Kauhujen aikaa

 

Isonvihan aikaan ja ennen sitä

 

Kun Suurta Pohjan sotaa käsitellään, menevät suomalaisten ajatukset ilman muta heti Isonvihan aikaan, kuten luonnollista onkin.

Maamme on aikojen saatossa säilynyt varsin hyvin miehityksiltä ja vainolainen on hyvin harvoin tunkeutunut ihan sydänalueille saati jäänyt niitä miehittämään. Toki juutit (tanskalaiset) pitivät ikimuistoisen Kalmarin unionin purkautumisen aikana eteläistä Suomea jonkin aikaa hallussaan, mutta lähtöhän se sitten tuli.

Saksalaiset kyllä toteuttivat Lapissa vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa ja samoin tekivät suomalaiset itsekin talvisodassa omalla maallaan. Kuitenkin näissä tapauksessa ei väestöä kohdeltu teuraskarjana, kuten tapahtui monella muulla suunnalla, kun vieraat armeijat tunkeutuivat toisten kansojen alueille.

Tällainenhan oli normina Vanhan Testamentin aikoina ja myös klassisen antiikin aikana. Vastaavaa, eli siis väestön tuottamuksellista tai jopa tarkoituksellista tuhoamista tapahtui myös eurooppalaisissa sodissa jokaisella vuosisadalla ja olihan sitä Amerikassakin (vrt. Scorched earth - Wikipedia ).

Euroopassa venäläiset ovat Epäilemättä olleet tällä alalla niin sanoakseni johtava valta ja harjoittivat sitä hyvin laajasti myös omalla maallaan. Saksalaisten hyökättyä vuonna 1941 käski Stalin kuuluisassa puheessaan hävittämään ehdottomasti kaiken, mikä voisi hyödyttää vihollista. Tämän sai myös alueella jäänyt väestö tuntea nahoissaan (ks. Vihavainen: Haun tuhoojapataljoonat tulokset).

Sotiemme veteraaneja saamme kiittää siitä, että meillä siviiliuhrien määrä jäin toisessa maailmansodassa aivan vähäiseksi. Jo lahden takana, siis eteläpuolella se oli suhteellisesti aivan eri luokkaa.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tuollainen miehityksen ja poltetun maan yhdistelmä, lähinnä kansanmurhaksi luonnehdittava onnettomuus kohtasi esimerkiksi virolaisia paljon useammin ja perusteellisemmin kuin suomalaisia. Jo Liivinmaan valloittamisessa 1200-luvulla oli vahvoja hävityssodan piirteitä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset).

Liivinmaan sota Iivana Julman aikana ja jopa Suuren Pohjan sodan kauhut kohdistuivat nekin paljon ankarammin Viroon  (vanhaan Liivinmaahan) kuin Suomeen.

Yleensä nuo 1400-1600-luvun sodat aiheuttivat Suomen kamaralla varsin vähän tuhoa ja käytetyt joukot olivat pieniä. Sen määräsi jo vaikea maasto ja harva asutus.

Tätä taustaa vasten vuosien 1713-1721 miehityskausi piirtyy sitäkin hirmuisempana silmiemme eteen. Siihen sattuvat vielä liittymään kaikki mahdolliset muutkin onnettomuudet: nälänhätä, rutto ja valtion kova verotus sekä veroparselien että miesten ja hevosten suhteen.

Tilanne muodostui kaiken kaikkiaan sietämättömäksi ja siihen lisättiin päälle päätteeksi vielä Pohjanlahden takana syyttely siitä, ettei maata ollut kunnolla puolustettu.

Tämä siis maalle, joka maksoi tavattoman veriveron Pälkäneen ja Napuen taisteluissa (ks. Vihavainen: Haun yksilö edellä tulokset ). Ei ihme, että tämä sai Daniel Jusleniuksen kirjoittamaan Suomalaisten puoustuksen (ks. Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset ) ja Suomalaisten onnettomuuksista (ks. Vihavainen: Haun de miseriis fennorum tulokset ).

Mutta millaista tuo isonvihan aika kokonaisuudessaan oikein oli? Lindeqvistin jälkeen siitä ei ole tehty ajanmukaista kokonaisesitystä lukuunottamatta Teemu Keskisarjan ansiokasta teosta Murhanenkeli (ks. Vihavainen: Haun murhanenkeli tulokset). Kuitenkin esimerkiksi venäläistä hallintoa ja sen käytäntöjä ja  tavoitteita kuten myös saavutuksia kannattaisi tutkia tarkemminkin, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka selko siitä, mikä oli homman nimi.

