunnon weimarilaisille
poroporvareille oli sokki, kun amerikkalainen valloittaja pakotti heidät kulkemaan
Dachaun keskitysleirin ohi sen kauheuksia katsomassa.
Olivatko kelpo weimarilaisetkin siis
osallisia tähän rikokseen? Kaipa he olivat, toteaa kirjoittaja, sen enempää asiaa
jauhamatta. Kai heillä oli edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä tapahtui, vaikka
se oli poissa heidän silmistään.
Koko Saksan kohtalo, ensin ensimmäisen
maailmansodan aikana ja sitten toisen, kulkee kirjassa koko ajan taustalla ja
varmaankin olisi mahdollista löytää kirjan teeman ja tämän teeman väliltä tärkeitäkin
yhteyksiä.
Minusta kuitenkin näyttää, että
kirjoittaja suhtautuu asiaan resignoituneesti, eikä jaksa sitä sen enempää
ajatella. Varsin dramaattiselta kuulostaa hänen ajatuksensa siitä, ettei Saksa ”tulevaisuudessa
enää missään ilmenemismuodossa julkenisi avata suutaan inhimillisyyttä koskevissa
asioissa”.
Epäilemättä asiat saattoivat aikakauden näkökulmasta
näyttää tällaisilta. Siihen voidaan verrata Stalinin lausahdusta, jonka mukaan ”hitlerit
tulevat ja menevät mutta Saksan kansa jää”.
Saksan historia ja kulttuuri kantavat yhä
Hitlerin niille kasaamaa taakkaa, joka saattaa vielä muodostua kohtalokkaaksi. Kuitenkin on
kohtuullista olettaa, ettei syyllisyys enää voi olla niiden uusien sukupolvien
harteilla, jotka ovat lukeneet Hitleristä vain kirjoista.
Kun nyt kansakuntien ja kulttuurien syyllisyydestä
puhutaan, nousee nykyaikaiseksi vertauskohdaksi tietenkin Venäjä, jonka koko
kulttuuri ja historia värjäytyvät herkkäsieluisten, Mihail Šiškinin kaltaisten
aikalaistodistajien mielessä ikuisesti kirotuiksi.
Asia on ymmärrettävä, mutta kyllä myös
Putinit tulevat ja menevät. Venäjän kansalla on syytä perusteellisen itsekritiikkiin,
kuten saksalaisilla aikoinaan, mutta ei kysymys ole ikuisuudesta, vaan parista
sukupolvesta.
"ettei Saksa ”tulevaisuudessa enää missään ilmenemismuodossa julkenisi avata suutaan inhimillisyyttä koskevissa asioissa”".
VastaaPoistaVäärin arvattu Mannilta: onkin niin, ettei Saksa tulevaisuudessa enää missään ilmenemismuodossa julkenisi vaieta mistään inhimillisyyttä koskevissa asioissa - silloinkaankun se olisi viissta (vrt Angela Merkel).
Mitä tulee Venäjään tuollainen perusteellisen itsekritiikki näyttää edellyttävän koko sen järjestelmän romahtamista, joka synnyttänyt itsekritiikkin tarpeen, niin täysin, ettei voida puhua tuon järjestelmän voitosta tai edes torjuntavoitosta. Venäjällä tuota ei ole nyt vielä tapahtunut (vrt I ms ja lokakuun vallankumous).
Ilman Hitleriä ei olisi ollut Merkeliä.
PoistaKansallissosialistinen natsi-Saksa oli ihmisen yhteisöominaisuuksista suoraan seurannut lajityypillinen sosiopsyykkinen taantumailmiö, jota nyt yritämme käsitellä edelleen jatkuvan, suunnattoman vahvan tajunnallisen torjunnan ja "tiedollisen" ideologisiin "totuuksiin" pakenemisen keinoin.
