Isoviha venäläisen historiankirjoituksen silmin

 

Isoviha venäläisittäin

 

     Sen johdosta, että lauantaina, 5. syyskuuta pidetään Sulkavan Soutustadionin tiloissa seminaari ja keskustelu aiheesta ”Isoviha Savossa” julkaistaan tässä selostus isonvihan perinteisestä venäläisestä tulkinnasta.

       Se ei ole vailla mielenkiintoa, vaikka sen kirjoittaja olikin Suomen venäläistämispolitiikan kannattaja. Ilmeisesti kyseessä on tähän päivään saakka asiantuntevin venäläinen tämän aihepiirin tutkimus, jota Venäjällä yhä käytetään perusteoksena.

      Tässä blogissa pyritään kertomaan, mitä tämä venäläinen tutkija on kirjoittanut, eikä siis suinkaan puolusteta hänen näkemyksiään. Suomalaisista alan esityksistä on jo silloin tällöin kerrottu ja niitä selostetaan myös tulevissa blogeissa.

     Tämän blogin sisältö perustuu kahteen aikaisempaan blogiin.

 

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

(М. М. Бородкин, История Финляндии, том I Время Петра Великого (СПб 1910)

 

     M.M. Borodkin (1852-1919), kenraaliluutnantiksi noussut historioitsija oli itse asiassa koulutukseltaan juristi. Venäläisen isän ja ahvenanmaalaisen äidin poikana hän osasi ruotsia ja suomeakin.

     Kun hän oli katsomuksiltaan aito imperialisti ja panslavisti, hän sopi hyvin sellaisen Suomen historian kirjoittajaksi, joka esitti asiat keisarivallan näkökulmasta, vastapainona svekomaanien ja fennomaanienkin harjoittamalle vääristelylle. Tämän toimeksiannon hän saikin itseltään keisarilta.

      Borodkin tunnettiin sortokaudella kiivaista pamfleteista ja artikkeleista, joissa suomalaiset tulkinnat suuriruhtinaskunnan asemasta ja ajan politiikasta saivat tuta mitä kuuluu ja kuka käski.

Historioitsijana Borodkin ei kuitenkaan ole mikään pelkkä propagandisti, vaan tukeutui kriittisesti käytettävissä olleisiin tutkimuksiin ja alkuperäsilähteisiin. Selvää tietenkin on, että tällainen laaja yleisteos perustuu ennen muuta tutkimuskirjallisuuteen.

Itse asiassa Borodkinin teos on tänäkin päivänä käytännössä paras ja ainoa laaja Suomen historia venäjäksi. Vastaavaa yritettiin saada aikaan neuvostokaudella, mutta se ei onnistunut. Nyttemmin tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittavaa kielitaitoakaan, perusteelliseen historialliseen lukeneisuuteen yhdistyneenä, on vain kovin harvassa koko laajalla Venäjällä. Kaiken muun ohella kirjoittajan pitäisi olla aidosti kiinnostunut Suomesta.

     No, ehkä tämä vuosisata näkee vielä modernin venäläisen Suomen historian synnyn. Edellytyksiä sen kirjoittamiseen on lähinnä Petroskoin yliopistossa, jossa historioitsijat jo opiskeluaikana oppivat vielä suomea ja ruotsia ja tutkivat pohjoisten naapuriensa historiaa.

     Venäläinen Suomen historia, myös Borodkinin kirjoittama, on kiinnostava ennen muuta siksi, että sen näkökulma asioihin on pakostakin toinen kuin suomalaisten. Toki tässä maailmassa on aina myös jokunen omaa maataan vastaan nurjaa kilpeä kantava takinkääntäjä, mutta sellaisten laatimat sepustukset ovat yleensä epäkiinnostavia ja älyllisesti ja moraalisesti yhtä ala-arvoisia.

     Borodkinia voi sen sijaan pitää aidosti venäläisenä, ellei nyt oikeistomonarkismia sitten haluta erottaa todellisesta, kunniallisesta patriotismista. Aikansa lapsi hän joka tapauksessa oli ja sai nähdä kannattamansa politiikan tuhoisuuden, kun hänen ihailemansa monarkia sortui.

     Itse asiassa hän joutui maksamaan asemastaan hengellään. Bolševikit teloittivat hänet luokkansa edustajana, panttivankina, kuten heidän tapoihinsa kuului.

     Kun nyt on pian kulunut 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta, on meilläkin, kuten myös Venäjällä, aihetta muistella Suurta Pohjan sotaa, joka muutti pysyvästi koko Euroopan voimasuhteet. Meillähän siihen liittyi myös Isoviha eli venäläinen miehityskausi, joka on muuan kansallisen muistimme keskeisiä elementtejä ja yksi kulmakivi suhtautumisessamme Venäjään.

     Heti kirjan alussa Borodkin polemisoi suomalaisia tämän aihepiirin tutkijoita, etenkin M.G. Schybergsonia vastaan. Tämän synteihin kuului tsaari Pietarin esittäminen pelkurina, kun tämä ennen Narvan taistelua lähtikin pois taistelualueelta.

     Tässä kohtaa kirjoittajan närkästys ei ole erityisen perusteltua, sillä saman tulkinnan ovat tehneet monet muutkin, hieman myöhemmistä kirjoittajista mieleen tulee kaunokirjallisen esityksen laatinut Aleksei Tolstoi. Ehkäpä se oli niin, ettei Pietari nuorena ollut mikään rohkeuden perikuva, mutta karaistui vähitellen tässäkin suhteessa.

      Suomettarelaiselle Yrjö-Koskiselle kirjoittaja sen sijaan antaa paljon pisteitä. Kuvasihan tämä sitäkin, miten Ruotsi yhä uudelleen jätti Suomen oman onnensa nojaan. Toki tämä historioitsija saikin silloin svekomaanien vihat niskoilleen myös siksi, että pyrki säilyttämään yhteistyön venäläisten kanssa sortokaudella.

