Ihmisten touhuja

 

Yksilö edellä

 

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

 

Teemu Keskisarja on historiantutkimuksessamme ilmiö, joka jakaa ihmiset. Toisaalla ovat innokkaat ihailijat ja toisaalla nuivat paheksujat, joiden mielestä kirjoittajan tyyli on usein asiatonta tai muuten sietämätöntä, ja jotka kaiketi usein myös haluaisivat vastauksia toisenlaisiin kysymyksiin kuin Keskisarja antaa.

Joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen lahjakas ja ahkera tutkija, jonka skaala tuntuu sisältävän kaikki aikakaudet. Tiettävästi hän käyttää ainakin toisinaan myös aputyövoimaa, mutta sehän on vain myönteinen asia eikä sitä paitsi mitään uutta. Joka tapauksessa Keskisarja on aito tutkija, joka menee alkuperäislähteille ja muodostaa mielipiteensä niiden perusteella.

Tässä kirjassa hän kertoo, että tarkoituksena on esittää ihmisten historia ja silloin on mentävä yksilö edellä. Ihmisiä olivat toki kaikki lajitoverit tuohonkin aikaan, eikä mikään kansanluokka voi toista paremmin omia kyseistä ylpeää tai ainakin usein ylpeiltyä titteliä itselleen.

Joistakin ihmisistä vain on sattunut säilymään valtavasti lähdeaineistoa ja toisista tuskin mitään. Jälkimmäisessä tapauksessa on usein turvauduttava historialliseen mielikuvitukseen. Tieto siitä, miten ihminen reagoi tietyissä tilanteissa nykyään auttaa ainakin jossakin määrin ymmärtämään myös sitä, miten asia oli muutama sukupolvi sitten.

Toki menneisyys on vieras maa, jonka kieltä emme hallitse, vaikka sitä enemmän tai vähemmän ymmärrämme. Usein kirjoittaja jättääkin lukijan tehtäväksi muodostaa mielipiteensä joistakin asioista. Dramaattisia aineksia riittää.

 Niiden kauhisteleminen tai ihasteleminen ei olekaan perinteisesti kuulunut tutkijan tehtäviin, vaikka nykyään näyttää yhä suositummaksi tulevan jonkinlainen, lähinnä vähämielinen historian tulkitseminen, jossa kaiken maailman muotipelleilyt metoota ja BLM:ää myöten projisioidaan menneisyyden normeiksi.

Isoviha oli tunnetusti kauhujen aikaa, kuten vastaavat miehityskaudet kaikkialla maailmassa. Armeijan huolto oli se diktaattori, joka saneli, miten väestöön oli suhtauduttava. Lojaaleille ulostekonsa suorittajille luvattiin kaikki kaunis ja hyvä, metsiin karanneet olivat pettureita, jotka yrittivät näännyttää armeijan nälkään ja sissien tukijat olivat vihollisista vaarallisimpia.

Olihan siinä jo asetelmaa kylliksi. Laajoja seutuja autioitettiin perinnäiseen, kaikkien tuon ajan armeijoiden tapaan. Huomattakoon, että Pietari oli tehnyt sitä samaa suuressa mitassa omallakin maallaan, Kaarlen armeijan edessä perääntyessään. Ei siinä leikkiä laskettu.

Keskisarja kuvaa ennen muuta yksiöiden kokemusta. Paljolta kirjan tarinat kiertyvät Carl Gustaf Armfeltin ympärille. Tämä rehellinen ja kunniallinen, mutta onneton soturi sai johtaakseen Suomesta kootun armeijan katastrofista toiseen: Pälkäneeltä Napuen kautta Norjan tuntureille. Hän teki sen, mitä oli tehtävä, kun kerran käskettiin.

Tosin Napuella tehty päätös taistella tapahtui vastoin sotaneuvoston kantaa ja esimerkiksi Borodkin ihmettelee, miksi tuota kantaa sitten kysyttiin, ellei sitä noudatettu. Samassa taistelussa hakattiin parissa tunnissa kuoliaaksi 2645 miestä ja tämä suonenisku tuli alle puolen miljoonan väestöstä. Talvisodan verisimpänä päivänä menetettiin sentään vain 816 henkeä neljän miljoonan kansasta.

