Suurta aikaa

 

Hulluja vuosia

 

Peter Englund, 1914. Stridens skönhet och sorg. Första världskrigets inledande år i 68 korta kapitel. Natur&Kultur 2014, 292 s.

Peter Englund, 1915. Stridens skönher och sorg. Första världskrigets andra år i 108 korta kapitel. Natur&Kultur,  2015 (2021), 401 s.

 

Jokainen historian harrastaja tässä maassa tuntee Peter Englundin ja ainakin jonkin hänen mainioista historiallisista tiiliskivistään, jotka ulottuvat 1600-luvulta Poltavan taisteluun.

Nobel-komitean sihteerinäkin toiminut Englund on armoitettu historiamaalari, joka näkee kohteensa sen taustoja vasten eikä yksinäisinä ja irrallisina merkillisyksinä. Hänen historialliset esseensä ovat loistavia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=englund ).

Tässä kirjasarjassaan Englund käyttää vanhaa tekniikkaansa eli tarkkailee maailmaa aina jonkun yksittäisen havainnoitsijan perspektiivistä. Sodan niin sanotut suuret kuviot eivät tule esille ja harvoin tarkkailijat niitä ymmärtävätkään kuin siltä pieneltä osin, kuin ne välittömästi koskevat heitä itseään.

Englund itse sanoo, ettei hän halua kuvata, mitä ensimmäinen maailmansota oli (vad det var), vaan sen sijaan sitä, miten se koettiin (hur det var).

Tekniikkana on ottaa kullekin sodan päivälle yksi tai useampia havainnoitsijoiden päiväkirjamerkintöjä ja asettaa ne taustaansa vasten.

Tämä tekniikka ei sinänsä ole mitenkään uusi. Ensimmäisen maailmansodan kohdalla sitä jossakin muodossa sovelsi jo Barbara Tuchman teoksessaan Elokuun tykit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuchman ).

Ja onhan niitä vastaavia. Mutta kyllä tämä kiinnostava sarja on, vaikka kovin suuri osa siitä käsittelee vain niin sanottuja arkipäivän banaalisuuksia.

Henkilögalleria on hieman yksipuolinen. Venäläisiä on tuskin nimeksi ja esimerkiksi Paul von Gerich (josta on olemassa ruotsinkielinen Lars Westerlundin kirjoittama elämäkerta ”Polle”, ei ole tyypillisimpiä venäläisiä, joskaan ei lajissaan suuri harvinaisuuskaan. Myöskään esimerkiksi turkkilaisia ei ole mukana.

Sen sijaan itävaltalaisista löytää heti vanhoja tuttujakin: Franz Kafka, Robert Musil ja Oskar Kokoschka. Saksalaisista löytyy punaisen paronin äiti Kunigunde von Richthofen. Muuten joukko on yleensä tavallista kansaa, sen eri kerroksista, ei suuria historiallisia hahmoja.

Kuten tunnettua, sodan puhkeaminen aiheutti euforisen innostuksen kaikissa sen osanottajamaissa. Sodan puhdistavaan vaikutukseen uskottiin laajasti ja kaikki himoitsivat päästä lyömään aggressorit, jotka olivat ilman mitään syytä hyökänneet rauhallisten ihmisten kimppuun. Tosin Englannissa oli aluksi hieman skruupeleita saksalaisiin nähden.

Mutta ”Jouluksi Berliiniin” oli iskulause, joka vetosi. Hyvin yleisesti miehet pelkäsivät, että sota olisi ohi, ennen kuin he ehtisivät päästä sinne mukaan. Ne, jotka olivat linjojen takaisissa tehtävissä, kadehtivat niitä, jotka saivat olla itse kunnian kentillä. Naiset olivat katkeria siitä, etteivät päässeet etulinjaan.

Autenttiset päiväkirjat ovat korvaamattomia, kun halutaan tietää, millaista tuo sota oli ja millaiseksi se kuviteltiin.