     Venäläinen näkökulma Borodkinin esittämänä on selvästi antiruotsalainen ja pyrkii samalla nostamaan esille sen, miten pääsyylliset suomalaisten kärsimyksiin löytyivät Pohjanlahden takaa.

     Verratessaan toisiinsa kahta taistelevaa monarkkia, Kaarlea ja Pietaria, Borodkin nostaa Pietarin likipitäen kaikkien hyveiden ruumiillistumaksi, kun taas Kaarle oli katastrofi niin omalle kansalleen kuin naapureilleen. Kaarlen itsepäisyys, julmuus ja narsismi tekivät hänen loputtomasta taistelunhalustaan hedelmätöntä ja hävittävää.

      Pietari sen sijaan taisteli tietoisesti sekä historiallisen oikeudenmukaisuuden että geopoliittisen välttämättömyyden puolesta ja siis kansansa onnellisen tulevaisuuden takia. Sen hän turvasi kalliilla hinnalla.

      Kuitenkaan myöskään Pietari ei käyttäytynyt aina nuhteettomasti, mikäli mittapuuksi otetaan yksilömoraali. Suurta Pohjan sotaa valmisteltiin salassa ja sen alettua sille esitettiin naurettavia tekosyitä. Mutta sodassahan juonet ovat tunnetusti kiitettävä asia.

     Joka tapauksessa ruotsalaiset olivat kovin loukkaantuneita naapureidensa petollisuudesta. Juuri ennen sodan puhkeamista oli sentään vakuuteltu ystävyyttä ja Ruotsikin oli lahjoittanut Venäjälle peräti kolmesataa pronssikanuunaa käytettäväksi sotaan Turkkia vastaan. Muutakin sotamateriaalia oli myönnetty.

      Kyllä Pietari osasi myös syödä sanansa, minkä kirjoittaja esittää ilman kommentteja. Hyvin urhoollisesti puolustautunut Viipuri suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Puolustajien vaatimaa vapaata poispääsyä kaupungista lippujen ja aseiden kera ja musiikin soidessa ei suostuttu musiikin ja rummutuksen osalta myöntämään, mutta joka tapauksessa luvattiin poispääsy aseiden kera.

      Käytännössä keksittiin pian verukkeita ruotsalaisten muualla muka tekemistä vääryyksistä ja vesitettiin koko sopimus. Samaan tapaan kävi esimerkiksi Kajaanissa, mutta Viipurissa asialla oli itse tsaari.

       Viipurin jälkeen taistelu Suomesta saattoi alkaa ja johti pian miehitykseen eli isoonvihaan. Venäjäksi tätä yleensä kutsutaan nimellä Velikoje liholetije, mutta Borodkin käyttää termiä Velikaja razruha eli suuri hävitys/rappio.

      Siitä Borodkinilla onkin kerrottavana yhtä ja toista kiinnostavaa. Siitä enemmin toiste, mutta tulkoon mainituksi, että hän panee melkoisen merkityksen kivekkäiden (kivikes) toiminnalle. Näitä kutsuttiin hänen mukaansa myös nimellä sissit (sissary) eikä siis vanhalla venäläisellä sissejä tarkoittavalla nimellä šiši.

       Pakosta tai vapaaehtoisesti suomalaiset olivat usein yhteistyössä sissien kanssa, mikä johti venäläisten kostotoimiin. Niinpä kirjoittaja tekee sen ilmeisen johtopäätöksen, että suomalaiset itse olivat suuressa määrin syyllisiä onnettomuuksiinsa, omilla toimillaan he aiheuttivat venäläisten vastatoimet.

      Tämä on ihan hyvää logiikkaa, mutta se toimii aivan samalla tavalla myös Venäjällä. Kaarlen ja sittemmin Napoleonin ja vielä Hitlerinkin joukkojen siviiliväestöä vastaan kohdistama terrori oli tietysti myös tuon väestön oman toiminnan aiheuttamaa, ainakin suurelta osin.

       Kaiken kaikkiaan siviiliväestön kohtelu ei tuon ajan sodissa ollut kovinkaan paljon parempaa kuin omalla aikakaudellamme. Vertailuja toki voi ja kannattaakin tehdä ja tehtäneen seuraavassa blogissa.

Joka tapauksessa Suomen valloittaminen oli venäläisille hyvin tärkeä askel Ruotsin painostamisessa rauhaan. Ilman sitä olisivat iskut Ruotsin ydinalueelle olleet mahdottomia. Kuitenkin venäläiset etenivät vain vastahakoisesti syvälle Suomeen, väittää kirjoittaja. Maahan ei edes kyennyt elättämään merkittävää miehitysarmeijaa kuin hyvinä satovuosina. Sen ryöstäminen ei ollut mikään kultakaivos. 

       Borodkin, viime kerralla jo mainitussa kirjassaan, myöntää kyllä, että miehitysaika saattoi olla suomalaisille kovaa. Joka tapauksessa miehittäjän intresseissä oli turvata mahdollisimman pitkälle oman armeijansa huolto, eikä siihen sopinut alueen hävittäminen.

       Pietari antoikin ohjeeksi, että edetessä on maata säästettävä, perääntyessä taas tuhottava. Tämähän tuo mieleen Harald Hirmuisen antaman ohjeen, että on ryöstettävä ensin ja poltettava vasta sitten. Jotkut ääliöt näet olivat erehtyneet toimimaan päinvastaisessa järjestyksessä ja saaneet sen mukaisia saaliita.

       Varsinaista hävitystä eli maan autioittamista, joka muuten oli ikivanha sotimisen keino jo antiikin ajoilta, määrättiin sovellettavaksi vain Pohjanmaalla 10 peninkulman eli noin 100 kolometrin syvyisellä alueella.

