tiistai 30. kesäkuuta 2026

Kommunismin koulussa

 

Suomalaiset laboratoriossa

 

Anna Laakkonen, Punainen Karjala ja suomalaisen neuvostoihmisen synty. Suomalaiset osana Moskovan propagandakoneistoa 1920-1937. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2025, 374 s.

 

     Luonnotieteiden ja ihmistieteiden välillä on merkittävä ero siinä, ettei ihmisillä voi tehdä laboratoriokokeita. Hiirillä, marsuilla ja monilla muilla ihmisen tyrannisoimilla lajeilla sen sijaan passaa tehdä lähes mitä tahansa, vivisektiota myöten.

     Otto von Bismarck lausahti aikanaan, että sosialismi on hyvin kiinnostava aate ja että olisi jännittävää sitä kokeilla, jos vain löytäisi kansan, jota ei käy sääliksi.

     Kuten venäläiset ovat happamasti todenneet, löytyihän se sellainenkin sitten. Tutkijat ovat kuitenkin olleet erimielisiä siitä, koskeeko sosialismista saatu kokemus vain venäläisiä. Miten kävisi, jos jokin toinen kansa pantaisiin heidän tilalleen?

     Jossakin määrinhän meillä toki onkin tietoa myös muiden kansojen käyttäytymisestä sosialismin oloissa, mutta enimmäkseen asia maailmansotien välisen kauden oloissa koski vain Keski-Aasian kansoja, joiden nauttima sosialismi epäilemättä tuotti hieman omalaatuisis jätöksiä, mutta läntisen kulttuuripiirin kansoista kokemus jäi vähäisemmäksi.

     Asia koskee erityisesti leniniläisen marxismin (stalinismin) kaikkien hurjinta kautta, joka huipentui suureen terroriin ja ennennäkemättömään henkilönpalvontaan yhdistettynä viralliseen diskurssiin, jossa olevia oloja määrättömästi ylistettiin.

     Diasporakansallisuuksiahan Neuvostoliitossa oli paljon ja niiden rippeitä voi Venäjällä yhä tavata, vaikka suuren terrorin aikana toteutettu kansanmurha hävitti niiden autonomiset hallinnot ja suuren määrän ihmisiäkin, siinä luvussa erityisesti, mutta ei suinkaan pelkästään älymystön ja johtavan kerroksen.

     Suomalaiset ovat tässä joukossa hieman poikkeustapaus sikäli, että he halusivat identifioida itsensä osaksi yhteistä suomalaista (karjalais-suomalaista) kansaa, jonka toinen komponentti oli ylimuistoisista ajoista lähtien ollut Venäjän luoteisosan paikallista väestöä.

     Aidon sosialistisen internationalismin hengessä katsottiin, että ihminen ja hänen identiteettinsä määräytyivät nimenomaan ja perustavallatavalla yhteiskunnallisten tekijöiden mukaan. Esimerkiksi sukupuolisella suuntauksella ei tuolloin katsottu olevan merkitystä, mitä nykyään kai pitää erityisesti korostaa.

      Kansojen puhumalla kielellä ja sen noudattamille perinteillä ei uuden yhteiskunnan muotoutumisen prosessissa viime kädessä ollut muuta kuin ”menneisyyden jäänteiden” arvo ja merkitys.

     Toki sosialismin rakennusvaiheessa vielä pantiin paljon painoa myös sille, että kunkin kansan kansallista omalaatuisuutta kunnioitettiin ja sen edustajia jopa suosittiin venäläisten kustannuksella.

     Se kuului kommunismin suureen strategiaan kansallisten ennakkoluulojen voittamiseksi. Venäjäksi sitä kutsuttiin nimellä korenizatsija (koren -juuri), englanniksi indigenization ja suomeksi näyttää jääneen käyttöön ”juurruttamispolitiikka”, joka on hieman kankea sana ja ilmaisee huonosti asian ulottuvuuksia.

     Tutustuin itsekin tämän kirjan perusaineistoon muutamia vuosikymmeniä sitten ja mieleeni tunki vahvana tuo ajatus suomalaisista laboratoriohiirinä. Heidän puheenpartensa julkisissa yhteyksissä muuttui tietenkin yhteensopivaksi ja lopulta aivan samanlaiseksi Yleisvenäläisen kommunistisen puolueen kulloisenkin virallisen linjan kanssa.

     Asia ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Ne dokumentit, jotka saattoi saada käsiinsä, kertoivat siitä, että myös ajattelun täytyi ilmeiseesti olla ihan aidosti hyvin samanlaista.