Nääntyneet, kouluttamattomat ja usein vain seipäillä aseistetut miehet aloittivat taistelunsa kaikella kunnialla, mutta sittenhän kävi kuin kävi. Voittajaksi tuli ruhtinas Golitsyn, jota kirjoittaja syystäkin nimittää talvisodan taitajaksi. Humaanisuudellaan hän ei kuitenkaan kunnostautunut Napuella, mutta kuuluu puolustuksekseen paheksuneen sitä, että taisteluun oli koottu talonpoikia…

Tässä kuitenkin tehtiin ihan kuin Venäjälläkin ja taisipa Golitsynin tapa kohdella vihollista olla aika samanlainen kuin Kaarlellakin. Myöhempänä Suomen hallinnon johtajana Golitsyn joka tapauksessa tunnettiin oikeudenmukaisuudestaan.

Hirmuisia aikojahan sitä elettiin ja erilaisia kansan onnettomuuksia on ylenpalttisesti kuvattu jo noista ajoista lähtien. Kuva Isosta vihasta on syöpynyt Suomen kansan muistiin eikä sieltä pois lähde. Siihen ei ole syytäkään. Oma lukunsa oli orjien hankinta Suomesta, mikä oli tämän sodan erityispiirre verrattuna Keski-Euroopassa käytyihin taisteluihin.

Armeijan keskeinen ongelma oli huolto ja se saneli myös paljolta sen, mitä Carl Gustaf Armfelt saattoi tehdä. Tuhansien miesten ja hevosten ruokkiminen vähän tuottavilla ja harvaan asutuilla seuduilla ei ollut leikin asia. Nälkä, kylmä ja taudit saattoivat olla vihollista vaarallisempia.

Norjan tuntureille jäi Armfeltin armeijasta yli puolet -3700 miestä 5800:sta-etupäässä suomalaisia- kuoli parissa päivässä jäätävän myrskyn uhreina. Monet henkiin jääneistä olivat invalideja. Se valopuoli asiassa oli, että sukupuolijakautuman ollessa äärimmäisen vinoutunut, löytyi morsian ja siis vaimo vähemmilläkin avuilla.

Mitä Suomen väestömäärään kokonaisuutena tulee, kannattaa Keskisarja sitä tulkintaa, ettei se olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721, mutta ei siis kasvanutkaan. Sitkeääpä oli kansa! Toki muistamme, että suuret kuolovuodet juuri ennen sodan puhkeamista olivat jo tehneet melkoisen loven väestöpyramidiin. Voisi olettaa, että heikoimmat menehtyivät jo silloin.

Keskisarjan kerronta on hyvin persoonallista ja usein hän virittelee lukijalle eräänlaisia ansoja saattamalla tämän yllättäen kokoamiensa faktojen keskelle ja ikään kuin lausahtaa: tällainen se tilanne oli, tuumipa tästä mitä haluat.

 Sen tavallisen keskivertoihmisen kannalta se tilanne oli yhä uudelleen lohduttoman kaamea, mutta elettävä oli. Pietismi levisi olosuhteissa, jotka olivat tuonkin ajan mittapuilla poikkeuksellisen ankeat.

Tämä kirja ei kovinkaan paljon puhu Suuresta Pohjan sodasta Suomen ulkopuolella, paitsi kun asia koskee suomalaisia. Sota Suomessa ja Isoviha ovat sen keskeistä ainesta. Ihmisten historiaa siinä todella käsitellään varsin monipuolisesti.

Onhan meillä jo vanhastaan paljon ansiokkaita tämän alan tutkimuksia, eritoten Lindeqvistin, Kujalan ja Vilkunan teokset ja Armfeltistäkin Sakari Kuusen kirjoittama elämäkerta. On siis syytä kysyä, mitä uutta tämä kirja antaa.

Itse asiassa kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Uusi näkemys tämä joka tapauksessa on ja tuo uutuus taitaa ennen muuta liittyä kokonaisuuteen, jonka on luonut tietty lähestymistapa.

Keskisarja on -voisi vanhaa saksalaista erottelua käyttäen sanoa- ennen muuta Geschichtsmaler eikä Geschichtsschreiber, historiamaalari eikä historian kirjoittaja. Ne uutuudet, jonka hänen tutkimuksensa tuo esille eivät ole hevin kuivilla yleiskäsitteillä tyhjennettävissä. Luulen, että hän on onnistunut pyrkiessään kaivamaan esille sen ihmisen, yksilön tuon aikakauden melskeisestä sekasorrosta.