       Kuten tunnettua, asukkaiden anomukset ja heidän keräämänsä polttovero, joka jossakin tapauksessa käsitti suuren määrän viinaa ja tupakkaa, sai kuitenkin ruhtinas Golitsynin suuresti lieventämään raakaa määräystä. Muutenkin epäilemättä raakuuksia tapahtui, mutta ne eivät olleet ylhäältä käsin määrättyä politiikkaa, vakuuttaa Borodkin.

       Tätä kyllä tekee mieli epäillä jo sen vuoksi, että venäläiset universaaleissaan yleensä julistivat väestölle, että ne, jotka jäivät paikalleen ja täyttivät luovutusvelvollisuutensa, saivat elää rauhassa, mutta ne, jotka pakenivat metsiin ja saariin, saati Ruotsiin, olivat vihollisia ja heitä kohdeltiin myös sellaisina.

       Tällaisilla julistuksilla tuskin oli mitään tehoa, ellei niitä myös käytännössä sovellettu. Kirjoittaja mainitsee myös Kaarlen omille joukoilleen antamista käskyistä, joissa korostettiin, että pelotevaikutus oli saatava aikaan. Kärsimään joutuneiden syyllisyys tai syyttömyys ei ollut niin tärkeä asia.

       Molemmat sotaherrat olivat epäilemättä täysin kovia kanssaihmisten kärsimyksiin nähden. Heitä ohjasi asian etu sellaisena kuin he sen ymmärsivät.

       Suomen hallinnosta vastaavat herrat olivat sen sijaan erilaisia. Periaatteessa siitä vastasi yliamiraali Apraksin, jota kirjoittaja kuvaa humaaniksi mieheksi ja tämän mainesanan ansaitsee vieläkin suuremmassa määrin ruhtinas Golitsyn, jota mainitaan nimitetyn suomalaisten jumalaksi. Hänhän rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä omia miehiään, jopa upseereita teloituksillakin. Kansalle hän pyrki jakamaan oikeutta ja tietysti ennen muuta saamaan maan tuottavaksi.

       Hankalampi tyyppi oli Otto Douglas, vihollisen puolelle siirtynyt, tunnetun skottilaisen suvun edustaja. Myös hän valitteli välillä kansan suurta köyhyyttä ja siis tarvetta armahtaa sitä, mutta hänessä oli myös sadistinen piirre, joka myöhemmässä vaiheessa saattoikin hänet epäsuosioon.

       Taannoin Kustaa H.J. Vilkuna esitti kirjassaan, miten Apraksinin laivasto oli Hailuodossa tappanut erotuksetta ja armotta noin 800 pakolaista, mikä tuntuisi jo olevan kansanmurhaan rinnastettava asia. Siitä Borodkin ei tiedä mitään, eikä kyllä myöskään K.J. Lindeqvist.

       Joka tapauksessa siinä on asia, josta kannattaisi keskustella suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa. Keksittyhän tarina ei ole, vaan perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta.

       Mitä suomalaisiin itseensä tulee, näyttävät he olleen yleensä taistelussa urhoollisia, mutta haluttomia alistumaan kuriin ja palvelemaan isänmaataan armeijassa. Poikkeuksia oli, muun muassa De la Barren ratsuväki, joka jätti paikkansa Napuen taistelussa, puhumattakaan eräästä herra Tuurista, joka näytti venäläisille reitin suomalaisten selustaan.

       Mätämuniahan (urod) on joka perheessä, kuten Borodkinin siteeraama venäläinen sananlasku kertoo. Uskomattomia raakuuksia tapahtui joka tapauksessa miehitetyssä maassa, kun kasakat ja muutkin sotilaat etsivät täytettä saalispusseihinsa. Pohjanmaalta löytyi huomattavaa tahtoa vastarintaan, mutta muualta yleensä juuri ei.

       Ja suomalaisten olot olivat tosiaankin hyvin ankeat, vaikka pari kertaa saatiin hyvä satokin. Väki oli vähentynyt, oman armeijan väenotot ja hankinnat tekivät tehtävänsä ja lisäksi tuli vielä vuoden 1710 rutto, joka tosin keskittyi etelän kaupunkeihin.

       Yllättävää kyllä, kirjoittaja nimittää ruttoa suuriksi kuolovuosiksi, eikä itse asiassa huomaa lainkaan sillä nimellä tunnettua 1600-luvun lopun suurta nälänhätää, joka liittyi ilmastonmuutokseen, kuten nyt ymmärrämme.

       Väen väheneminen Suomesta ei kyllä välttämättä pahentanut maan ravintotilannetta, kun syöjiä oli nyt vähemmän. Armeijoiden ylläpitämistä se ei kuitenkaan helpottanut ja sehän se oli sota-ajan suurin onnettomuus talonpojille, olipa armeija oma tai vieras.

       Vihollisarmeijaan liittyi myös jonkin verran suomalaisia sotilaita, näin esimerkiksi Savonlinnan antautumisen jälkeen. Luultavasti se oli usein ainoa realistinen keino pysytellä hengissä. Myös väkisin armeijaan otettiin pari tuhatta miestä.

       Pakolla väkeä vietiin Venäjälle ja jopa kauemmaskin, aina Persian orjamarkkinoille saakka. Myös Borodkin mainitsee tiedon, että Buharan emiiri olisi halunnut ostaa suomalaisia (”ruotsalaisia”) naisia, koska ruotsalaiset olivat maailman kovimman soturikansan maineessa. Kyseessä oli siis ajatus rodunjalostuksesta. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

       Borodkinin mielestä ruotsalaisia sotavankeja kohdeltiin hyvin, kun taas Ruotsissa oltiin tiukempia ja Pietari näkikin joskus aihetta maksaa potut pottuina ja tiukentaa vankiensa oloja. Joku määrä sotavangeista myös palveli ns. mustissa rykmenteissä, jotka hoitivat poliisitehtäviä, mikä tuo mieleen ulkomaalaiset, suomalaiset ja kiinalaiset tšeka (tšon) joukot ns. lokakuun vallankumouksen jälkeen ja myöhemminkin.