Uutta tutkimusta tällä alalla edustavat ennen muuta Antti Kujalan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ) ja Christer Kuvajan (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) teokset sekä tietenkin Kustaa H. Vilkunan kirjat, jotka ovat nnen muuta tapaustutkimuksia (ks.  ja kieltämättä tuovat jotain ajan hengestä varsin vaikuttavasti esille.

Mutta tässä nyt esimerkiksi blogini Antti Kujalan kirjasta:

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

Pohjan sodan kuvia

Kuvitettu Pohjan sota

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

Viime vuosina Suuresta Pohjan sodasta ja etenkin Isosta vihasta on tullut aika mukavasti uutta tutkimusta. Ennen muuta tarkoitan tietenkin Kustaa H.J. Vilkunan ja Antti Kujalan tutkimuksia.

Lisäksihän on olemassa klassikoita Lindeqvististä ja Korkiakankaasta aina Voltairen Kaarle XII:n historiaan, joka on yksi maailman levinneimpiä kirjoja. Niin suuri maine oli kerran Pohjolan leijonalla.

Mitä Pietari Suureen tulee, on häntä käsittelevien kirjojen määrä loputon, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat venäjäksi. Toki myös englanniksi on hyvää tutkimusta, ihan viime vuosiltakin.

Mutta Keskisarjahan ei tässä kirjoita Suuren Pohjan sodan, saati Isonvihan historiaa, vaan ilmoittaa kirjoittavansa Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa, mikä on jo aivan eri asia.

Kun näkökulma on tämä, ei kirjoittajan tarvitse jäädä pohtimaan asioiden syitä ja seurauksia ainakaan suurpolitiikan tai sodankäynnin kannalta. Tosin ne vaikuttivat olennaisesti myös siihen, mitä ihmiset joutuivat kokemaan.

Kirjoittaja on genrensä valinnut ja se muistuttaa aika lailla Peter Englundin tapaa tarkastella menneisyyttä.

Vanhan saksalaisen jaottelun mukaan voisi sanoa, ettei Keskisarja ole Geschichtsschreiber, vaan Geschichtsmaler -historiamaalari. Hän luo harvoilla, mutta harkituilla siveltimenvedoilla impressionistisia kuvia, jotka ovat yksinkertaisuudessaan vaikuttavia. Sen sijaan hän ei koskaan jää jahkailemaan tai vatvomaan, vaan kiiruhtaa eteenpäin. Niinhän aikakin tekee.

Carl Grimberg on luultavasti vaikuttanut suurten ikäluokkien historiankäsitykseen enemmän kuin kukaan muu. Häntä nimitettiin joskus historian Pekka Tiilikaiseksi legendaarisen radioselostajan mukaan, mutta se ei ollut mikään kohteliaisuus. Historianhan tuli olla tieteellistä ja Grimberg syyllistyi usein kevytmielisyyteen.

Nykyään ollaan tälläkin alalla suvaitsevampia. Historiaa tarvitaan moneen asiaan. Menneisyyttä on yritettävä ymmärtää myös niiden näkökulmasta, joilla ei ollut omaa ääntä ja jotka painuivat nimettöminä historian hämärään. Itse asiassa he kuitenkin olivat se enemmistö, joka kaiken joutui kokemaan.

Niinpä kirjoittaja käyttää runsaasti historiallista mielikuvitustaan ja pohdiskelee vaikkapa sitä, eivätkö miehet ajatelleet, että olisi mukavampaa tehdä saunavastoja, kun he joutuivat kyhäämään vitsakimppuja piiritystä varten.

Eiköpähän vain. Yleisesti ottaen historiallinen mielikuvitus tosiaan on välttämätön, jotta saataisiin aikaan järjellinen ja uskottava todellisuuden kuva lähteistä, jotka useimmiten vaikenevat aivan olennaisistakin asioista, jos ne ovat aikalaisille itsestäänselvyyksiä. Meille ne useinkaan eivät sitä ole.

Keskisarjan kieli on asia sinänsä. Tiedän, että monia tavattomasti ärsyttää vaikkapa se, että sotamiehiä nimitetään koko ajan heikeiksi. Olisi ollut mukavaa löytää yksi sotamies, jonka elämänkaarta olisi voitu koko ajan seurata. Muuan heikki kyllä löytyy, mutta katoaa pian.

Sen sijaan löytyy kyllä muuan katala murhamies, joka ei päädy mestauslavalle teloitettavaksi, vaan teloittajaksi. Hän hoitaa ammattiaan koko sodan ajan ja vielä kauemminkin ja selviää myös Armfeltin Norjan-retkeltä, jossa suuri määrä kunnon miehiä kuolee.