Kauhujen aikaa

 

Isonvihan aikaan ja ennen sitä

 

Kun Suurta Pohjan sotaa käsitellään, menevät suomalaisten ajatukset ilman muta heti Isonvihan aikaan, kuten luonnollista onkin.

Maamme on aikojen saatossa säilynyt varsin hyvin miehityksiltä ja vainolainen on hyvin harvoin tunkeutunut ihan sydänalueille saati jäänyt niitä miehittämään. Toki juutit (tanskalaiset) pitivät ikimuistoisen Kalmarin unionin purkautumisen aikana eteläistä Suomea jonkin aikaa hallussaan, mutta lähtöhän se sitten tuli.

Saksalaiset kyllä toteuttivat Lapissa vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa ja samoin tekivät suomalaiset itsekin talvisodassa omalla maallaan. Kuitenkin näissä tapauksessa ei väestöä kohdeltu teuraskarjana, kuten tapahtui monella muulla suunnalla, kun vieraat armeijat tunkeutuivat toisten kansojen alueille.

Tällainenhan oli normina Vanhan Testamentin aikoina ja myös klassisen antiikin aikana. Vastaavaa, eli siis väestön tuottamuksellista tai jopa tarkoituksellista tuhoamista tapahtui myös eurooppalaisissa sodissa jokaisella vuosisadalla ja olihan sitä Amerikassakin (vrt. Scorched earth - Wikipedia ).

Euroopassa venäläiset ovat Epäilemättä olleet tällä alalla niin sanoakseni johtava valta ja harjoittivat sitä hyvin laajasti myös omalla maallaan. Saksalaisten hyökättyä vuonna 1941 käski Stalin kuuluisassa puheessaan hävittämään ehdottomasti kaiken, mikä voisi hyödyttää vihollista. Tämän sai myös alueella jäänyt väestö tuntea nahoissaan (ks. Vihavainen: Haun tuhoojapataljoonat tulokset).

Sotiemme veteraaneja saamme kiittää siitä, että meillä siviiliuhrien määrä jäin toisessa maailmansodassa aivan vähäiseksi. Jo lahden takana, siis eteläpuolella se oli suhteellisesti aivan eri luokkaa.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tuollainen miehityksen ja poltetun maan yhdistelmä, lähinnä kansanmurhaksi luonnehdittava onnettomuus kohtasi esimerkiksi virolaisia paljon useammin ja perusteellisemmin kuin suomalaisia. Jo Liivinmaan valloittamisessa 1200-luvulla oli vahvoja hävityssodan piirteitä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset).

Liivinmaan sota Iivana Julman aikana ja jopa Suuren Pohjan sodan kauhut kohdistuivat nekin paljon ankarammin Viroon  (vanhaan Liivinmaahan) kuin Suomeen.

Yleensä nuo 1400-1600-luvun sodat aiheuttivat Suomen kamaralla varsin vähän tuhoa ja käytetyt joukot olivat pieniä. Sen määräsi jo vaikea maasto ja harva asutus.

Tätä taustaa vasten vuosien 1713-1721 miehityskausi piirtyy sitäkin hirmuisempana silmiemme eteen. Siihen sattuvat vielä liittymään kaikki mahdolliset muutkin onnettomuudet: nälänhätä, rutto ja valtion kova verotus sekä veroparselien että miesten ja hevosten suhteen.

Tilanne muodostui kaiken kaikkiaan sietämättömäksi ja siihen lisättiin päälle päätteeksi vielä Pohjanlahden takana syyttely siitä, ettei maata ollut kunnolla puolustettu.

Tämä siis maalle, joka maksoi tavattoman veriveron Pälkäneen ja Napuen taisteluissa (ks. Vihavainen: Haun yksilö edellä tulokset ). Ei ihme, että tämä sai Daniel Jusleniuksen kirjoittamaan Suomalaisten puoustuksen (ks. Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset ) ja Suomalaisten onnettomuuksista (ks. Vihavainen: Haun de miseriis fennorum tulokset ).

Mutta millaista tuo isonvihan aika kokonaisuudessaan oikein oli? Lindeqvistin jälkeen siitä ei ole tehty ajanmukaista kokonaisesitystä lukuunottamatta Teemu Keskisarjan ansiokasta teosta Murhanenkeli (ks. Vihavainen: Haun murhanenkeli tulokset). Kuitenkin esimerkiksi venäläistä hallintoa ja sen käytäntöjä ja  tavoitteita kuten myös saavutuksia kannattaisi tutkia tarkemminkin, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka selko siitä, mikä oli homman nimi.