VastaaPoistaJoukkotuhonnan paljastuminen pakotti saksalaiset tekemään täydellisen irtioton tapahtuneesta -- niin moni oli alitajunnassaan aavistanut millaiseen pahuuteen systeemi oli sortunut. Kun natsijohtajat tuomittiin Nürnbergissa hirtettäviksi -- taannetivasti sovellettujen uusien rikosnimikkeiden perusteella -- sen piti olla rivikansalaisille vapautus ja helpotus moraalisesta vastuusta, Sitä se ei tietenkään ollut, koska ihmisen syyllisyys ei ole tiedollinen valinta vaan sosiopsyykkinen tosiasia. Jos ihmisyydestä olisi jotain ymmärretty, olisi ymmärretty myös tai nimenomaan se, että joukkomittaisen taantumailmiön käsittelemättä jättäminen jättäisi sotatrauman ei vain eloon, vaan jatkuvasti alitajunnassa kasvamaan.
Ja niinpä on toisiasia, että koko vapaassa maailmassa vielä tänäkin päivänä, vaikka on kulunut jo satakunta vuotta siitä kun natsi-ideologia alkoi agiteeraavan vaikutuksensa, meidän on yhä miltei päivittäin seurattava televisioistamme dokumentteja Hitlerin katarttisesta karjunnasta ja keskitysleirien kauheuksista. Vain näin pystymme yhä sukupolvi sukupolvelta pitämään yllä projektiivista torjuntaa, joka leimaa syyllisiksi natsit, nuo pahuuden henkilöitymät -- pois se että pahuus olisi meissä, ei, ei, ei -- pahuus on tuolla, toisaalla, noissa muissa.
Samaan aikaan sosiologia yleisesti ottaen on taantunut identiteettikysymyksiä käsitteleväksi pilipalitieteeksi. Se ei pysty ottamaan esimerkiksi monikulttuuristumisesta väistämättä seuraavia sosiaalisia häiriöitä ja yhteiskunnallisen luottamuksen romahtamista tosissaan. Moraalin kultakausi?
Meille on yhä edelleenkin torjuttua totuutta se tapa, jolla ihmisyhteisöt voivat sisäisesti tai ulkoisten voimien vaikutuksesta kriisiytyä ja taantua autokratian tilaan. Oman harhaisen "opillisen" ajattelulaatumme pohjalta olemme kehittäneet käsityksen, jonka mukaan totalitarismi on jokin se-ja-se ideologia. Ja ihan sukkana ja pokkana uskomme, että jos vain tunnustamme "oikeaa" sitä-ja-sitä ideologista ismiä, me emme koskaan sorru uudelleen totalitarismiin.
Siinä käy juuri päinvastoin. Ja kaikki tapahtuu "opillisesti" niin paradoksaalilla tavalla, ettemme pysty sitä silmät auki katsomaan. Nyt eurooppalaiset vanhat kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat taantumassa monikulttuuriseen totalitarismiin nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" maagisissa aatekulisseissa.
"Kun natsijohtajat tuomittiin Nürnbergissa hirtettäviksi -- taannetivasti sovellettujen uusien rikosnimikkeiden perusteella -- sen piti olla rivikansalaisille vapautus ja helpotus moraalisesta vastuusta"
PoistaSaattoi se olla liittoutuneiden tietoinen poliittinen päätös: kun ensimmäisen maailmansodan päätyttyä koko Saksan kansa syyllistetiin, seurasi natsien valtaantulo häpeärauhan kumoamiseksi, Nurnbergissä syyllistetiin vain pahat natsit. Hyvin tuo läksy puri kun saksalaisista - ja japanilaisista - tuli niin rauhanomaisia makkaranpurioita, että on vaikea löytää asevelvollisia ja suuri osa nuorisosta ei mielipidekyselyjen mukaan mielekkääksi puolustaa maataan, tehkööt toiset mm amerikkalaiset sen; demilitarisointi toimi siis "hyvin", ojasta allikkoon.