Monenlaista tarinaahan maailmaan mahtuu. Joutsenon kirkkoherran tytär Annika Svan joutui venäläisten käsiin ja pakotettiin rakuunaksi. Omalla puolella taas oli riveissä muuan Anna-Juho, joka myös oli tuollainen genderblender.

Olen aina ihmetellyt, etteivät feministimme ole olleet näistä kiinnostuneita. Myös Venäjän puolella soti muuan husaari Durova, joten tämänkin alan marginaali-ilmiöitä riittää niistä kiinnostuneille.

Mutta silloin, kuten nytkin valtaosa kansaa koostui normaali-ihmisistä. He joutuivat maksamaan ihmisveroa niin väenotoissa kuin orjina, joita etenkin kasakat ryöstivät mukaansa myytäväksi. Sitä paitsi juuri ennen sotaa sattuneet suuret kuolovuodet verottivat -en sano ”rokottivat”- pahasti väestöä, joka vielä sen jälkeen sai kärsiä rutosta.

Luulenpa, että moni lukee ihmeissään sitä kirjoittajan johtopäätöstä, jonka mukaan Suomen väestö ei kuitenkaan edes olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721. Kuitenkin tietyn ikäisiä, siis kenttäkelpoisia miehiä oli loppuvaiheessa vain kolmannes naisten määrästä.

Olipa siinä sitten miehillä vientiä ja myös maata viljeltäväksi. Kuten kaikilla suurilla onnettomuuksilla, myös Suurella Pohjan sodalla oli se toinenkin puolensa.

Kirja selostaa Suuren Pohjan sodan dramaattisimmat tapahtumat alkaen Kolkanpään suuresta vuojustuksesta aina siihen, miten Armfeltin joukot ylittivät Norjan tunturit.

Kansamme historiassa Napuen taistelu ja tuo tuntureiden ylitys ovat tuhoisimpia päiviä. Kun kolmisen tuhatta miestä kuoli yhdessä ainoassa päivässä, oli se neljänsadan tuhannen ihmisen kansalle isku, jollaista ei ole sen koommin ollut ja tuskin sitä ennekään.

Sitten tulee esimerkiksi tuo Hailuodon joukkomurha, jota kirjoittaja nimittää kansanmurhaksi. Sellainen se taisi ollakin.

Ne lukuisat kidutukset ja muut pahat teot, joita etenkin kasakat tekivät kiristääkseen tyhjiin imetyltä kansalta sen viimeisetkin elintarpeet, mainitaan sen enempää asiaa vatvomatta. Myöskään Golitsynin toimintaa Turussa ei selosteta, eikä hallinnon tilaa paljon muutenkaan.

Puutteena kokonaiskuvassa voisi pitää sitä, että Pietarin ja hänen lähipiirinsä maailma jää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vaille käsittelyä. Pietarista on kuitenkin olemassa valtava määrä lähteitä, joita on myös julkaistu jo vuosikymmenien ajan.

Mutta en minä nyt sitä tarkoita, että Keskisarjan olisi kuulunut vielä venäläistenkin elämää kuvata. Kirjahan on nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta kirjoitettu ja sellaisiahan me suomalaiset juuri tarvitsemme.

Toisaalta olisi kyllä myös hyvin kiinnostavaa verrata oman kansamme ja venäläisten kohtaloita juuri Suuren Pohjan sodan aikana. Sotahan oli erittäin rasittava myös venäläisille ja jos oli Carolus tiukka ja korskea herra -mitä Keskisarja ei suinkaan paisuttele- oli Pietari sitä vielä enemmän. Hän oli todellinen aikansa Stalin.

Kun Uudenkaupungin rauhan 300-vuotispäivä nyt lähestyy, olisi jo aika ottaa Suuri Pohjan sota aiheeksi suomalais-venäläiseen symposiumiin. Arvaan kyllä, että suuri kansainvälinen tapaaminen asian kunniaksi järjestetään, mutta pelkään pahoin, että suomalaiset jäävät siellä jalkoihin suurvaltojen puristuksessa.

Kuitenkin tuo sota oli juuri meille erityisen kohtalokas ja juuri meillä sen rauhakin tehtiin. Se oli sen luokan tapahtuma, että asiaan kannattaisi Uudessakaupungissa panostaa toden teolla. Sivistynyt eurooppalainen kun tuntee kyllä Nishtadtin tai Nystadtin rauhan (vrt. https://bigenc.ru/domestic_history/text/2665186 ), mutta hyvin harva ymmärtää, missä ja miten se solmittiin ja mitä siellä päätettiin.