Uutta tutkimusta tällä alalla edustavat ennen muuta Antti Kujalan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ) ja Christer Kuvajan (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) teokset sekä tietenkin Kustaa H. Vilkunan kirjat, jotka ovat nnen muuta tapaustutkimuksia (ks.  ja kieltämättä tuovat jotain ajan hengestä varsin vaikuttavasti esille.

Mutta tässä nyt esimerkiksi blogini Antti Kujalan kirjasta:

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

Mikä meitä erottaa?

Mikä meitä erottaa

Kuuntelin tässä taannoin esitelmää Euroopan unionista ja siihen suhtautumisesta. Puhuja oli virolainen ja hänen havaintojensa mukaan Brysselissä kaikki nykyään krampinomaisesti keskittyvät siihen, mikä Euroopan kansoja yhdistää. Sen sijasta olisi kuitenkin järkevää ja kohtuullista puhua enemmän siitä, mikä kansoja erottaa, sillä erotkin ovat tärkeitä ja aivan todellisia.

Ellen väärin muista, tämä ihmisten yhteys, yleisinhimillisyyden ongelma kiinnosti jo muinaisia kreikkalaisia filosofeja. Itse Platon määritteli ihmisen höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi.

Kun joku kriittisesti ajatteleva yksilö (kyynikko Diogenes) sitten heitti keskustelijoiden jalkoihin kynityn kanan julistaen, että tässä se Platonin ihminen on, korjasi länsimaisen filosofian isä määritelmäänsä: ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet.

Viime vuosina on saanut paljon kuulla epä-älyllistä meuhkaamista siitä, mitä eurooppalaisuus oikein on. Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?

Kansleri tuskin kuuluu ns. syvällisiin ajattelijoihin, mutta jotakin muinaisen filosofikoulun pinnallisuudesta hän ainakin oli onnistunut tavoittamaan: mikä on ihminen? Eikö hän ole tuottaja ja kuluttaja? Mihin häntä tarvitaan? Eikö siis BKT:n kasvattamiseen? Entä ne asiat, jotka ihmisryhmiä erottavat? Eikö niillä ole väliä? Miksi olisi?

Kanslerin kannanotot asiaan, jotka ainakin pari vuotta sitten olivat yllä kuvatun kaltaisia, paljastavat kaikessa alastomuudessaan sen ajatteluvajeen, joka EU:ta näyttää vaivaavan. Se taitaa liittyä perimmältään rehellisyyteen. Se, mikä kansoja erottaa, ei ainoastaan ole tärkeää, vaan jopa keskeistä kansojen, kielten ja uskontokuntien välisessä kanssakäymisessä.

Noita yksiköitä ei perusteta ja vaalita vain jonkin onnettoman erehdyksen takia, ne ovat sivistyneelle ihmiselle ja muillekin heidän elämänsä keskeisiä asioita. Moukille ja muille kosmopoliiteille toki riittää vähempikin, jopa pelkkä mammona.

Kävin tässä taannoin Viron kansallismuseossa, Tartossa.

Museon vironkielinen nimi Eesti rahva muuseum kiteyttää mainiosti sen olennaisen idean. Kyseessä ei ole Viron valtion tarinasta kertova museo, vaan sen kansan (rahvaan) elämän, alkuperän ja kielen tarinasta kertova laitos. Muistan kuulleeni sen olevan alallaan pohjoismaiden suurin. En ainakaan hämmästyisi, jos näin olisi.

Museo on siis etnografis- kielitieteellinen ja keskittyy virolaisten ihmisten ja kansanryhmien elämään ja kehitykseen kautta aikojen.

Sen sijaan en huomannut siellä merkkejä saksalaisten enempää kuin puolalaisten tai tanskalaisten tai venäläisten herruudesta ja heidän kaupunkikulttuuristaan. Rantaruotsalaiset taisivat muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen, hehän kuuluivat myös rahvaaseen.

Korostan, että kuljin uskollisesti oppaan jäljissä ja todennäköisesti minulta jäi näkemättä osa museosta, ehkä suurikin. Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka. Niiden paikka on muualla.