Muuan saksalainen myöhempi laulu kertoo: Man schrieb von stolze und ernste Zeit, und man schrieb Neunzehnhundert und Vierzehn… (esittää Hildegard Knef).

Sodassa nähtiin paljon ylevyyttä, siis periaatteessa. Suotta ei tämän kirjan nimi ole taistelun ihanuus (kauneus) ja suru. Sehän muistuttaa Alfred de Vignyn klassista otsikkoa Grandeur et servitude militaires (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=grandeur+et+servitude ). Kaikilla tai ainakin useimmilla oli tunne siitä, että he saavat olla mukana jossakin hyvin suuressa.

Toden totta, rintamaelämä vapautti kaikesta arkielämän typeryydestä, siellä ihmisestä tuli osa jotakin suurempaa. Sanoisinpa itse asiassa, että rintamakokemukset tässä suhteessa olivat samanlaatuisia kuin sosialismin tarjoamat. Ehkäpä se kuolemanvietti, autuus, jonka omasta itsestään irtautuminen aiheuttaa, on takana molemmissa?

Mutta kuten sosialismi, myös sota on vain osittain ihanaa, jos edes sitä. Raadollisuus tulee ennen pitkää vastaan ja riisuu kuvitelmat uudesta, muka korkeammasta todellisuudesta. Itse asiassa nyt onkin menty ihmisyyden haiseviin kellareihin, joissa yksilö on vain ulosteen arvoista.

Kevyt risteilijä Emden kävi tunnettua loistokasta risteilijäsotaansa eteläisillä merillä herrasmiesten tapaan, kunnes kohtasi vahvempansa ja ammuttiin hylyksi, jossa olevien sadan vainajan kirjoittaja toteaa varmasti haisseen hirvittävästi, kun kirjassa olevaa valokuvaa otettiin.

Sotilaan arvoinen kuolema oli jonkin aikalaisen mielestä kyseessä silloin, kun srapnellinkuula tappoi miehen silmänräpäyksessä tai räjähdys hajotti hänet riekaleiksi. Mutta nämähän olivat poikkeustapauksia.

Oliko siis arvotonta menettää vaikkapa puolet kasvoistaan tai joitakin muita ruumiinosiaan ja jäädä henkiin tai kuolla monen vuorokauden kitumisen jälkeen? Ainakin se oli kammottavan todellista ja tietenkin vihollisen syytä, kenenkäs muun?

Sodan oikeutusta eivät päiväkirjat pohdi. Lähes aina kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä. Miten voitaisiin edes kuvitella, että koko se valtava mullistus, joka koko maata oli kohdannut, olisi jotenkin perusteeton? Kun sota nyt ainakin oli syttynyt, oli se voitettava.

Saksalaisten uusi maine hunneina (joka nimitys perustui keisari Wilhelmin puheeseen, kun rankaisuretkikuntaa lähetettiin boksarikapinaa kukistamaan) levisi englantilaisessa propagandassa nopeasti ja tuntui vakuuttavalta.

Hunnit olivat loukanneet Belgian puolueettomuutta ja tappaneet häikäilemättä satoja siviileitä. Louvainin korvaamattoman arvokas ylipiston kirjasto oli poltettu. Kaikki oli vandalisoitu. Tällaisen inhotuksen tuhoaminen oli sivistyneen maailman kunniatehtävä.

Toki saksalaisillakin oli jonkinlaisia puolusteluja esitettävänä. Paikalliset patriootit olivat ampuneet heitä puskista ja ikkunoista. Sotimaan ryhtyneet siviilit eivät olleet minkään lain suojeluksen alaisia. Mutta tehdyt ilkityöt pysyivät, eivätkä siitä hävinneet puolustelemalla. Sivistyneen maailman mielestä saksalaisille oli vielä kostettava ja kyllähän heille kostettiinkin.