Kyllä on yksinkertaisempi syy siihen, että hitlerin puhetta ja holokaustia piisaa yhä mediassa: rahna. Holokaustiteollisuuden mediapläjäyksille löytyy helpommin rahoitusta kuin muulle.
PoistaTaustalla vaikuttaa kansanryhmä, jolla on yliedustus globaalissa mediassa ja viihdyketoiminnassa. Vaikutusvalta ulottuu jopa pienen maan elokuvasäätiöön.
Mikäpäs siinä. Aatu on viihdyttävä. Vastaiskuja tehtailee aaii-nörtit juutuupiin, nekin hauskuuttavat.
Ei mitään kollektiivista syyllisyystuntemusta enää ole.
Syylisyydentuntojen ohjaileminen niitä liennyttävällä tavalla ei ollut kenenkään tietoinen päätös. Se syntyi samalla tavalla autokraattisesti ja automotorisesti kuin esimerkiksi Wannseen konferenssin "päätös" juutalaiskysymyksen "lopullisesta ratkaisusta".
PoistaJa natsien pirullisin perintö ei suinkaan ollut syyllisyydentuntojen jakaminen vaan se, että pahuuden projektio käynnistyi, ja alitajuinen mekanismi ruokki jatkuvaa tarvetta ulkoistaa oma "tavallisen ihmisen" pahuus natsijohtajiin.
Sata vuotta ihmistuhontaan taantuvan tunnustuksellisen ideologian alitajuntaista myrkkykylvöä. Alitajunnalle tyypilliset ambivalenssit jauhavat -- ihan vastavalla tavalla kuin ne ihmisen lajihistoriassa ikiaikaisesti ovat kriisioloissa taantuneen yhteisön saattaneet syväpsyyken symbioottiseen tilaan, jossa tuhotarpeet ja itsetuho sulavat yhteen.
Ja on tyhjää ja turhaa sanoa, ettei mitään syyllisyystuntemusta enää ole. Se on mitä todellisin tosiasia, suorastaan päivittäinen palvontameno. Ja se perustuu syyttömyydentuntoihin, tarpeeseen ulkoistaa pahuus sormella osoitettavaan kohteeseen. "Natsit" kelpaavat saman ihmisen projektiivisiseksi leimakäsitteeksi joka nyt alitajuntansa eriytymättömässä käsitekeitossa samaistaa monkikulttuurisuuskriitikon ja "rasistin".
Minäkin olen lukenut Mannin Faustusta, mutta kahlaamiseksi meni, ja lopulta luovutin ja tyydyin joihinkin selitysteksteihin. Ja niitähän piisaa.
VastaaPoistaTavallaan luontevaa on yrittää lukea teosta Mannin monin sivuteemoin ja kukerruksin hahmottamana kuvana Euroopasta, joka tekee kahden maailmansodan mittaisen itsemurhan.
Eurooppa mahdollisuuksine maanosana, jonka luova energia tuhlautuu kitkaan ja tuleen. Eurooppa, erityisesi Saksa, pitkän sivistyksen kehtona ja kantajana. Mutta myös Eurooppa kohtalokkaan murroksen pesänä, ja tätä murrosta Manna jaksaa valottaa ja pimentää musiikin 1900-luvun alun sisältöjen ja rakenteiden myötä.
Tällaisen tulkinnan pohjaa luo lahjakas, etenevä nuorukainen, joka jonkin atavistisen ajatuskämmelteen ja roolisidoksen ajamana hankkiutuu syfiliittiseen kosketukseen ja tilaan, kuin perusteettomaan pitkitettyyn ja jotain salaperäisiä huipennuksia sisältävään itsemurhaan. Lukijana tämä makaaberin ja mielettömän tapauskulun seuraaminen kukkuraisen tarjonnan uuvutusrajalla kysyy päättäväisyyttä.