       Hirmuista aikaahan ne isonvihan vuodet olivat. Missä määrin onnettomuudet olivat jopa itse aiheutettuja ja juontuivat siis Kaarle-kuninkaan luonteesta ja käskyistä ja missä määrin syynä oli venäläisten erityinen julmuus ja raakuus, on tärkeä kysymys.

       Miehitys, okkupaatio, on alistetulle kansalle ollut lähes poikkeuksetta ankea kokemus, jonka kuluessa sen omat arvot ja pyrkimykset ovat saaneet väistyä raa’an sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Näin on tapahtunut meidän päivinämmekin, eikä asia liene sodan sattuessa vältettävissä. Alistettu kansa ei koskaan ole aidosti uskollista, vaan vilkuilee oman esivaltansa suuntaan ja toivoo pahaa miehittäjälle.

       Kuitenkin miehitystä on monenlaista ja viisas miehittäjä saattaa jopa kyetä herättämään alistamassaan kansassa sympatioita, mikä suuresti helpottaa myös miehittäjän asemaa.

       Borodkin ei tee ainakaan mainittavia yrityksiä osoittaakseen, että tällaista tapahtui Suomessa, osaa Karjalaa lukuun ottamatta. Venäläisestä näkökulmasta miehittäjä joka tapauksessa hänen mielestään toimi yleensä kohtuullisuuden rajoissa, yhdistäen ankaruuden oikeudenmukaisuuteen. Ruotsalaisten omaan toimintaan verrattuna se näyttää jopa humaanimmalta.

       Toki kirjoittajan kuvaamina raakalaisiksi epäiltyjen venäläisten tavat ovat muutenkin inhimillisempiä. Kun muualla armeijoissa vallitsi keppikuri, ei Pietari dresseerannut joukkojaan vaan kasvatti niitä, mikä teki niistä henkisesti vahvoja, nostaen sotilaassa esille ihmisen, kansalaisen ja isänmaan palvelijan…

       Tämän olisi kukaties voinut sanoa Suvorovin aikana, mutta tässä kohtaa tuntuu arvon kenraalin runoratsu villiintyneen. Toki mustasotnialainen käsitys kansalaisen roolista lienee ollut toinen kuin se, joka Ranskan vallankumouksen perillisten piirissä vallitsi.

       Tulkoon tässä ohimennen mainituksi, että kujanjuoksuakin (špitsruten), joka sittemmin Venäjän armeijassa nousi niin surullisenkuuluisaksi instituutioksi, pidettiin ja pidetään kai yhäkin Venäjällä ruotsalaisena tuontitavarana.

       Olipa Isoviha miten ankeaa aikaa tahansa, suomalaisuuden kannalta sillä oli se suuri merkitys, että se nosti esille maamme merkityksen Ruotsista erillisenä kokonaisuutena. Sodan jälkeen suomalaisten käytöksestä kiisteltiin Ruotsissa ja esiintyi myös taipumusta esittää meidät petollisena aineksena, joka suorastaan auttoi vihollista.

       Tähän meidän puoleltamme vastattiin asianmukaisesti ja korostettiin niitä kauhuja, joilta itse emämaa oli säästynyt. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten onnettomuuksista (De miseriis fennorum, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=de+miseriis+fennorum) ovat tunnettuja tämän lajin teoksia.

 

Borodkinin selitys

 

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Hirmuinen aika

 

Voi voitettuja

 

Mihail Mihailovitš Borodkin, viime kerralla jo mainitussa kirjassaan, myöntää kyllä, että miehitysaika saattoi olla suomalaisille kovaa. Joka tapauksessa miehittäjän intresseissä oli turvata mahdollisimman pitkälle oman armeijansa huolto, eikä siihen sopinut alueen hävittäminen.

Pietari antoikin ohjeeksi, että edetessä on maata säästettävä, perääntyessä taas tuhottava. Tämähän tuo mieleen Harald Hirmuisen antaman ohjeen, että on ryöstettävä ensin ja poltettava vasta sitten. Jotkut ääliöt näet olivat erehtyneet toimimaan päinvastaisessa järjestyksessä ja saaneet sen mukaisia saaliita.

Varsinaista hävitystä eli maan autioittamista, joka muuten oli ikivanha sotimisen keino jo antiikin ajoilta, määrättiin sovellettavaksi vain Pohjanmaalla 10 peninkulman eli noin 100 kolometrin syvyisellä alueella.

Kuten tunnettua, asukkaiden anomukset ja heidän keräämänsä polttovero, joka jossakin tapauksessa käsitti suuren määrän viinaa ja tupakkaa, sai kuitenkin ruhtinas Golitsynin suuresti lieventämään raakaa määräystä. Muutenkin epäilemättä raakuuksia tapahtui, mutta ne eivät olleet ylhäältä käsin määrättyä politiikkaa, vakuuttaa Borodkin.

Tätä kyllä tekee mieli epäillä jo sen vuoksi, että venäläiset universaaleissaan yleensä julistivat väestölle, että ne, jotka jäivät paikalleen ja täyttivät luovutusvelvollisuutensa, saivat elää rauhassa, mutta ne, jotka pakenivat metsiin ja saariin, saati Ruotsiin, olivat vihollisia ja heitä kohdeltiin myös sellaisina.

Tällaisilla julistuksilla tuskin oli mitään tehoa, ellei niitä myös käytännössä sovellettu. Kirjoittaja mainitsee myös Kaarlen omille joukoilleen antamista käskyistä, joissa korostettiin, että pelotevaikutus oli saatava aikaan. Kärsimään joutuneiden syyllisyys tai syyttömyys ei ollut niin tärkeä asia.