Joku totesi mielissään, ettei marsalkka Joffre todellakaan ollut mikään keisarin (Kaiserin) ystävä…

Niin kuljettiin tietä, joka oli johtava Versailles’n rauhaan, mutta sehän jäi vain välirauhaksi. Jo aikoinaan V.A. Koskenniemi riimitteli:

 

Oli Jahve ja piru noppasilla

piru voitti heitolla kaunihilla,

veti ”maailmansodan” hän arvastaan

Mutt’ seuraava kerta oli vuoro Herran,

Hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai,

vaan piru se hymyili toisen kerran,

sen rauhan nimi oli Versailles…

Viime vuosisadan tähtihetkiä

 

Tuhon ytimessä

 

Peter Englund, Kirjeitä nollapisteestä. Historiallisia esseitä. WSOY 1998, 287 s.

 

Englund aloittaa kirjansa muistelemalla Kabulin piiritystä, jota hän oli todistamassa. Sota oli arkipäiväistä ja alkoi pian jälkeenpäin tuntua epätodelliselta. Siihen palaaminen vaati ponnisteluja. Menneisyyden työntäminen pois luotaan oli sen sijaan helppoa ja luontevaa

Nollapiste tässä yhteydessä viittaa Nagasakin atomipommiin eikä kaksistorneihin, jotka tuhottiin vasta viiden vuoden kuluttua kirjan kirjoittamisesta, mikäli nyt copyright-vuotta on uskominen. Symbolisesti se näyttää viittaavan siihen tuhoavuuden ytimeen, joka on koko ajan olemassa, mutta tuppaa jäämään ymmärryksen ja kokemuksen ulkopuolelle.

1900-luvun alkukatastrofi, maailmansota oli tunnetusti asia, jolla etukäteen hekumoitiin yhä uudelleen jo vuosia ennen sen syttymistä. Odotettiin, että suuri onnettomuus polttaisi ihmisistä ja yhteiskunnasta pois kuonan: suuri yhteinen uhri ja tuska hävittäisivät pikkusieluisen mitättömyyden ja jäljelle jäisi puhdistunut ja ylevä isänmaallisuus.

Sitä paitsi yhteiskunnalliset vääryydet odottivat oikaisuaan. Taiteelliset sielut uskoivat siihen, että sota ja veriset vaatteet loisivat korkeamman, syvähenkisen taiteen. Suuret kansanjoukot uskoivat, että kansan antama uhri ja uskollisuus palkittaisiin hyvinvoinnilla ja oikeudenmukaisuudella. Tie onnelliseen tulevaisuuden kulkisi taistelukentän kautta.

Englund keskittyy kuvaamaan taiteilijoita ja intellektuelleja, jotka innostuivat sodasta ja niitähän riitti. Pelkästään Itävalta-Unkarissa koko älymystön kerma Oskar Kokoschkasta ja Robert Musilista Ludwig Wittgensteiniin ja Alban Bergiin hinkuivat vapaaehtoisiksi rintamalle.

Tilanne oli muissa maissa tietenkin vastaava ja lähtö rintamalle muodostui kansanjuhlaksi niin Venäjällä kuin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Yleisesti pelättiin, että sota loppuisi liian nopeasti.

Ensimmäisen maailmansodan todellisuus oli sitten mitä oli ja Englund kuvailee, miten pettymystään siihen kuvasi englantilainen Paul Nash, joka myös oli aluksi innostunut. Vastaavia tapauksia oli paljon.

Mutta eihän se todellisuuden kohtaaminen estänyt sitten pian pyrkimästä uuteen sotaan, revanssiin. Tämä on mysteeri, jota kirjoittaja ei oikein taida pystyä ratkaisemaan. Tietenkin tuo muistamisen vaikeus ja muistin valikoivuus näyttelivät tärkeää osaa, mutta sen ohella myös varmasti ainakin turhautuminen ja kostonhimo. Ja miten suuri merkitys mahtoikaan olla yleisellä barbarisoitumisella?

Tuskinpa natsienkaan nekrofilia noin vain suoraan ihmisen sisimmästä kumpusi? Kyllähän sen nousulla oli oma historiansa ja etologiansa, monessa suhteessa yhtä ainutkertainen kuin ainutlaatuinen.