Keskisarjan kirja on tervetullut ja sanoisinko ajan hengessä maalattu näkökulma yhteen Suomen ja Euroopan historian merkittävimpään murrosaikaan.

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

Ihmisten touhuja

 

Yksilö edellä

 

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

 

Teemu Keskisarja on historiantutkimuksessamme ilmiö, joka jakaa ihmiset. Toisaalla ovat innokkaat ihailijat ja toisaalla nuivat paheksujat, joiden mielestä kirjoittajan tyyli on usein asiatonta tai muuten sietämätöntä, ja jotka kaiketi usein myös haluaisivat vastauksia toisenlaisiin kysymyksiin kuin Keskisarja antaa.

Joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen lahjakas ja ahkera tutkija, jonka skaala tuntuu sisältävän kaikki aikakaudet. Tiettävästi hän käyttää ainakin toisinaan myös aputyövoimaa, mutta sehän on vain myönteinen asia eikä sitä paitsi mitään uutta. Joka tapauksessa Keskisarja on aito tutkija, joka menee alkuperäislähteille ja muodostaa mielipiteensä niiden perusteella.

Tässä kirjassa hän kertoo, että tarkoituksena on esittää ihmisten historia ja silloin on mentävä yksilö edellä. Ihmisiä olivat toki kaikki lajitoverit tuohonkin aikaan, eikä mikään kansanluokka voi toista paremmin omia kyseistä ylpeää tai ainakin usein ylpeiltyä titteliä itselleen.

Joistakin ihmisistä vain on sattunut säilymään valtavasti lähdeaineistoa ja toisista tuskin mitään. Jälkimmäisessä tapauksessa on usein turvauduttava historialliseen mielikuvitukseen. Tieto siitä, miten ihminen reagoi tietyissä tilanteissa nykyään auttaa ainakin jossakin määrin ymmärtämään myös sitä, miten asia oli muutama sukupolvi sitten.

Toki menneisyys on vieras maa, jonka kieltä emme hallitse, vaikka sitä enemmän tai vähemmän ymmärrämme. Usein kirjoittaja jättääkin lukijan tehtäväksi muodostaa mielipiteensä joistakin asioista. Dramaattisia aineksia riittää.

 Niiden kauhisteleminen tai ihasteleminen ei olekaan perinteisesti kuulunut tutkijan tehtäviin, vaikka nykyään näyttää yhä suositummaksi tulevan jonkinlainen, lähinnä vähämielinen historian tulkitseminen, jossa kaiken maailman muotipelleilyt metoota ja BLM:ää myöten projisioidaan menneisyyden normeiksi.

Isoviha oli tunnetusti kauhujen aikaa, kuten vastaavat miehityskaudet kaikkialla maailmassa. Armeijan huolto oli se diktaattori, joka saneli, miten väestöön oli suhtauduttava. Lojaaleille ulostekonsa suorittajille luvattiin kaikki kaunis ja hyvä, metsiin karanneet olivat pettureita, jotka yrittivät näännyttää armeijan nälkään ja sissien tukijat olivat vihollisista vaarallisimpia.

Olihan siinä jo asetelmaa kylliksi. Laajoja seutuja autioitettiin perinnäiseen, kaikkien tuon ajan armeijoiden tapaan. Huomattakoon, että Pietari oli tehnyt sitä samaa suuressa mitassa omallakin maallaan, Kaarlen armeijan edessä perääntyessään. Ei siinä leikkiä laskettu.

Keskisarja kuvaa ennen muuta yksiöiden kokemusta. Paljolta kirjan tarinat kiertyvät Carl Gustaf Armfeltin ympärille. Tämä rehellinen ja kunniallinen, mutta onneton soturi sai johtaakseen Suomesta kootun armeijan katastrofista toiseen: Pälkäneeltä Napuen kautta Norjan tuntureille. Hän teki sen, mitä oli tehtävä, kun kerran käskettiin.

Tosin Napuella tehty päätös taistella tapahtui vastoin sotaneuvoston kantaa ja esimerkiksi Borodkin ihmettelee, miksi tuota kantaa sitten kysyttiin, ellei sitä noudatettu. Samassa taistelussa hakattiin parissa tunnissa kuoliaaksi 2645 miestä ja tämä suonenisku tuli alle puolen miljoonan väestöstä. Talvisodan verisimpänä päivänä menetettiin sentään vain 816 henkeä neljän miljoonan kansasta.