     Vaikka ihmisiä tuhottiin massamitassa aivan ilmeisen syyttöminä, oli asian välttämättömyys tai ainakin sen ymmärrettävyys vakuutettava myös omalle itselle.

     Esiintyi ns. Buharin-ilmiötä: minä tuhoudun syyttömänä, mutta en syytä siitä kaikkivaltiasta ja kaikkihyvää järjestelmää, vaan kenties jotakin kammottavaa erehdystä. Jos minun tuhoni edistää asiaa, on sekin jonkin arvoinen. Silloin voin olla onnellinen.

     Aluksihan suomalaisten hallintoa ja kansallisia pyrkimyksiä asianmukaisesti  kiiteltiin ja kannustettiin, mutta korenizatsijapolitiikan loppuessa heitä alettiin pitää ”vahingollisena elementtinä” ja jopa porvarillisina (kauhea ja sosialismiin kuulumaton sana!) nationalisteina.

      Stalinin vuoden 1937 VKP(b):n maaliskuun plenumissa ilmaisemien tinkimättömien periaatteiden mukaisesti  sellaiselle oli varattu vain yksi kohtalo: hävittäminen juuriaan myöten -vykortševyvanije.

     Tutkijoden kesken on ollut kiistaa siitä, voiko tuota juurittamista nimittää kansanmurhaksi ja jopa siitä on oltu erimielisiä, olivatko nuo suomalaiset ihan oikeasti niin saottuja porvarillisia nationalisteja, vai sittenkin ennen muuta uskollisia kommunisteja ja vilpittömiä internationalisteja.

     Laakkonen uskoo laajan aineistonsa perusteella jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kuten minäkin ja mikäli ”kansamurha” sanaa jossakin ylipäätään voi käyttää, sitä täytyy voida soveltaa suomalaisen diasporan kohtaloon Neuvostoliitossa. Vasta talvisota herätti suomalaisuuden uudelleen henkiin vuonna 1940 ja vain Karjalassa, mutta tästä asiastahan olen kirjoittanut niin  usein, etten enää rupea asiaa toistelemaan.

     Laakkosen  kirja perustuu paitsi yhden lehden, ”Punaisen Karjalan” ja sen sisältämän aineiston analyysiin, myös laajaan arkistoaineistoon, jota saatiin suuria määriä Venäjältä joskus noin kymmenen vuotta sitten, digitoituna.

     Tekijä on myös perinpohjaisesti tutustunut alan kansainväliseen tutkimukseen, joka onkin paisunut hyvin laajaksi ja on parhaimmillaan hyvin laadukasta. Mitään vastaavaa ei vielä neljä vuosikymmentä sitten osattu edes kuvitella.

     Kuten kaikki perusteellinen tutkimus, tämäkin väitöskirja on vaatinut vuosien työn. Meilläkin pyrittiin takavuosina siihen (ja pyritään yhäkin?), että tohtorin tutkinnon voisi suorittaa kolmessa vuodessa, jos työskennellään kokopäiväisesti. Silloin se olisi vertailukelpoinen useimpien länsimaisten vastaavien tittelien kanssa (Ph), mutta ei kuitenkaan vastaisi Saksan Dr. hab. tai Venäjän d.i.n -titteliä (Doktor istoritšeskih nauk).

    Joillakin aloilla tämä toimii ja laajankin teorian ja kirjallisuuden perusteellinen hallinta voidaan todella hankkia tuossa ajassa. En sen sijaan ole kuullutkaan, että joku olisi oikeasti tehnyt historian väitöskirjan kolmessa vuodessa, ainakaan, jos hän on aloittanut uudesta aiheesta eikä jatka gradunsa pohjalta.

     Olen saanut havaita, että ainakin historian alalla on yleistä tietty tutkijan intohimo, joka ei kerta kaikkiaan salli jättää työtä ”kesken”, ennen kuin se viimeinenkin kivi on käännetty. Kysymys ei enää voi olla esimerkiksi pyrkimyksestä korkean arvosanan hankkimiseen, sillä väitöskirjoista ei enää anneta arvosanoja.

     Ilmiötä voi pitää sangen arvostettavan asenteen ilmauksena, mutta joskus se kyllä näyttää riistäytyvän käsistä ja väitöskirja saattaa jäädä iäksi valmistumatta.