 Ovathan nykyiset saksalaiset kuitenkin sen sijaan tunnettuja erityisen suuresta hellämielisyydestään ja sievistelystään, mikä hyvinkin tekee heistä tässä suhteessa ruotsalaisten, tuon entisen soturikansan veroisia.

Englund vertailee kirjassa myös Hitlerin aikaista arkkitehtuuria neuvostoliittolaiseen esittäen hyvin tunnetut esimerkit Pariisin vuoden 1939 maailmannäyttelystä ja megalomaanisista palatsisuunnitelmista.

 Yhteisistä piirteistä on tietenkin puhuttu jo 30-luvulta lähtien ja ne ovatkin usein suorastaan hätkähdyttäviä. Venäjällähän niistä on jo kauan paljon kirjoitettu, mahtaneeko tämä näkökulma miellyttää uutta medinskiläistä näkemystä, jää nähtäväksi, tosiasioihin se ainakin perustuu.

Voisi ajatella, että molemmissa tapauksissa diktaattoria sokaisi ajatus omasta roolista historian luojana. Kun tehdään tuhatvuotista valtakuntaa, ei enää panna merkitystä sille, mitä jokin sukupolvi saa kärsiä ja kestää, eipä edes sille, miten moni kuolee. Tuhannen vuoden näkökulmasta jokainen on aivan yhtä kuollut ja merkitystä on vain sillä, millaisen jäljen tuo tai tämä sukupolvi -historiaa luovan diktaattorin työkaluna- on jättänyt jälkeensä.

Suuren terrorin tutkija Robert Conquest ihmetteli kerran jollekin bolševismin tuntijalle, miksi Stalin tappoi niin paljon ihmisiä, joiden valtaosa varmasti ymmärrettiin viattomiksi. Hänelle vastattiin vastakysymyksellä: Miksi ei olisi tappanut?

 Poroporvarillinen logiikka ei kykene ymmärtämään suurten, historiallisten hahmojen ajattelua. Jo Napoleon sanoi, ettei miljoona ihmishenkeä merkinnyt hänelle mitään. Hän työskenteli suurempien ja pysyvämpien arvojen parissa.

Myös Englundia vaivaa kysymys miksi? Miksi ihmeessä Hitlerin piti toimeenpanna Shoah, joka oli absoluuttisen mieletön kaikkien kannalta, ei vähiten Saksan ja sen sotaponnistelujen. Joukkomurhaaminen jonkin asian takia olisi vielä voinut olla ymmärrettävää, mutta tässähän tappamisesta oli tehty itsetarkoitus. Se teki asiasta ainutlaatuisen ja erotti sen esimerkiksi bolševikkien terrorista.

Tähän voidaan vastata, että kyllähän se tosiaan erotti näitä kahta diktaattoria, mutta ei asia kuitenkaan ollut ainutlaatuinen historiassa. Kysymys on siitä, että kansojen täydellistä tuhoamista on yhä uudelleen tapahtunut uskonnollisista syistä. Esimerkiksi ensimmäisessä Samuelin kirjassa mainitaan, että herra Sebaotin käskyn mukaan amalekilaiset oli tapettava jokaista naista ja lasta myöten (15:3) ja niiden lisäksi vielä heidän eläimensäkin.

Hitlerin suhde viholliseksi tekemänsä juutalaisuuteen oli siis ilmeisen uskonnollinen ja sama koski hänen maanista haluaan hävittää kaupunkeja, Leningrad ja Moskova olivat tunnetusti listalla, mutta aluksi ainakin myös Pariisi, jonka tuhoamista hän vaati uudelleen myös sodan lopulla.

Stalin oli historiallisesta merkityksestään hyvin tietoinen hahmo, joka rankaisi kokonaisia kansoja siirrättämällä niitä mielipuolisesti keskellä sotaa uusille asuinsijoille ja joka teki paljon muutakin megalomaanista ja epäonnistuneeksi tuomittua.