Nääntyneet, kouluttamattomat ja usein vain seipäillä aseistetut miehet aloittivat taistelunsa kaikella kunnialla, mutta sittenhän kävi kuin kävi. Voittajaksi tuli ruhtinas Golitsyn, jota kirjoittaja syystäkin nimittää talvisodan taitajaksi. Humaanisuudellaan hän ei kuitenkaan kunnostautunut Napuella, mutta kuuluu puolustuksekseen paheksuneen sitä, että taisteluun oli koottu talonpoikia…

Tässä kuitenkin tehtiin ihan kuin Venäjälläkin ja taisipa Golitsynin tapa kohdella vihollista olla aika samanlainen kuin Kaarlellakin. Myöhempänä Suomen hallinnon johtajana Golitsyn joka tapauksessa tunnettiin oikeudenmukaisuudestaan.

Hirmuisia aikojahan sitä elettiin ja erilaisia kansan onnettomuuksia on ylenpalttisesti kuvattu jo noista ajoista lähtien. Kuva Isosta vihasta on syöpynyt Suomen kansan muistiin eikä sieltä pois lähde. Siihen ei ole syytäkään. Oma lukunsa oli orjien hankinta Suomesta, mikä oli tämän sodan erityispiirre verrattuna Keski-Euroopassa käytyihin taisteluihin.

Armeijan keskeinen ongelma oli huolto ja se saneli myös paljolta sen, mitä Carl Gustaf Armfelt saattoi tehdä. Tuhansien miesten ja hevosten ruokkiminen vähän tuottavilla ja harvaan asutuilla seuduilla ei ollut leikin asia. Nälkä, kylmä ja taudit saattoivat olla vihollista vaarallisempia.

Norjan tuntureille jäi Armfeltin armeijasta yli puolet -3700 miestä 5800:sta-etupäässä suomalaisia- kuoli parissa päivässä jäätävän myrskyn uhreina. Monet henkiin jääneistä olivat invalideja. Se valopuoli asiassa oli, että sukupuolijakautuman ollessa äärimmäisen vinoutunut, löytyi morsian ja siis vaimo vähemmilläkin avuilla.

Mitä Suomen väestömäärään kokonaisuutena tulee, kannattaa Keskisarja sitä tulkintaa, ettei se olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721, mutta ei siis kasvanutkaan. Sitkeääpä oli kansa! Toki muistamme, että suuret kuolovuodet juuri ennen sodan puhkeamista olivat jo tehneet melkoisen loven väestöpyramidiin. Voisi olettaa, että heikoimmat menehtyivät jo silloin.

Keskisarjan kerronta on hyvin persoonallista ja usein hän virittelee lukijalle eräänlaisia ansoja saattamalla tämän yllättäen kokoamiensa faktojen keskelle ja ikään kuin lausahtaa: tällainen se tilanne oli, tuumipa tästä mitä haluat.

 Sen tavallisen keskivertoihmisen kannalta se tilanne oli yhä uudelleen lohduttoman kaamea, mutta elettävä oli. Pietismi levisi olosuhteissa, jotka olivat tuonkin ajan mittapuilla poikkeuksellisen ankeat.

Tämä kirja ei kovinkaan paljon puhu Suuresta Pohjan sodasta Suomen ulkopuolella, paitsi kun asia koskee suomalaisia. Sota Suomessa ja Isoviha ovat sen keskeistä ainesta. Ihmisten historiaa siinä todella käsitellään varsin monipuolisesti.

Onhan meillä jo vanhastaan paljon ansiokkaita tämän alan tutkimuksia, eritoten Lindeqvistin, Kujalan ja Vilkunan teokset ja Armfeltistäkin Sakari Kuusen kirjoittama elämäkerta. On siis syytä kysyä, mitä uutta tämä kirja antaa.

Itse asiassa kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Uusi näkemys tämä joka tapauksessa on ja tuo uutuus taitaa ennen muuta liittyä kokonaisuuteen, jonka on luonut tietty lähestymistapa.

Keskisarja on -voisi vanhaa saksalaista erottelua käyttäen sanoa- ennen muuta Geschichtsmaler eikä Geschichtsschreiber, historiamaalari eikä historian kirjoittaja. Ne uutuudet, jonka hänen tutkimuksensa tuo esille eivät ole hevin kuivilla yleiskäsitteillä tyhjennettävissä. Luulen, että hän on onnistunut pyrkiessään kaivamaan esille sen ihmisen, yksilön tuon aikakauden melskeisestä sekasorrosta.