On kuin Mann haluaisi sisällyttää surkeaan murhenäytelmään kaiken mitä ”suuri kertomus” ikinä voi sisältää. Etäisenä häivähdyksenä tulee mieleen Matti Pulkkisen takapihan sika, jolle voi syöttää kaiken.
Huvitan joskus itseäni lukemalla Helsingin Sanomien loistoaikojen kirjallisuusarvosteluja, ne avaavat teosta auliisti, ja joskus omassa mielessä voi käydä pohdintaa siitä, miten paljon aika, maailma ja kulttuurinen taidekäsitys onkaan 50-60 vuodessa muuttunut. Ehkä eniten on muuttunut ”Pohjoismaiden korkealaatuisin lehti”!
Kun Mannin 1947 ilmestynyt teos tuli julki Suomessa (1979) HS ”uhrasi” sen arviointiin ¾-sivua (30.9.1979), asialla peräti kaksi kärkikriitikkoa, Pertti Lassila ja (kuvataidekriitikko) Markku Valkonen. Viimemainittu arvioi Mannin sukellusta ”luomistyön, nerouden ja perimmäisten moraalikysymysten teemoihin” käyttämällä ajatusten pallotteluseinänä Mannille läheisen graafikko Albrecht Dürerin Melankoliaa ja luomisen sappea. Tästä tarjottimesta ei enää puutu kuin musiikkikriitikon sana, sellaisen olisi voinut pyytää Erik Tawaststjernalta tai Seppo Heikinheimolta?
Pertit Lassila tiivisti Faust-arvionsa: ”Tohtori Faustus on sitä, miltä se ensimmäisenä näyttääkin: romaani taiteilijasta ja taiteesta. Ja varsin monimutkaisessa mielessä se on myös enemmän romaani romaanista kuin musiikista”. (HS 30.9.2979). Onneksi Mannilta on imaisevampiakin teoksia, kuten Buddenbrookit ja Kuolema Venetsiassa ym.
Ikävä tulee vanhaa hesaria ja yleäkin.Typeröitymisen nopeus ja syvyys ovat hämmästyttäviä. Oletuksena näyttää olevan, ettei kukaan tässä maailmassa kuitenkaan ole vähemmän tyhmä kuin toimittaja.
PoistaSamaa mieltä, lähes itkettää kun muistelee vanhaa brodsheet-kokoista Hesaria: "miks' aina kaikki kaunis täällä kuolee..."
Poista(Järventauksen kokosivun mittaiset analyysit sotilasasioista)
"The Magic of Oz is the thirteenth book in the Oz series written by L. Frank Baum. Published on June 7, 1919..."
VastaaPoistaVeikkaan, että Oz-sarjat ja myöhemmin jonkun synnyttämä "Sika kommunismin johtajana" eivät ilmestyneet noin vain. Ne perustuivat suureen määrään julkaistuja marxismi-leninismi-stalinismi -teoksiin.
Venäläiset eivät enää usko siihen/sitä, että "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman." Mutta kestää vielä paljon aikaa, että ajan/aikojen ymmärtäminen pääsee ryssien aivoihin.
"Kun nyt kansakuntien ja kulttuurien syyllisyydestä puhutaan, nousee nykyaikaiseksi vertauskohdaksi tietenkin Venäjä,.. Asia on ymmärrettävä, mutta kyllä myös Putinit tulevat ja menevät."
VastaaPoistaG-8 kokouksessa Vladimir Vladimirovitsh Putin osoitti "kollegoilleen", että Venäjä/Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman (Iivana Julman synnyttämä credo). Putin piti superpitkän puheen, mutta tärkein asia paljastui ihan lopussa: "Älkää sitten kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueilla."
Tätä nykyä Putinin credot ovatkin pelkkää "govno", koska miljoonat venäläiset eivät huuda kaikkialla joka päivä: "Jest' Putin, jest' Rossija. Net Putina, net Rossii." (On Putin, on Venäjä. Ei ole Putinia, ei ole Venäjää.)