    Tässä en missään tapauksessa tarkoita tätä kirjaa, jonka ohjaajiin myös kuuluin. Päin vastoin, etupäässä työn ohella tehtynä se on vedetty läpi onnistuneesti ja tutkija on myös päässyt jo työvaiheessa keskustelemaan toisen, samantyyppisiä ongelmia tutkivan doktorandin kanssa.
     Tulos on sangen kiinnostava ja tekijä on myös työnsä pohjalta saanut asiantuntemuksen, jonka turvin on voitu vakuuttavasti ottaa kantaa myös tulkintakysymyksiin, esimerkiksi mainittuun ”nationalismi”-kysymykseen.

     Vasta nyt huomaan, että erinonmaisesti hallittu lähdeaineisto ja tutkimuskirjallisuus sisältää paljonkin nationalismia käsittelevää materiaalia, mutta ei sen sijaan niin sanotun marxismi-leninismin klassikoita. Joskus muutama vuosikymmen sitten ne olisivat olleet tärkeä osa perusaineistoa, jota olisi vakavasti pohdittu.

     En nimitä tätä virheeksi, mutta totean, että ajat ovat muuttuneet ja tässä on muuan paljon puhuva ajan merkki.

     Koko neuvostososialismi kuuluu nyt taakse jääneeseen menneisyyteen, jonka mahdollista historiallista lainomaisuutta marxismin teorian valossa ei kukaan viitsisi edes vakavasti ehdottaa mahdolliseksi.

      Hyvä niin. Laboratoriohiiret ovat tehneet tehtävänsä. Heille tarjottu keitos on osoittanut myrkyllisyytensä. Se on tehonnut yhtä hyvin suomalaisiin kuin venäläisiinkin.

    Kiitos, Anna, tästä työstä, joka osaltaan antaa myös muille kuin tutkijoille mahdollisuuden tutustua syvällisesti siihen todellisuuteen, joka muokkasi neuvosto-Karjalaan joutuneita tai menneitä suomalaisia.

6 kommenttia:

  1. "Jossakin määrinhän meillä toki onkin tietoa myös muiden kansojen käyttäytymisestä sosialismin oloissa"

    Eikös sitä DDR:sta sanottu, että saksalaiset saavat jopa sosialismin toimimaan. Voisin hyvin kuvitella, että natsivallan jälkeen muutos ei ollut niin suuri...

    VastaaPoista
  2. "Buharin-ilmiötä: minä tuhoudun syyttömänä, mutta en syytä siitä kaikkivaltiasta ja kaikkihyvää järjestelmää, vaan kenties jotakin kammottavaa erehdystä. "

    Missä vaiheessa Neuvostoliitossa ymmärrettiin, että kyse oli järjestelmän ominaisuudesta. Hrutsevin kaudella asia kai selitettiin henkilöpalvonnasta johtuvana poikkeamaan sinänsä oikeaan oppiin.

    VastaaPoista
  3. Venäläiset ryssivät sosialisminkin.

    VastaaPoista
  4. Meilläkin pyrittiin takavuosina siihen (ja pyritään yhäkin?), että tohtorin tutkinnon voisi suorittaa kolmessa vuodessa, jos työskennellään kokopäiväisesti. Silloin se olisi vertailukelpoinen useimpien länsimaisten vastaavien tittelien kanssa (Ph)...Olen saanut havaita, että ainakin historian alalla on yleistä tietty tutkijan intohimo, joka ei kerta kaikkiaan salli jättää työtä ”kesken”, ennen kuin se viimeinenkin kivi on käännetty. "

    Eikö em ajattelun taustalla ollut pyrkimys siihen, että väitöskirja olisi "vain" tieteen ajokortti, jota seuraavat uudet postdoc-tutkimukset eikä elämäntehtävä, johon ainakin laajempi kirjallinen tuotanto päättyy. Tuota kai kuvaa se, että laissa puhuttiin tohtorin tutkinnosta kun aikaisemmin myönnettiin tohtorin arvo.

    VastaaPoista
  5. "ei sen sijaan niin sanotun marxismi-leninismin klassikoita."

    Voisi tietenkin ajattella - vielä teosta lukematta - niinkin, että olisi ollut luontevaa vertailla, miten todellisuus poikkesi teoriasta ts miksi teoria ei toiminutkaan.

    Jokainen väitöskirja on kuitenkin laulun arvoinen!

    VastaaPoista
  6. "ei sen sijaan niin sanotun marxismi-leninismin klassikoita."

    Voisi tietenkin ajattella - vielä teosta lukematta - niinkin, että olisi ollut luontevaa vertailla, miten todellisuus poikkesi teoriasta ts miksi teoria ei toiminutkaan.

    Jokainen väitöskirja on kuitenkin laulun arvoinen!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.