Silti Stalinin suhde voitettuun viholliseen oli aivan muuta kuin hitleriläinen raakuus, jonka esikuvia saa etsiä muinaisuudesta. Se, että Stalinin hallinto onnistuttiin myymään suurille joukoille taistelevana humanismina, on jo toinen tarina.

Mutta hitleriläinen pahuus oli niin suurta, etteivät normaalit ihmiset edes kyenneet tietämään sitä, edes juutalaiset eivät yleensä sitä uskoneet. Miksi olisivat? Koko asiahan oli Hitlerin omaltakin kannalta aivan järjetön.

Niinpä ne tiedot, joita yhä uudelleen lähetettiin Saksan valtaamilta alueilta liittoutuneille, jäivät aina jonnekin mappeihin pölyttymään. Eivät liittoutuneet halunneet pilata uskottavuuttaan levittämällä aivan uskomatonta tietoa.

Vasta sitten, kun tuhoamisleirit vallattiin, olivat todisteet vastaansanomattomia ja niitä alettiin levittää myös saksalaisten eteen. Hyvin usein niihin kieltäydyttiin uskomasta.

Kuitenkin itse se pirullinen arkipäivän työ, jota tuhoajat tekivät, jäi ja jää useimmiten ihmisiltä ymmärtämättä. Se nollapiste on niin saastainen paikka, ettei kukaan normaali ihminen yleensä tunne halua tuppautua sinne katsomaan, mitä tapahtuu.

Englund kyllä tekee parhaansa valmistaakseen lukijalle tähän mahdollisuuden lainaamalla autenttisia kuvaksia viime vuosisadan tappotantereilta.

Keskiyön Leijona

 

Suuri aika

 

Olli Bäckström, Lumikuningas. Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus 2020, 539 s.

 

Tämän järkäleen lukeminen on minulta vielä kesken, mutta panenpa paperille muutamia vaikutelmia jo tässä vaiheessa.

30-vuotinen sota on kansakuntamme rakentamisessa kuulunut niihin myyttisiin suuriin aikoihin, jolloin suomalaisuuden erinomaisuus on tullut ilmi kaikessa loistossaan. Topeliusta ei suotta nimitetty historian professoriksi, vaikka Välskärin kertomukset olivatkin fiktiota.

Myyttisessä menneisyydessä kasvoi Pohjolan hankien keskellä jalo kansa: Käs’ säilöjä käyttäiss’ on varttunut siell’, on kunniall’ uskolle hehkunut miel!

Kyyniset ja osin maanisetkin menneen kunnian kieltäjät ovat tietenkin saaneet melko halpoja herkkupaloja tällaisen tahrattoman kuvitelman rienaamisesta ja itse asiassa koko aikakautemme uusi historian tulkinta toisen maailmansodan jälkeen on omistautunut sodan raadollisuuden paljastamiseen, niin entisten kuin nykyisempien. Kunniasta on tullut parhaimmillaankin vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.

Ruotsissakin, jossa sankarikuninkaat ja viikingit olivat vielä sata vuotta sitten vahvoilla, on jo kauan sitten aloitettu eräänlainen cancel-kulttuuri historian ymmärryksen suhteen. Upeasti kirjoittava Peter Englund on viime vuosikymmeninä ollut suuri tiennäyttäjä, meilläkin.

Vielä minun kouluvuosinani Kustaa II Aadolfin leimaaminen kansallisen onnettomuuden isäksi, ranskalaisten juoksupojaksi, ryöstelijäksi ja julmuriksi oli niin sanotusti kova juttu. Silloin vielä joka tapauksessa Ruotsin vallan aika tunnettiin yleisesti osaksi omaa historiaamme ja sen herooiset sivut nostattivat isänmaallista mieltä myös meillä.

Toisen maailmansodan aikana oma propagandamme hehkutti lisäksi myös sitä, miten aitoja demokraatteja on vuosisatojen ajan kasvanut nimenomaan Suomen (ja Ruotsi-Suomen) alueella, jossa maaorjuutta ei ole koskaan tunnettu ja jossa maata on lailla rakennettu ja talonpoikakin on ollut päättäjänä sekä valtakunnan tasolla että oikeuslaitoksessa ja paikallisesti.