Molemmat sotaherrat olivat epäilemättä täysin kovia kanssaihmisten kärsimyksiin nähden. Heitä ohjasi asian etu sellaisena kuin he sen ymmärsivät.

Suomen hallinnosta vastaavat herrat olivat sen sijaan erilaisia. Periaatteessa siitä vastasi yliamiraali Apraksin, jota kirjoittaja kuvaa humaaniksi mieheksi ja tämän mainesanan ansaitsee vieläkin suuremmassa määrin ruhtinas Golitsyn, jota mainitaan nimitetyn suomalaisten jumalaksi. Hänhän rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä omia miehiään, jopa upseereita teloituksillakin. Kansalle hän pyrki jakamaan oikeutta ja tietysti ennen muuta saamaan maan tuottavaksi.

Hankalampi tyyppi oli Otto Douglas, vihollisen puolelle siirtynyt, tunnetun skottilaisen suvun edustaja. Myös hän valitteli välillä kansan suurta köyhyyttä ja siis tarvetta armahtaa sitä, mutta hänessä oli myös sadistinen piirre, joka myöhemmässä vaiheessa saattoikin hänet epäsuosioon.

Taannoin Kustaa H.J. Vilkuna esitti kirjassaan, miten Apraksinin laivasto oli Hailuodossa tappanut erotuksetta ja armotta muistaakseni 800 pakolaista, mikä tuntuisi jo olevan kansanmurhaan rinnastettava asia. Siitä Borodkin ei tiedä mitään, eikä kyllä myöskään K.J. Lindeqvist.

Joka tapauksessa siinä on asia, josta kannattaisi keskustella suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa. Keksittyhän tarina ei ole, vaan perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta.

Mitä suomalaisiin itseensä tulee, näyttävät he olleen yleensä taistelussa urhoollisia, mutta haluttomia alistumaan kuriin ja palvelemaan isänmaataan armeijassa. Poikkeuksia oli, muun muassa De la Barren ratsuväki, joka jätti paikkansa Napuen taistelussa, puhumattakaan eräästä herra Tuurista, joka näytti venäläisille reitin suomalaisten selustaan.

Mätämuniahan (urod) on joka perheessä, kuten Borodkinin siteeraama venäläinen sananlasku kertoo. Uskomattomia raakuuksia tapahtui joka tapauksessa miehitetyssä maassa, kun kasakat ja muutkin sotilaat etsivät täytettä saalispusseihinsa. Pohjanmaalta löytyi huomattavaa tahtoa vastarintaan, mutta muualta yleensä juuri ei.

Ja suomalaisten olot olivat tosiaankin hyvin ankeat, vaikka pari kertaa saatiin hyvä satokin. Väki oli vähentynyt, oman armeijan väenotot ja hankinnat tekivät tehtävänsä ja lisäksi tuli vielä vuoden 1710 rutto, joka tosin keskittyi etelän kaupunkeihin.

Yllättävää kyllä, kirjoittaja nimittää ruttoa suuriksi kuolovuosiksi, eikä itse asiassa huomaa lainkaan sillä nimellä tunnettua 1600-luvun lopun suurta nälänhätää, joka liittyi ilmastonmuutokseen, kuten nyt ymmärrämme.

Väen väheneminen Suomesta ei kyllä välttämättä pahentanut maan ravintotilannetta, kun syöjiä oli nyt vähemmän. Armeijoiden ylläpitämistä se ei kuitenkaan helpottanut ja sehän se oli sota-ajan suurin onnettomuus talonpojille, olipa armeija oma tai vieras.

Vihollisarmeijaan liittyi myös jonkin verran suomalaisia sotilaita, näin esimerkiksi Savonlinnan antautumisen jälkeen. Luultavasti se oli usein ainoa realistinen keino pysytellä hengissä. Myös väkisin armeijaan otettiin pari tuhatta miestä.

Pakolla väkeä vietiin Venäjälle ja jopa kauemmaskin, aina Persian orjamarkkinoille saakka. Myös Borodkin mainitsee tiedon, että Buharan emiiri olisi halunnut ostaa suomalaisia (”ruotsalaisia”) naisia, koska ruotsalaiset olivat maailman kovimman soturikansan maineessa. Kyseessä oli siis ajatus rodunjalostuksesta. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

Borodkinin mielestä ruotsalaisia sotavankeja kohdeltiin hyvin, kun taas Ruotsissa oltiin tiukempia ja Pietari näkikin joskus aihetta maksaa potut pottuina ja tiukentaa vankiensa oloja. Joku määrä sotavangeista myös palveli ns. mustissa rykmenteissä, jotka hoitivat poliisitehtäviä, mikä tuo mieleen ulkomaalaiset, suomalaiset ja kiinalaiset tšeka (tšon) joukot ns. lokakuun vallankumouksen jälkeen ja myöhemminkin.

Hirmuista aikaahan ne isonvihan vuodet olivat. Missä määrin onnettomuudet olivat jopa itse aiheutettuja ja juontuivat siis Kaarle-kuninkaan luonteesta ja käskyistä ja missä määrin syynä oli venäläisten erityinen julmuus ja raakuus, on tärkeä kysymys.

Miehitys, okkupaatio, on alistetulle kansalle ollut lähes poikkeuksetta ankea kokemus, jonka kuluessa sen omat arvot ja pyrkimykset ovat saaneet väistyä raa’an sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Näin on tapahtunut meidän päivinämmekin, eikä asia liene sodan sattuessa vältettävissä. Alistettu kansa ei koskaan ole aidosti uskollista, vaan vilkuilee oman esivaltansa suuntaan ja toivoo pahaa miehittäjälle.

Kuitenkin miehitystä on monenlaista ja viisas miehittäjä saattaa jopa kyetä herättämään alistamassaan kansassa sympatioita, mikä suuresti helpottaa myös miehittäjän asemaa.

