Villit keskuudessamme

 

Hömppää ja villejä poikia

 

Mika Waltari, Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailua. Vakava ajanvieteromaani. WSOY 1938 (1993), 216 s.

Kalle Väänänen, Junkkarien joukko. Kertomus koulupojista. Kirja 1928, 233 s.

 

      Kalle Väänänen (Viänänen) ansaitsi leipänsä oppikkoulun opettajana Viipurissa, mutta tunnetaan erityisen taitavana savon kielen käyttäjänä. Hänen ”Sanarrieskansa” ei kaivanne esittelyä. Sodan aikana hän kirjoitti muun muassa nimellä ”Korsukolportööri”. Tuotannosta mainittakoon ”Runoruunalla r….ää päin”.  

     Yleensä hänen lajityyppinsä oli lempeä huumori, mutta sota-aikana tyylitaju saattoi pettää. Sellaista se massahysteria on, kuten nykyään taas hyvin tiedämme. Viänänen sanoitti myös erinäisiä sota-ajan lauluja, kuten ”Iso Iita”.

     ”Junkkarien joukko” on aika tyypillinen oman aikansa ajanvieteromaani. Ympäristönä on tuon ajan koulu, poikalyseo, jossa ankaruudella hallitaan, mutta pojat puolestaan kehittävät auktoriteettien vastaisen taistelun oikein taiteeksi.

     Epäoikeudenmukaisuus on se, joka saa uhmaamaan vallanpitäjiä jopa koulusta erottamisen tai karsserirangaistuksen uhalla. Karsseri oli pimeä koppi, johon voitiin sulkea jopa kahdeksi vuorokaudeksi. Virallisesti sellaista rangaistusta ei ollut, mutta halutessaan sen vai valita erottamisen sijasta. Näin kuuluu Savonlinnan lyseossa olleen vielä joskus 1950-luvulla.

     ”Junkkarien” suurin kolttonen oli rehtorin muistikirjan varastaminen. Siihen kirjaan oli merkitty kaikki oppilaiden puutteelliset osaamiset ja laiskanläksyt. Kun se oli hävinnyt, oli ”despootti” tavallaan voimaton.

     Tai eihän hän ollut, sillä aina hän rangaista voi, eikä siitä ollut valitusoikeutta. Syyllisen selville saaminen oli kuitenkin kiven takana ja aluksi rangaistiin väärää poikaa. Sitten joku kavalsi oikean henkilön ja tämän juudaksen selville saamisesta taas tuli poikajoukossa ykkösasia.

     Kirja sijoittuu itsenäistymistä edeltävään aikaan ja siinä esiintyvät myös venäläiset sotilaat ja venäläiset koulupojat eli ”tinaskit”. Nimitys tuli heidän kiiltävänappisesta univormustaan. Yksi tappelukin oli, joskaan ei joukkotappelu.

     Salapoliisitarinan ohella kirja kuvaa orastavaa nuorta lempeä, joka huipentuu parittain kävelyyn saareen tehdyllä huviretkellä. Koko poikajoukon tarina taas huipentuu seitsemännen luokan kevättodistusten jaon jälkeiseen yleiseen mekastukseen ja paikkojen sotkemiseen. Joskus sellaisessa tilaisuudessa oli särjetty pulpetitikin. Kyseessä on ilmeinen villi-ihmisten joukko, jolla kuitenkin on jalon villin sydän.

     Waltarin tarinan keskushenkilö on aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka tulee äkkirikkaasta perheestä ja ajelee joutilaana automobiililla kavereidensa kanssa.

     Koko joukko on ikävystynyttä, muodikasta ja blaseerautunutta ja sen ikävyys johtuu sen omasta tylsyydestä.

     Sitten paikalle tulee nuori, väitöskirjaansa valmisteleva originelli psykologi Joosef ja tytön mielenkiinnon kohde muuttuu oitis, vaikka tyyppi on kovin epämuodikas ja naurettava.

     Psykologi Joosef palkataan tytön perheeseen pojan koriopettajaksi kesän ajakasi ja tässä toimessaan hän ottaa myös lähiseudun poikajoukon johdettavakseen.

     Kyseessä on todellinen villien lauma, mikä ilmenee sekä ulkoisessa olemuksessa että asuissa ja käytöksessä. Kaiken maailman kolttoset ovat tämä porukan erikoisalaa.

     Psykologi saa kuitenkin villit kesytettyä johtamalla heidät urheilun pariin. Urheilulajit ovat jokseenkin omaperäisiä ja esimerkiksi estejupksu kehitetään lajiksi, joka valmistaa omenavarkauksiin.

     Itse asiassa kartanon isäntä tulee leikkiin mukaan ja antaa varkauksiin luvan, kutenkin sillä uhalla, että mikäli hänen haulikolla ampumansa suolapanos osuu, joutuu uhri vielä muidenkin rangaistusten kohteeksi.

     Kiinnostavaaon, että Väänäsen romaanissa venäläispojilla on pienoiskivääri (salonkikivääri), jota uhataan käyttää tappelussa ja samanlaisen aseen saa poikien kisoissa voittaja palkinnokseen.

     Itse asiassa kaliiperin .22 kivääri on tappava ase, mikäli siinä käytetään ns. pitkiä tai edes ns. puolipitkiä panoksia. Tuolloin olivat kuitenkin yleisessä käytössä ns. penniläiset, joissa pyöreän kuulan lähettivät matkaan nallin lisäksi pikkuruinen mustaruutilataus ja lähtönopeus lienee ollut suunnilleen sama kuin nykyisillä ilmakivääreillä. Kuula tosin oli 4,5 millistä nykyistä luotia painavampi. Ja olen kuullut näistä uusista ilmakoista, joilla ammutaan .22 kuulia, mutta ei siitä sen enempää.

     Mitään lupia ei moisen aseen hankkimiseen kuitenkaan ilmeisesti vaadittu ja sellaisen onnellinen omistaja oli jo mies mielestään. Luultavasti kaikenlaiset linnut olivat vaarassa, vaikka kirjassa sitouduttiinkin säästämään muut kuin varikset ja kanahaukat. Villejähän villit ovat.

     Kuten arvata saattaa, kirja loppuu tyttären ja psykologin avioliittoon, joka saadaan kuin saadaankin aikaan tytön sinnikkäiden ponnistelujen ansiosta. Ylkämies on rakastunut, mutta haraa sitkeästi perijätärtä vastaan.

     Hahmot ovat molemmissa kirjoissa varsin arvattavia ja aikakauden kliseistä kyhättyjä, mutta tuskin ihan tyhjästä haettuja. Kovin hyperbolisestihan ne on esitetty, mutta tarjoavat sopivasti harmitonta huumoria. Ja onhan siellä jännitystä ja romantiikkaakin.