Tätä sopi vain verrata liittoutuneiden sekalaiseeen seurakuntaan, jossa Englannin kuningaskunnan demokraattisetkin instituutiot kalpenivat pohjoismaisen vapauden rinnalla. Venäjästä nyt ei kannattanut edes puhua.

Viimeisten puolen vuosisadan aikana on joka tapauksessa käsitys Ruotsin vallan ajasta kokenut meillä suuren mullistuksen. Vanha käsite Ruotsi-Suomi, jota ei toki löydy ajan asiakirjoista, on hylätty kokonaan ja otettu sen sijaan käyttöön ajatus Suomesta jonkinlaisena siirtomaana, mikä perustuu sosiaalihistorialliseen näkökulmaan ja ns. matalaan katseeseen.

Populaaritasolla tämä on johtanut täysin yliammuttuihin käsityksiin Suomen riistosta ja orjuuttamisesta jopa suorastaan Ruotsin menestyksen keskeisenä ehtona.

Lisäksi on yleistynyt käsitys, jonka mukaan mitään Suomea ei edes ollut ennen kuin se muodostettiin Aleksanteri I:n toimesta omaksi hallinnolliseksi yksikökseen. Moni suorastaan puhuu Ruotsin ajan Suomesta Itämaana, käyttäen keskiaikaista käsitettä, joka on jo uudella ajalla anakronistinen.

Tämä kirja nyt ei kerro Suomesta, vaan sen (ja koko Ruotsin) sankarikuninkaasta, jonka hämmästyttävä ura nosti hänen maansa eurooppalaiseksi suurvallaksi. Syntyi konglomeraattivaltio, eräänlainen imperiumi, johon kuului asemaltaan erilaisia osia. Suomi taas oli siinä ydin-Ruotsin osa.

On epäilemättä totta, että kuningas jännitti valtakuntansa voimavarat äärimmilleen tavoitellessaan kunniaa ja vaikutusvaltaa Euroopan sotakentillä. Toisaalta tapana oli, että armeija elätti itse itsensä. Tämänhän me tunnemme myös Englundin kirjoista, joissa esimerkiksi Kaarle X Kustaa jyrää Puolan alueita edestakaisin ja valloittaa kaupunkeja lukemattomilla piirityksillä ja rynnäköillä.

Ei Suomi olisi kyennyt niitä sotilaita elättämään, jotka sieltä lähetettiin Euroopan verikentille. Pienestäkin pitäjästä lähtijöitä saattoi olla kymmeniä ratsumiehiä, jollaisten ylläpito ja varustaminen oli ajan oloissa erittäin kallista. Monille se joka tapauksessa merkitsi sosiaalista nousuakin.

Sotilasurakoitsijat olivat se keskeinen taho, joka hankki tykinruokaa myös Kustaa Aadolfille. Skottilaiset palkkasoturit, joiden jälkeläisiä yhä asuu runsaasti Suomessakin, olivat aikakauden suosituimpia ja kunnioitetuimpia ryhmiä. Kansallisuuksilla näet oli kullakin oma maineensa. Espanjalaiset, italialaiset, kroaatit ja vallonit opittiin hyvin tuntemaan myös vihollisina.

Myös suomalaiset tunnetaan ajan lähteissä ja heidän sotilasmaineensa on kova. Kirjoittaja suorastaan arvioi, että ellei yksi suomalainen vastannut kymmentä vihollista, niin kahta tai kolmea nyt ainakin.

Tämä on tietenkin poleeminen kärjistys ja tarkoitettu ärsyttämään, mutta ilmeisesti tarkoittaa sitä, että mikäli tuon ajan sotivat joukko-osaston asetetaan järjestykseen, nousevat suomalaiset aikalaiskäsityksissä lähelle huippua, jonnekin skottien lähelle.