Borodkin ei tee ainakaan mainittavia yrityksiä osoittaakseen, että tällaista tapahtui Suomessa, osaa Karjalaa lukuun ottamatta. Venäläisestä näkökulmasta miehittäjä joka tapauksessa hänen mielestään toimi yleensä kohtuullisuuden rajoissa, yhdistäen ankaruuden oikeudenmukaisuuteen. Ruotsalaisten omaan toimintaan verrattuna se näyttää jopa humaanimmalta.

Toki kirjoittajan kuvaamina raakalaisiksi epäiltyjen venäläisten tavat ovat muutenkin inhimillisempiä. Kun muualla armeijoissa vallitsi keppikuri, ei Pietari dresseerannut joukkojaan vaan kasvatti niitä, mikä teki niistä henkisesti vahvoja, nostaen sotilaassa esille ihmisen, kansalaisen ja isänmaan palvelijan…

Tämän olisi kukaties voinut sanoa Suvorovin aikana, mutta tässä kohtaa tuntuu arvon kenraalin runoratsu villiintyneen. Toki mustasotnialainen käsitys kansalaisen roolista lienee ollut toinen kuin se, joka Ranskan vallankumouksen perillisten piirissä vallitsi.

Tulkoon tässä ohimennen mainituksi, että kujanjuoksuakin (špitsruten), joka sittemmin Venäjän armeijassa nousi niin surullisenkuuluisaksi instituutioksi, pidettiin ja pidetään kai yhäkin Venäjällä ruotsalaisena tuontitavarana.

Olipa Isoviha miten ankeaa aikaa tahansa, suomalaisuuden kannalta sillä oli se suuri merkitys, että se nosti esille maamme merkityksen Ruotsista erillisenä kokonaisuutena. Sodan jälkeen suomalaisten käytöksestä kiisteltiin Ruotsissa ja esiintyi myös taipumusta esittää meidät petollisena aineksena, joka suorastaan auttoi vihollista.

Tähän meidän puoleltamme vastattiin asianmukaisesti ja korostettiin niitä kauhuja, joilta itse emämaa oli säästynyt. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten onnettomuuksista (De miseriis fennorum, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=de+miseriis+fennorum) ovat tunnettuja tämän lajin teoksia.

Kauhujen aikaa

 

Isonvihan aikaan ja ennen sitä

 

Kun Suurta Pohjan sotaa käsitellään, menevät suomalaisten ajatukset ilman muta heti Isonvihan aikaan, kuten luonnollista onkin.

Maamme on aikojen saatossa säilynyt varsin hyvin miehityksiltä ja vainolainen on hyvin harvoin tunkeutunut ihan sydänalueille saati jäänyt niitä miehittämään. Toki juutit (tanskalaiset) pitivät ikimuistoisen Kalmarin unionin purkautumisen aikana eteläistä Suomea jonkin aikaa hallussaan, mutta lähtöhän se sitten tuli.

Saksalaiset kyllä toteuttivat Lapissa vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa ja samoin tekivät suomalaiset itsekin talvisodassa omalla maallaan. Kuitenkin näissä tapauksessa ei väestöä kohdeltu teuraskarjana, kuten tapahtui monella muulla suunnalla, kun vieraat armeijat tunkeutuivat toisten kansojen alueille.

Tällainenhan oli normina Vanhan Testamentin aikoina ja myös klassisen antiikin aikana. Vastaavaa, eli siis väestön tuottamuksellista tai jopa tarkoituksellista tuhoamista tapahtui myös eurooppalaisissa sodissa jokaisella vuosisadalla ja olihan sitä Amerikassakin (vrt. Scorched earth - Wikipedia ).

Euroopassa venäläiset ovat Epäilemättä olleet tällä alalla niin sanoakseni johtava valta ja harjoittivat sitä hyvin laajasti myös omalla maallaan. Saksalaisten hyökättyä vuonna 1941 käski Stalin kuuluisassa puheessaan hävittämään ehdottomasti kaiken, mikä voisi hyödyttää vihollista. Tämän sai myös alueella jäänyt väestö tuntea nahoissaan (ks. Vihavainen: Haun tuhoojapataljoonat tulokset).

Sotiemme veteraaneja saamme kiittää siitä, että meillä siviiliuhrien määrä jäin toisessa maailmansodassa aivan vähäiseksi. Jo lahden takana, siis eteläpuolella se oli suhteellisesti aivan eri luokkaa.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tuollainen miehityksen ja poltetun maan yhdistelmä, lähinnä kansanmurhaksi luonnehdittava onnettomuus kohtasi esimerkiksi virolaisia paljon useammin ja perusteellisemmin kuin suomalaisia. Jo Liivinmaan valloittamisessa 1200-luvulla oli vahvoja hävityssodan piirteitä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset).

Liivinmaan sota Iivana Julman aikana ja jopa Suuren Pohjan sodan kauhut kohdistuivat nekin paljon ankarammin Viroon  (vanhaan Liivinmaahan) kuin Suomeen.

Yleensä nuo 1400-1600-luvun sodat aiheuttivat Suomen kamaralla varsin vähän tuhoa ja käytetyt joukot olivat pieniä. Sen määräsi jo vaikea maasto ja harva asutus.

Tätä taustaa vasten vuosien 1713-1721 miehityskausi piirtyy sitäkin hirmuisempana silmiemme eteen. Siihen sattuvat vielä liittymään kaikki mahdolliset muutkin onnettomuudet: nälänhätä, rutto ja valtion kova verotus sekä veroparselien että miesten ja hevosten suhteen.

Tilanne muodostui kaiken kaikkiaan sietämättömäksi ja siihen lisättiin päälle päätteeksi vielä Pohjanlahden takana syyttely siitä, ettei maata ollut kunnolla puolustettu.