Museo keskittyi siis ihan voi virolaisten omaan ainutlaatuisuuteen. Sen kohteena olivat viron kieli ja niitä geenejä kantavat ihmiset, joita maan nykyisenkin väestön valtaosa on.

Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?

Voimmehan nyt heti todeta, etteivät venäläiset ole sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Lisäksi heillä on sekä rikas kansan kulttuuri, että hieno korkeakulttuuri. Historiallisesti suurin osasto kuuluisi itse asiassa saksalaisille, mikäli ajatellaan sitä korkeakulttuuria, jonka alalla Viron asukkaat ovat yltäneet erittäin merkittäviin suorituksiin.

Mitta saksalaiset loistivat museossa poissaolollaan, kuten venäläisetkin. Heillähän on omat keskuksensa muualla. Virolaisilla sen sijaan niitä ei ole, heillä on vain oma isänmaansa.

Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme.

Tiedän, että kansallinen ajattelu on monen, omasta mielestään fiksun kaksijalkaisen mielestä vanhentunutta ja joutavaa. Löytyyhän meiltäkin ihmisiä, jotka tosissaan ovat ehdottaneet englantia maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi. Miksikäs ei? Mitäpä me tällä suomella?

Yllättävää kyllä, samat ihmiset näyttävät kuitenkin jollakin tavalla ymmärtävän sitä, että Virossa ollaan tyytymättömiä siihen, että maan annettiin vapaasti täyttyä vieraan kansakunnan edustajilla muutaman lyhyen vuosikymmenen ajan.

Mikäli prosessi olisi saanut vapaasti jatkua, olisi meillä parin sukupolven kuluttua ollut virolaisen Viron sijasta venäläinen Estonija, täynnä kantakansan edustajien näköisiä kelpo ihmisiä, joilla sitä paitsi on ollut maassa oma historiallinen roolinsa ja jotka ovat lahjakasta, eurooppalaista kansaa sympaattisine tapoineen.

Pyydän anteeksi, mikäli jonkin mielestä edellä sanottu implikoi sen, että on olemassa myös lahjattomia, ei-eurooppalaisia kansoja epäsympaattisine tapoineen. En minä sitä tarkoittanut, itse ajattelitte, eikä asia sitä paitsi edes kuulu tähän.

Palaan nyti tuohon virolaiseen meppiin, joka kaipasi Brysseliin tietoisuutta Euroopan kansanryhmien välisten erojen tiedostamisen ja ymmärtämisen tärkeydestä.

Eurooppa on se mikä se on, juuri siksi, ettei se ole Amerikan kaltainen sulatusuuni. Euroopan maat ovat kansalaistensa koteja eivätkä työnantajia, joita vaihdetaan kuin ratsastaja hevosta.

Eurooppalainen ihminenkään ei ole vain jonkin Euroopan kolkan asukas, joka juhlissa laulaa oodia ilolle. Hänelle läheisiä ovat myös hänen oman kansansa surut ja alennustilat, kuten myös sen tulevaisuus, hamaan harmageddoniin saakka.

Mikäli me eurooppalaiset typerästi suljemme silmämme siltä, ettemme ole keskenämme samanlaisia emmekä halua sellaisiksi tullakaan, tulemme ennen pitkää kohtaamaan sellaisia ongelmia, joita emme yksikertaisuuksissamme osanneet edes kuvitella: meillä on kyllä kaksi jalkaa ja litteät kynnet ja, paljon muutakin, mutta…

Nationalismi on järkevässä ja kohtuullisessa muodossaan ollut ja yhä on maanosamme rikkaus ja sen eteenpäin vievä moottori. Sen ignoroiminen ja loukkaaminen ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuuksia. Sen sijaan, että se, mitä on, yritettäisiin halvoilla sofismeilla kieltää, siihen kannattaa suhtautua asian vaatimalla kunnioituksella.

Venäjä on muuan tärkeä historiallinen esimerkki yrityksestä jättää tosiasiat tunnustamatta ja luoda kansallistunteesta vapaa ihminen. Tuloksena alkoi jo syntyä jonkinlaisia homo sovieticuksia (Иван, не помнящий родства), eli sukunsa unohtaneita ihmisiä.

 Niitä on nyt sitten suurella touhulla ruvettu palauttamaan täysipainoisten ihmisten tasolle saarnaamalla patriotismia joka vuorollaan, kuinkas muuten, sitten menee yli äyräidensä…