Kunnia, joka hankittiin verisissä taisteluissa, oli ajan oloissa kallis omaisuus ja siitä käytiin usein kauppaa, kun neuvoteltiin kaupunkien antautumisesta. Kunniakkaasti puolustautuneille kannatti useinkin taata vapaa pääsy pois kaupungista aseiden ja kuormaston kanssa, vieläpä muskettien luntut palaen. Se kävi molemmille osapuolille lopulta edullisemmaksi kuin taistelun jatkaminen katkeraan loppuun saakka.

Tuhoamistaistelun idea ei vielä ollut sodankäynnissä vallitsevana, vaikka sellaistakin tapahtui. Hirvittävänä joukkomurhana tuomittiin yleisesti keisarillisten suorittama Magdeburgin teurastus.

Kustaa Aadolfilla sen sijaan olivat kuuluisat sota-artiklat, joiden mukaisesti pyrittiin saattamaan sodankäyntikin kaikkea inhimillistä toimintaa sitovan järjellisyyden, luonnonoikeuden piiriin. Mitä suomalaisiin tulee, heidän voidaan erään saksalaisen väitöskirjan perusteella katsoa käyttäytyneen myös miehitysjoukkoina keskimääräistä paremmin.

Keisarilliset ja katolisen liigan joukot syyllistyivät moniin kuuluisiin ilkitöihin, jotka söivät heidän mainettaan. Eivät ruotsalaisetkaan mitään pulmusia olleet, mutta ainakin minun johtopäätökseni mukaan kannattaa unohtaa ajatus heistä erityisen raivokkaina ryöstäjinä ja murhaajina. Aikakausi oli mitä oli ja sen mukaisesti oli toimittava, mikäli haluttiin siinä ympäristössä menestyä.

Oma lukunsa on aikakauden monimutkainen liittolaisuus- ja lojaalisuusjärjestelmä. Suuri kuviohan on se, että Ranska kustansi ja tuki poliittisesti Ruotsin joukkojen sotaa keisarin eli Habsburgien vallan heikentämiseksi. Tuki ei kuitenkaan ollut varauksetonta eikä kohdistunut kaikkia keisarin alamaisia vastaan tehtyihin sotatoimiin.

Vastapuolella olivat myös Flanderia hallitsevan Espanjan edut ja omalla puolella Alankomaat. Sota ulottui siten itse asiassa niin Länsi- kuin Itä-Intiaankin. Jossakin vaiheessa Kustaa huolestui siitä, että Espanja saattaisi hyökätä Göteborgiin. Toisaalta Espanja tarvitsi kipeästi ruotsalaista kuparia laivojensa pohjiin.

Katolisen liigan ja evankelisen unionin jäsenvaltiot eivät mitenkään itsestään selvästi olleet enempää keisarin kuin Ruotsinkaan puolella. Monimutkaiset sukulaisuussuhteet ja muut intressit painoivat usein vaa’assa uskonvapauden (ja läänitysten hallinnan) ohella. Vihollisen viholliset ovat yleensä ystäviä ja myös puolueettomuus oli usein houkuttelevaa.

Tästä ei suinkaan seuraa, etteivät uskonnon- ja omantunnonvapaus olisi olleet hyvinkin tärkeitä asioita taistelujen syynä. Reaalipolitiikka vaatii kuitenkin aina veronsa ja jo ristiretkien aikaan kelpasi pakanoidenkin apu joskus kristityille. Stalinin kanssa liittoutunut Winston Churchill sanoi tunnetusti, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin. hän sanoisi ainakin muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Kaiken kaikkiaan 30-vuotinen sota oli siviiliväestön kannalta tuhoisimpia katastrofeja kautta aikojen. Saksan väkilukua se vähensi muistini mukaan kolmanneksella.

Mitä kirjan varsinaiseen aiheeseen ja sen tekijän johtopäätöksiin tulee, pitää niihin palata tuonnempana. Jo tässä vaiheessa totean ainakin sen, että pidän lukukokemusta sangen virkistävänä ja odotan paljon myös kirjan loppuosalta.

What do you want to do ?

New mail