Tämä siis maalle, joka maksoi tavattoman veriveron Pälkäneen ja Napuen taisteluissa (ks. Vihavainen: Haun yksilö edellä tulokset ). Ei ihme, että tämä sai Daniel Jusleniuksen kirjoittamaan Suomalaisten puoustuksen (ks. Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset ) ja Suomalaisten onnettomuuksista (ks. Vihavainen: Haun de miseriis fennorum tulokset ).

Mutta millaista tuo isonvihan aika kokonaisuudessaan oikein oli? Lindeqvistin jälkeen siitä ei ole tehty ajanmukaista kokonaisesitystä lukuunottamatta Teemu Keskisarjan ansiokasta teosta Murhanenkeli (ks. Vihavainen: Haun murhanenkeli tulokset). Kuitenkin esimerkiksi venäläistä hallintoa ja sen käytäntöjä ja  tavoitteita kuten myös saavutuksia kannattaisi tutkia tarkemminkin, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka selko siitä, mikä oli homman nimi.

Uutta tutkimusta tällä alalla edustavat ennen muuta Antti Kujalan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ) ja Christer Kuvajan (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) teokset sekä tietenkin Kustaa H. Vilkunan kirjat, jotka ovat nnen muuta tapaustutkimuksia (ks.  ja kieltämättä tuovat jotain ajan hengestä varsin vaikuttavasti esille.

Mutta tässä nyt esimerkiksi blogini Antti Kujalan kirjasta:

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

Siihen aikaan kun Mazepa Pietarin petti

 

Suomi Ruotsi-Suomen aikaan

 

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila. Suomalaisuuden liitto 2022, 150 s.

 

Vielä 1950-luvulla oli normaalia puhua Ruotsi-Suomesta tarkoitettaessa aikaa ennen 1809. Kyseessä oli tietenkin anakronismi. Ei sen nimistä valtiota esiinny ajan lähteissä.

Nyt on vähitellen siirrytty toiseen äärimmäisyyteen. Benedict Anderson nimisen muotipellen ajatuksia muka seuraten on alettu yhä tietävämmin väittää, ettei Suomea missään mielessä ollut ennen vuotta 1809, kukaties ei edes ennen vuotta 1917, kuten juhlavuotemme onneton tunnus Suomi 100 näytti kertovan.

Anderson ei edes itse suinkaan väittänyt, että kansalliset yhteisöt olisivat vain kuviteltuja. Sen sijaan hän halusi korostaa painetun tekstin roolia kansakunnan, siis sen hahmon ja yhtenäisyyden rakentamisessa. Olisihan ollutkin täysin avutonta huttua väittää, ettei Euroopassa tai muuallakaan ollut eikä voinut olla kansakuntia ennen kuin kansat oppivat lukemaan ja saivat sitä kautta tietää keitä ovat ja kuuluvatko yhteen vai ei.

Mutta kyllähän akateemisissa piireissä viime vuosikymmeninä on voinut olettaa ja väittää miltei mitä tahansa. Miksei siis myös sitä, ettei ollut mitään Suomea, vaikka oli useita Suomen kronikoita, vaikka Suomesta kyllä puhuttiin Ruotsin osana (eikä mistään Itämaasta), vaikka Suomen irrottamista Ruotsista ja jopa sen itsenäisyyttä kaavailtiin 1700-luvulla jo useaankin kertaan ja vaikka Suomen suuriruhtinaskunta mainittiin aina Ruotsin kuninkaan omistuksena jo 1500-luvulta saakka.

Tuo Suomen olemassaolon kieltäminen vastoin selviä tosiasioita on aina ihmetyttänyt minua. Onhan argumenttejakin esitetty, kuten se, että Haminan rauhassa 1809 ei Venäjään liitetty Suomea, vaan tietyt Ruotsin valtakunnan läänit. Huomiotta sen sijaan jätetään, että Uudenkaupungin rauhassa 1721 nimenomaan puhuttiin tiettyjen Suomen suuriruhtinaskunnan alueiden liittämisestä Venäjään.

Mutta muodit ovat muoteja. Tuon uusimman muodin eli konstruktivistisen kansakuntakäsityksen myötä on joka tapauksessa käynyt niin, että koko vanha historiamme vuotta 1809 edeltävältä ajalta on jotenkin jäänyt irralliseksi koko menneisyyskuvassamme. Kuinka voisi historiaa olla sellaisella, jota ei ole edes olemassa? Tämä on ajatuksellinen vinoutuma, etten sanoisi yksi hulluuden muoto.

 Kyllä meidän tässäkin maassa on kyettävä ajattelemaan, että historiamme ulottuu sinne, minne historian lähteetkin sen sallivat ulottua. Sitä ennen on sitten esihistoriaa, josta siitäkin nykyään voidaan saada tietoja esimerkiksi genetiikan avulla.

Tämä nykyisen, melko surkean tilanteen huomioon ottaen, on aivan erityisen hienoa saada suomeksi huolellisesti suoraan alkutekstistä käännettyinä ja annotoituina eräitä tämän aihepiirin merkkiteoksia.

Sellainen on ilman muuta Daniel Jusleniuksen Suomen onnettomuus, kuten monet muutkin Jusleniuksen teokset. Juhani Sarsila, joka on tässä asiassa tehnyt suuren pioneerityön, on saanut havaita, että tutkimuksen rahoittajat eivät ole antaneet arvoa moisen aihepiirin tutkimukselle ja joku moukka on suorastaan leimannut tällaisen työn rahoittamisen tutkimusvarojen väärinkäytöksi…

Sarsila sijoittaa kääntämänsä ja toimittamansa tekstin aikansa oloihin. Tämä suomalaisen patriotismin ilmaus kohdistui yhteen lukuisista patrioista, isänmaista. Nimenomaan suomalaisuus oli keskeisen tärkeä identiteettitekijä niille tai ainakin monille niistä, jotka asuivat Suomessa.

Sivumennen sanoen, Suomessa ajateltiin olevan myös oma pääkaupunkinsa, Turku, joka oli niin oikeudenhoidon kuin kirkon ja oppineisuuden ja myös talouden kannalta Suomen keskus. Erään ruotsinmielisen chauvinistin mielestä pääkaupunki olisikin ollut siirrettävä uuteen paikkaan…

Entäpä käsite Ruotsi-Suomi? Sitä ei käytetä, mutta Sarsila havaitsee kyllä, että asiallisesti puhutaan useinkin tavalla, jolla tällaisen parin olemassaolo oletetaan.

Mutta ei kai sellaisten ihmisten käsityksiä voi muuttaa, jotka ajattelevat kuin venäläinen fiktiivinen henkilö Kozma Prutkov, jonka mielestä vasta valtiollinen, virallinen asema teki asioista todellisia.

Tämän kirjansa, joka itse asiassa oli virkaanastujaispuhe, Juslenius piti vuonna 1715 Ruotsissa eli siis Suuren Pohjan sodan kestäessä ja kuninkaan ollessa vielä Turkissa.

Mitä itse kirjan varsinaiseen teemaan tulee, se liittyy Suureen Pohjan sotaan ja niihin moitteisiin, joita suomalaiset saivat Ruotsista: he eivät muka olleet vaivautuneet puolustamaan omaa maataan ja olivat menettäneet sen sankarimaineen, joka heillä oli joskus ollut.

Juslenius kumoaa moiset pahantahtoiset panettelut, vaikka itse asiassa tunnustaakin, että suomalaisten vanha soturimaine oli kärsinyt pahan kolauksen. Itse asiassahan Suomessa tosiaankin esiintyi haluttomuutta tulla lippujen alle, kun niiden johto osoittautui kyvyttömäksi hankkimaan joukoille edes ruokaa siksi ajaksi, kun ne olivat palveluksessa- vihollisen torjumisesta puhumatta. Tätä asiaahan on Antti Kujala tutkinut.

Juslenius kuvaa myös yksityiskohtaisesti niitä hirvittäviä kidutuksia, joita sanoinkuvaamattoman villit, helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat aiheuttivat suomalaisille. Tilanteen pirullisuutta lisäsi määrättömiin asti se seikka, että ihmisiä pakotettiin palvomaan skismaattisten venäläisten saatanallisia jumalankuvia ja lapsia käännytettiin vieraaseen uskoon, Helvetin tielle mikä oli tuottava sielulle ikuisen vahingon.

Näitä isonvihan kauhukuvia piirteli sitten lisää muun muassa professori Tammelin ja isonvihan kauhuista syntyi aivan oma mytologiansa, jossa väestön suuri väheneminen liitettiin muitta mutkitta venäläismiehitykseen, joka taas oli järjettömässä sadistisuudessaan jotakin aivan poikkeuksellista kansojen historiassa yleensäkin.

Myöhempi tutkimus (esim. Kujala ja Kuvaja) ovat suhteuttaneet asioita. Aika oli todella hirvittävää, mutta Suomen kohtalo tuskin oli edes yhtä paha kuin Baltian kohtalo samaan aikaan. Sitä paitsi aikakauden sodankäynti ei Suomessa erityisesti poikennut siitä, mitä muuallakin Euroopassa harjoitettiin. Mitä väestökatoon tulee, se taas selittyy ennen muuta suurten kuolovuosien kauhuilla. Nälkä ja taudit olivat ne ilmestyskirjan ratsastajat, jotka saivat aikaan enemmän kuin itse sota.

Mutta epäilemätöntä on, että kasakat saivat ansaitusti perkeleen asiamiesten leiman. Avuttomilta asukkailta kiristettiin kiduttamalla tietoa heidän kätkemästään omaisuudesta ja ruuasta, jonka he henkensä pitimiksi välttämättä tarvitsivat itsekin. Monenmoista sadismia esiintyi ja etenkin sissien aikaansaannokset kostettiin moninkertaisesti eli turvauduttiin terroriin. Sitä samaahan saksalaiset tekivät sittemmin Ukrainassa toisen maailmansodan aikana.

Mitä noihin kasakoihin tulee, kyseessä olivat kaiketi ennen muuta venäläiset Donin kasakat. Ukrainalaiset Dneprin kasakat olivat hetmaninsa Mazepan johdolla menneet meidän eli kuninkaamme Kaarle XII:n puolelle, tosin vain noin 6000 hengen vahvuisena osastona.

Tsaari Pietari hirmustui tästä ja teloitti käsiinsä joutuneet kasakat ja pisti heidän raadellut ruumiinsa seilaamaan lautoilla Dnepriä alas. Mazepalle hän perusti erityisen Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka kaulaan ripustettavaksi tarkoitettu kunniamerkki painoi muistaakseni kolmekymmentä kiloa.

Mutta Mazepa pääsi yhdessä Kaarlen kanssa pakenemaan Turkin puolelle ja kuoli siellä ns. luonnollisen kuoleman. Nyt hän kuuluu itsenäisen Ukrainan kunniagalleriaan yhdessä muiden hetmanien kanssa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazepa ).

Ankaraa oli se aika, kun Suomen pojat yhdessä ukrainalaisten kasakoiden kanssa Moskovan valtaa vastaan taistelivat. Luulenpa, että koko asia on aivan liiaksi haalistunut ihmisten tietoisuudessa.

Juhani Sarsilalle ja Suomalaisuuden liitolle suuret kiitokset kulttuurityöstä. Käsitykset siitä, mitä Suomi merkitsi Ruotsin vallan aikana ovat yleisessä tietoisuudessa muuttuneet yhä primitiivisemmiksi ja on korkea aika saada tähänkin asiaan tolkkua.